Luolacast 08

Luolacastin kahdeksannessa osassa puhutaan tällä kertaa paljon animesta. Pitkään odotettu Doukyuusei-elokuva saa ensi-illan kaveriporukassa, mutta vakuuttaako BL:ää harrastavasta lukiolaisjäbästä kertova Fudanshi koukousei seikatsu? Tanaca ja Harada vilahtavat cameossa tässäkin podcastissa, ja lukemiston puolella ruoditaan kunnolla mm. Aniya Yuijin muistinmenetysmangaa. Mutta kuka on Make, ja miksi Make on lukittu pianon kanssa yksinäiseen huoneeseen? Kenen ideoita tällä kertaa esitetään omina fiksuina oivalluksina? Ja miksi Berserk on yhä relevant kaikille BL-mielisille? Näihin ja muihin kutkuttaviin kysymyksiin vastaa Luolacast 08.

Lataa mp3

Luolacast 07

Luolacastin seitsemännessä osassa juhlistetaan blogin yksivuotista taivalta uuden teemabiisin voimin ja puidaan mm. Nekota Yonezoun Don’t Be Cruelia ja C.S. Pacatin Captive Prince -kirjasarjaa. Lisäksi tartumme ikuisuusaiheeseen: ovatko BL ja juoni mahdoton yhtälö? Entä mikä on insestipoliisi?


Lataa mp3

BL-mangan digiloikka

E-kirjoista näkee aina välillä debattia puolesta ja vastaan, mutta viime vuosina keskustelu tuntuu rauhoittuneen, luultavasti siksi että yleistyneet älylaitteet ja sovellukset ovat tehneet niistä arkipäiväisempiä. Sama arkipäiväistyminen koskee digitaalista mangaa: kun Crunchyrollissa voi viiden euron kuukausimaksua vastaan paitsi katsoa animea myös lukea Attack on Titanin uusimmat luvut, eivät maksulliset digimangapalvelut tunnu enää niin vaikeasti lähestyttäviltä. Vaikka mikään yksittäinen maksullinen mangapalvelu ei tällä hetkellä tunnu nauttivan Netflixin kaltaista yleistä suosiota, ei digitaalinen manga ole myöskään enää niin nappikauppaa kuin aiempina vuosina.

Vaikka palveluja on tullut lisää, läheskään kaikki digimangaa kauppaavat sivustot eivät palvele fujoshien tarpeita kovin hyvin. Esimerkiksi Crunchyrollissa lähimmäksi BL:ää pääsee Kiss Him, Not Me, joka on BL-mangakana aloittaneen Junkon piirtämä shoujosarja. Digitaalisen mangan yleistyminen on silti ollut BL-harrastajien kannalta varsin positiivinen kehityssuunta, koska printtipuolella englanninkieliset BL-markkinat ovat jo pitkään olleet kuihtumassa. Paperimuodossa BL:ää julkaisevista kustantamoista on käytännössä jäljellä enää yksi varteenotettava tekijä (SuBLime), kun muut kustantamot ovat joko kuolleet (Tokyopopin Blu) tai eivät saa mangojaan julkaistua ajallaan tai toimitettua niitä asiakkaille (Juné).

スクリーンショット 2016-07-01 20.42.56

Junkon Kiss Him, Not Me Cruncyrollin mangapalvelussa.

Myös SuBLime julkaisee paperille painettua mangaa enää harvakseltaan, ja silloinkin lähinnä varmoja myyntihittejä kuten Nakamura Shungikun The World’s Greatest First Love, Eiki Eikin ja Zaou Taishin Love Stage!! tai uusimpina investointeina Nekota Yonezoun Don’t Be Cruel ja Takarai Rihiton Ten Count. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä vaikka suurimmat ja suosituimmat BL-sarjat pääsevät länsimaissa bestseller-listoille Naruton ja One Piecen kanssa, ovat pienemmän profiilin BL-julkaisut yleensä kustantamoille riski. Digitaalisen mangan kustantamisen kulut ovat paljon pienemmät kun ei tarvitse huolehtia painatuksen ja logistiikan hinnasta. Digijulkaisut siis mahdollistavat suuremmat valikoimat kuin pelkästään paperilla olisi mahdollista, kun kustantajat uskaltavat kokeilla myös vähemmän varmoja myyntihittejä.

Digitaalisessa muodossa jopa SuBLimen viime vuoden niukahkoon julkaisuaikatauluun mahtuikin aidosti kiinnostavia ja erikoisia sarjoja kuten Kusama Sakaen Lost Letters tai Yamashita Tomokon Night Beyond the Tricornered Window. Sama trendi näkyy myös Junén omistavan DMP:n omassa eManga-palvelussa, jossa on julkaistu vuosien varrella sekä kiinnostavia vähemmän tunnettuja nimikkeitä että kuuluisampien BL-mangakoiden töitä. Jos haluaa ostaa englanniksi esimerkiksi Nakamura Asumikon, Yamamoto Kotetsukon tai Kumota Harukon teoksia, eManga on siihen oikea osoite. DMP:n maine ja julkaisujen laatu ovat tosin olleet hieman kyseenalaisia jo vuosikaudet, joten on mukavaa nähdä että palvelulle on saatu viime vuosina myös kilpailijoita.

スクリーンショット 2016-07-01 20.13.31

Uusia julkaisuja eMangassa kesäkuussa 2016.

Yksi pieni mutta BL-harrastajien kannalta kiinnostava toimija on Manga Reborn. Se myy Amazon.comissa amatöörien tekemiä käännöksiä lähinnä pornopainotteisista BL-mangoista. Junamolestaajien ja seksioppituntien seasta erottuu tällä hetkellä nimekkäimpänä julkaisuna Nekota Yonezoun poikakoulutarina Inside God’s arms. Näin marginaalisena toimijana Manga Rebornilla ei kuitenkaan ole ehkä juuri muuta kuin kuriositeettiarvoa.

Suurempi ja ehdottomasti varteenotettavampi uusi toimija englanninkielisillä BL-mangamarkkinoilla on Renta. Kyseessä on japanilainen mangaa, ranobeja ja lehtiä tarjoava e-kirjakauppa tai -vuokraamo, joka on englanninkielisessä versiossaan profiloitunut lähinnä eroottisen ja romanttisen mangan myyntipaikaksi. Kertakäyttöisen luonteensa vuoksi eroottinen manga sopiikin digimyyntiin kuin nyrkki silmään. Helppo ostaa, helppo lukea, helppo unohtaa (tai säilöä talteen tulevia kertoja varten ilman että sängyn alusta tai kirjahyllyt täyttyvät).

Vaikka naureskelimme aiemmin podcastissa Rentan tarjoamille höpömangoille, ei palvelua pidä aliarvioida. Siellä nimittäin julkaistaan tällä hetkellä enemmän kiinnostavaa ja ajankohtaista BL-mangaa kuin missään toisessa englanninkielisessä palvelussa. Uusia käännöksiä tulee viikoittain, ja sarjojen skaala vaihtelee hömppäpornosta vakavampiin tarinoihin. Vaikka tarinoiden taso heittelee huimasti, mukana on oikeasti laadukkaita ja Japanissa menestyneitä sarjoja ja mangakoita. Suurimpana tähtenä Rentan BL-tekijäkaartissa on tällä hetkellä Scarlet Berico, mutta mangaa löytyy myös sellaisilta nousevilta lahjakkuuksilta kuin Noda Matsumoto, Kurahashi Tomo, Nobara Aiko ja Avil Abey. Eniten Rentan tasosta kertoo kai se, että jaksan käydä tarkistamassa päivityksiä säännöllisesti, enkä ole saanut vieläkään ostettua kaikkia omalla toivelistallani olevia mangoja.

スクリーンショット 2016-07-01 20.10.16

Valittuja paloja Rentassa. Älkää kysykö mistä tuo alusvaatemanga ilmestyi uskottavien ja taiteellisten juttujen joukkoon….

 

Sen lisäksi että BL-mangan tarjonta on nykyään parempaa digitaalisena, bittiversio on nykyään usein yksinkertaisesti se helpoiten saatavilla oleva vaihtoehto. Esimerkiksi Yoneda Koun Twittering Birds Never Fly ei koskaan tavoittanut ainakaan eurooppalaisia ennakkotilaajiaan paperimuodossa, mutta sähköisesti sen kaksi ensimmäistä osaa oli saatavilla helposti hyvissä ajoin ennen paperiversion julkaisupäivää. Samoin moni vanha suosikkisarja joka on myyty loppuun jo moneen kertaan on löytänyt uuden elämän digitaalisena eMangan ja SuBLimen kaupoista. Paperille painettuna Takarai Rihiton englanninkielisestä Seven Daysista saa puskaradion mukaan pulittaa Ebayssa sata euroa kirjalta, ja itsekin muistan maksaneeni yhdestä Modoru Motonin Dog Stylen osasta 30 euroa, vaikka kirjan OVH on lähempänä kymmentä euroa. Onneksi molemmat sarjat ovat nykyään ostettavissa ja luettavissa kohtuuhintaan digitaalisina, joten paperiversioiden metsästäminen jää omistautuneimpien keräilijöiden harteille.

Vaikka kuulun itse juuri tuohon keräilijäosastoon, olen silti huomannut suosivani digitaalista mangaa yhä enemmän ja enemmän viime aikoina. Vaikka paperisissa mangapokkareissa on edelleen oma viehätyksensä, on toisinaan oltava myös käytännöllinen. Kirjahyllyyn ei mahdu loputtomasti tavaraa, eikä jokaista ehkä vähän kiinnostavaa teosta viitsisi ostaa hyllyyn paperisena. Lisäksi digitaalisena ostetun mangan saa luettavaksi heti eikä vasta sitten kun posti sen suvaitsee kotiovelle kuljettaa.

Digimangapalveluissa on tietysti myös ongelmansa. Etenkin Rentan valovoimaisuutta hieman himmentää se, että siinä missä SuBLimen ja eMangan sivuilta saa ostamansa mangat ladata PDF:nä kotikoneelle, voi Rentasta ostettuja mangoja lukea ainoastaan Rentan nettisivuilla ja mobiilisovelluksessa. Tätä kuitenkin kompensoi hinnoittelu: puoleen hintaan voi ostaa lukuoikeuden mangaan 48 tunniksi. Jos tuon ajan sisällä päättää että mangan haluaa pitää uudelleenlukua varten hyllyssään, sen voi lunastaa itselleen kokonaan. Tämä mahdollistaa siis vähän villimmätkin kokeilut, kun lukemastaan ei tarvitse maksaa täyttä hintaa jos sisältö osoittautuukin vähän tuubaksi. Nyt kun Rentan mobiilisovellus toimii myös Suomessa, on palvelun käyttö mielestäni jo sen verran kätevää, etten edes osaa kaivata ladattavia tiedostoja. Etenkin kun SuBLimen tai eMangan PDF:t eivät koskaan ole varsinaisesti vakuuttaneet kuvanlaadullaan.

Luulen, että itselläni ostokynnys digitaaliseen mangaan aleni siinä vaiheessa, kun ymmärsin maksavani enemmänkin ainettomasta palvelusta kuin varsinaisesti mistään konkreettisesta omistettavasta asiasta. Vaikka parempi kuvanlaatu olisi ihan kiva juttu, arvostan kuitenkin ennen kaikkea sitä, että pääsen ylipäätään lukemaan jonkin teoksen. SuBLime, eManga ja Renta ovat kaikki tarjonneet minulle lukuelämyksiä joita en olisi luultavasti koskaan löytänyt muualta. Kaikkien kyseisten palvelujen valikoimista löytyy nimittäin paljon sarjoja, joita ei ole koskaan edes fanikäännetty. Lisäksi minua ilahduttaa että voin samalla tukea suosikkimangakoitani ja heidän teostensa kääntämistä englanniksi.

Noh, se siitä propagandasta. Tietysti on ja tulee aina olemaan paljon ihmisiä, jotka lukevat mangansa ja kirjansa mieluummin paperilta kuin näyttöruudulta, ja se on ihan okei. Digitaalinen manga on joka tapauksessa tullut jäädäkseen, ja tehnyt etenkin BL-kustantamiselle ja BL-faneille pelkästään hyvää.

 

oyamoto tatsuyuki

Scarlet Bericon Tatsuyuki Oyamato the 4th luettavana Rentan mobiilisovelluksessa.

Miksei Ohjelma Kiinnosta v2: The Reckoning (tai, Kuinka sovelsin doukkareita ikuisuusaiheeseen)

Ohjelma on vääränlaista. Ohjelma on paskaa. Ohjelma ei kiinnosta.

Samat lauseet lentelevät ilmassa valehtelematta joka Desuconin jälkeen, eikä tämä vuosi ole ollut poikkeus. Kesän Desussa oli aiheesta jopa luento, joka kerätystä datastaan huolimatta tarjosi sekin vain subjektiivisia vastauksia. Ikuisuusaiheista onkin harvoin vaikea sanoa mitään tuoretta, mistä johtuen sitä ympäröivä keskustelu jää usein lyhyeksi:

twitta1

Miksi tartun aiheeseen siitä huolimatta? Koska omaa kesä-Desun doujinshi-luentoani valmistellessa jouduin pukemaan sanoiksi kyseisen harrastuksen turhauttavimpia puolia — etenkin, kun kuluttamani materiaali ei ole esimerkiksi fanficeihin tai fanartiin verrattuna missään nimessä ilmaista. Kun jälkikäteen sitten bongasin näitä ”ohjelma oli skeidaa ja se kertoi vääristä aiheista” -kommentteja, kuulostivat ne oudon tutuilta. Enkös mä juuri tätä pyöritellyt doukkarien yhteydessä? Eikö turhautuminen ole ainoastaan luonnollista, kun faniharrastuksen sisältö ei vastaakaan odotuksia?

Luentomuistiinpanoihini kirjoitin jotakuinkin seuraavasti:

Jokainen fandom on toki aina faniensa näköinen. Jos on iso fandom, voi olla paljonkin valinnanvaraa, ja sekaan mahtuu yleensä myös tosi hyviä taiteilijoita. Isot fandomit myös reagoi nopeasti muutoksiin alkuperäissarjoissa, jolloin esimerkiks juonimuutokset tai uus promomateriaali saattaa aiheuttaa vyöryn aiheesta kertovia doukkareita. Toisaalta hahmodynamiikat voi standardisoitua tavalla joka saa ne hahmot tuntumaan vierailta, jos ei ite allekirjoita vallalla olevaa tulkintaa. Pienet fandomit ei välttämättä ota yhtä paljon vaikutteita erilaisista ’trendeistä’, mutta niiden kääntöpuolena onkin sit se että otat mitä ylipäätään saat, oli se kuinka linjassa sun omien preferenssien kanssa tai ei. Plus että tietysti isojen fandomien etu on yhteisöllisyys ja sen myötä tuotteliaisuus, sillä harva circle pysyttelee loputtomiin yhden fandomin sisällä. Mut aikamoista bingolottoa se on silti, ja pettymykset nyt vaan kuuluu pelin henkeen.

Mielestäni yllä olevaa voi soveltaa muutaman sanan vaihtamalla paitsi omakustannesarjiksiin, myös coneihin. Jokainen fandom on faniensa näköinen on yhtä kuin jokainen con on tekijöidensä näköinen, jossa myös vallalla olevat intressit dominoivat tapahtuman sisältöä. Desucon on alusta lähtien profiloitunut nimenomaan puheohjelmaan, mistä johtuen variaatiotakin löytyy laidasta laitaan. Rimanalituksia mahtuu joukkoon aina, mutta oleellisempaa on kunnianhimoisuuteen ja kokeilunhaluun kannustava ympäristö. Mitä suurempi yleisö, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sen joukosta löytyy joku preferenssisi jakava kuulija. Koska trendit ja muutokset toisaalta leviävät tällaisessa ympäristössä nopeasti, entry level -tason materiaalista kiinnostuneet ja sitä tarjoamaan kiinnostuneet eivät välttämättä kohtaa toisiaan (ks. myös käytte väärissä tapahtumissa).

Toisaalta ”sä nyt et vaan oo kohdeyleisöä” ei toimi ikuisesti vasta-argumenttina kritiikille. Puhun tässä kirjoituksessa pääasiassa Desuconista, sillä laadukkaalla puheohjelmalla itseään markkinoivana tapahtumana se on aiheen suhteen eniten suurennuslasin alla — etenkin, kun ensimmäisenä suomalaisena animetapahtumana se päätti myös pyytää tarjonnastaan kunnolla Rahea. Koska kunniavieraiden tai vaikkapa kansainvälisten cosplay-kisojen uutuudenviehätys tuntuu viime aikoina laskeneen, vastinetta pääsylippuun haetaan yhä enemmän nimenomaan puheohjelmasta. Pikkutapahtumassa (ja pikkurahalla) tietää usein saavansa mitä tahansa positiivisen yllätyksen ja myötähäpeän väliltä, mutta jos maksaa 31e pääsylipusta ja moninkertaisesti tämän matkoista ja majoituksesta, on luonnollista tuntea olonsa huijatuksi kun luentosalin edessä heiluu joku dille lausumassa ääneen lempianimesi juonta.

Tähän voisikin soveltaa Madun kommenttia käytte väärillä luennoilla, joka kärjistyksineen aukeaa ehkä hieman paremmin doujinshi-esimerkin kautta. Puhuessani doukkarien filtteroinnin tärkeydestä väitin luennollani nimittäin seuraavaa:

Kaikkiin harrastuksiin kuuluu oman kiinnostuksen rajaaminen, eikä doukkarit ole poikkeus. Hakeeko fanitarinoista jatkumoa alkuperäiselle, vai kiinnostaako pelkkä porno? Shippausjutut? Random huumoritarinat? Ihmissuhdejutut on aina suosittu aihe, mutta riippuu ihan doujinkasta luoko se vakavasti otettavaa draamaa vai puhdasta jynkkyä. Ei mikään ota päästä niin paljon kuin jos hakee lähmintää ja saa pelkkää lässytystä, tai vastavuorosesti kaipais kaihoilua ja doukkari on nestesirkusta täynnä. 

Jos käy tapahtumissa pääasiassa puheohjelman vuoksi, suosittelen ehdottomasti siis noudattamaan akronyymiä TMHF eli Tiedä Mitä Haluat ja Filtteroi. Vuosikausia coniluennoilla ravanneena osaan nykyään noin 70% todennäköisyydellä arvata jo ohjelmakuvauksesta, onko luennolla minulle mitään annettavaa tai kannattaako tapahtumaan ylipäätään mennä. En juurikaan välitä paneeleista (koska ne harvoin onnistuu), en käy tuntemattomilla sarjaluennoilla (koska en ummarra mitään), enkä luota varauksetta yhteenkään yaoi-aiheiseen ohjelmanumeroon jonka kuvauksessa ei mainita sanaa BL (koska, no, niin). Toisaalta oikea ohjelmanpitäjä saattaa houkutella minut yllättävistäkin aiheista kertoville luennoille, jos olen tämän käsittely- tai esiintymistapaan mieltynyt. Systeemi ei toki ole aukoton, mutta säästää usein suurimmilta pettymyksiltä, aivan kuten olen oppinut suodattamaan doukkariharrastuksessani pois kaikista hajottavimman tauhkan. Tai sitten ostan sen tauhkan, tietäen tasan mitä saan; eräskin tuttavani kuvasi osuvasti erästä Desun ohjelmanumeroa sanankääntein ”odotin huonoa luentoa ja sain huonon luennon, joten ei harmita”.

Odotuksiin moni ongelma toisaalta tiivistyykin. Vaikka ohjelma yleensä julkaistaan hyvissä ajoin ennen lipunmyyntiä, ohjelmakuvaukset ovat toisinaan yhtä arvaamattomia kuin doukkarin kannet: rahallinen investointi on pakko tehdä niiden perusteella, eikä mikään maailman harjaantuminen tai filtterointi takaa että koliket menevät aina oikeaan osoitteeseen. Toisin sanoen sitä 31 euron viikonloppulippua on helppo sadatella, kun omat mieltymykset tai mielipiteet menevät reippaasti ristiin ohjelman lupausten kanssa. Miksi toi tyyppi burgeroi tuolla jostain psykoanalyyttisestä tuubasta, jos mua kiinnostaisi enemmän animaatiostudion taustat? Miksi noi tyypit lukee hermostuneena suoraan paperista, jos kerta on tulleet yleisön eteen puhumaan? Miksi maksan tästä skeidasta, jos voisin lukea himassa Kotakusta tuhat artikkelia ilmaiseksi? Pettymys on aina inhimillistä, mutta joidenkin kävijöiden kohdalla tässä tapahtuu silti eräänlainen perspektiiviharha, jota doujinshien ostamisen yhteydessä kuvasin seuraavasti:

”No mut mä maksoin tästä! Kyllä mulla on oikeus valittaa jos en saa rahoilleni vastinetta!” joku vois siellä nyt huutaa, koska siinä missä fanficit on ilmasia niin doujinshit maksaa ainakin kolme rahea. Tää on ihan validi pointti, joskin ehkä vähän harhaanjohtava. Yks juttu mihin netissä usein länsimaisena doukkariharrastajana nimittäin törmää on se mentaliteetti, että doujinka on sama asia kuin mangaka. Eli että omakustanteita piirtävä ja julkaiseva ihminen olis jotenkin samalla viivalla ammatikseen sarjiksia tekevän ihmisen kanssa. Joskus tää on tietysti kirjaimellisesti totta: jotkut mangakat tulee Comiketiin julkaisemaan fanisarjiksia joko muiden sarjoista tai omistaan. Osa mangakoista myös aloittaa doujinkoina.

Se miks mä haluan kuitenkin nostaa tän esille johtuu kuitenkin siitä, ettei doujinkat usein eroa muista faneista mitenkään. On tosi poikkeuksellista, että doujinsheilla tehdään kunnolla voittoa; enemmän siinä on kyse painatuskustannusten saamisesta takaisin, mikä osaltaan selittää näitä tekijänoikeuskiemuroita ja sitä, miks kaupalliset julkasijat mieltää doukkarit enemmänkin promona oheistuotteilleen. Tapasin viime vuonna Tokiossa japanilaisen tytön, joka oli myymässä Comiketissa Transformers-BL:ää. Luuleeko joku että tällaseen rikastumisen toivossa lähdetään? Kyllä se ihan siitä omasta intohimosta harrastukseen lähtee, mikä sit pakottaa kans pohtimaan tekijän ja kuluttajan suhdetta jos ette ookaan niin eriarvosia toisiinne nähden.

Toisin sanoen yhdelläkään ohjelmanpitäjällä ei valitettavasti ole velvollisuutta tulla yhteenkään tapahtumaan varmistamaan, että Juuri Sinä saat rahoillesi vastinetta. Vapaaehtoisuuteen perustuva harrastajilta harrastajille -mentaliteetti tarkoittaa, että terveen järjen ja Suomen lakien rajoissa on myös ohjelmanpitäjän oikeus puhua aiheesta, josta juuri hän on kiinnostunut, tavalla joka on juuri hänelle kaikista luontevin — myös sillä uhalla, ettei laatu/toteutus aina vastaa täysin odotuksiasi. Tilanne on toki eri, jos ohjelmanpitäjälle esimerkiksi maksetaan ohjelmanumerosta, mutta muutoin hän saa itse ”painatuskustannuksistaan” takaisin vain conilipun sekä vaihtelevan määrän muita etuja. Jos laskisin taloudellisesti näiden etuisuuksien arvoa verrattuna ohjelman tekoon käyttämääni aikaan tai tapahtuman nielemään rahaan (no ne samat matkat ja majoitukset), jäisin monen doujinshi-circlen tavoin miinuksen puolelle. Itselleni tämä on kuitenkin sivuseikka sen rinnalla, että pääsen tekemään tapahtumiin sellaista ohjelmaa kuin niissä itse haluaisin nähdä.

Miksi? Koska harrastan näitä asioita, ja muiden ohjelmanpitäjien tavoin joskus olen niistä niin intohimoinen että haluan jakaa ne toisten kävijöiden kanssa. Käsittääkseni tämä ei eroa mitenkään siitä, miksi tuhannet japanilaiset vääntävät omakustanteita perse ruvella vain hikoillakseen nämä ruvet auki Comiketin kesähelteillä. Osa harrastuksista elää puhtaasti rakkaudesta lajiin, jolle Desuconin kaltaiset tapahtumat puolestaan tarjoavat puitteet sen ylläpitämiseksi. Nämä puitteet ovat se, mistä sinäkin 31 euroa tapahtumaan tullessasi käytännössä maksat: ne kolisevat tuolit Kuusessa, ne sivuscreenit Puusepässä, jopa ne arvaamattomat naurut kun minä röyhtäisen vahingossa mikkiin kesken lauseen. Kaikki ne tosielämän kokemukset ja kommellukset, joista paperilla kenenkään ei varmaan pitäisi haluta maksaa pennin jeniä, mutta joissa jälkikäteen muistellessa on silti jotain ainutlaatuista. Vähän kuin siinä elokuun helteessä, joka Comiketin viimeisenä päivänä uhkaa liiskata tervan lailla asfalttiin, koska yhteisöllisyys ja jaetut kokemukset ja mitä näitä nyt on.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että puitteet oikeuttaisivat itsessään huonon ohjelman. Kuten todettua, en allekirjoita pelkkää ”oma vika” -mentaliteettia sen enempää kuin allekirjoitan ”kaikkimullehetinyt” -ajatusmalliakaan, sillä harrastustoiminnan ei koskaan pitäisi olla synonyymi skeidalle. Hyvän tai edes kiinnostavan ohjelman määritelmä on kuitenkin niin subjektiivista, että niistä kertovat tekstit pyörivät usein jossain Kapteeni Itsestäänselvyyden ja henkisen selkääntaputtelun kehässä (omani varmasti mukaanlukien). Tästä johtuen seurasinkin Desun Miksei ohjelma kiinnosta? -paneelia niin hämmentyneenä, sillä palkitsevan ohjelman tekoon liittyy paljon muutakin kuin läjä ohjelmanpito-oppaita. Tärkein näistä itselleni onkin, ironista kyllä, se mikä em. ohjelmanumerolta tuntui olevan hukassa: käsitys siitä, mitä luennolla halutaan ylipäätään sanoa.

twitta2

Voisinkin väittää, että objektiivisessa mielessä huonoin ohjelma on usein juuri sitä, joka ei lopulta palvele minkäänlaista tarkoitusta. Asiavirheet, huonot slaidit tai takelteleva esiintyminen ovat luonnollinen osa kehitysprosessia, mutta turhauttavinta on istua 75 min luennolla joka ei tiedä itsekään miksi on olemassa. Peilaan taas doujinsheihin: kartoittaessani erilaisia kokemuksia doukkari-senpaini Vuori kuvasi huonoimmiksi ostamikseen sarjakuviksi niitä, joissa ei ollut joko pointtia tai omaa visiota. Hyväkään piirtotyyli ei pelasta tarinaa, jossa ei ole mitään järkeä, eikä hauskin läpänheittäjä luentoa, jolla ei ole mitään sanottavaa. Luentoaiheet lähtevät usein pienistä ideoista, mutta niiden täytyy kasvaa 75 minuutin mittaan ollakseen kenenkään ajan arvoisia — edes omasi.

Tässä kohtaa ohjelmavastaavan tuki voikin olla kullanarvoista, sillä ohjelmanpito-ohjeiden tuputtamisen sijaan koko luennon voi pelastaa yksi kysymys: mitä sä haluat tällä käytännössä sanoa? Tavallaan tämä on tuen lisäksi myös ohjelmavastaavan velvollisuus, sillä jos ohjelmakuvaus herättää kävijässä saman kysymyksen, pitäisi jonkinasteisten varoituskellojen soida. Käytännön vastuu on tietysti viime kädessä ohjelmanpitäjällä, mutta ideaalitilanteessa vastaavalla on mielestäni oikeus toivoa etukäteen nähtäväksi edes alkeellinen ohjelmarakenne, jotta päämäärättömyyden voisi ajoissa korjata. Kuinka tehdä niche-aiheesta kenties laajemmallekin yleisölle avautuva? Miten sitoa eri teemoja yhteen, tai mistä näkökulmasta niitä tarkastella? Ja toistaen, koska tätä ei voi liikaa painottaa: mikä on ylipäätään tämän ohjelman pointti?

Idealismi on toki idealismia, ja reunoilta jälleen helppo huudella. Kaikista yrityksistä huolimatta sitä objektiivisen hyvää ohjelmaa ei nimittäin voi täsmägeneroida, sen enempää kuin kävijöiden mieltymyksiä muuttaa. Tämän tekstin paljon puhuttu pointti on kuitenkin herätellä sitä tervettä realismia oman harrastamisen suhteen, ja missä valossa puheohjelman näkee. Ei ohjelmanpitäjä ole harrastajana eriarvoisessa asemassa vain siksi, että on halunnut jakaa ajatuksensa muiden kanssa. Palaute hyödyttääkin koko yhteisöä siis ennen kaikkea silloin, kun kävijä ymmärtää omien mieltymystensä puolueellisuuden, ja kohdentaa kritiikkinsä oikeaan suuntaan. Rakenteita, taustatietoa tai esitystapaa on aina mahdollista hioa, mutta vilpitöntä halua luoda uutta ei synny kuin siihen kannustavassa yhteisössä. On suurin osa doujinsheistakin tuubaa, mutta kokeilulle avoin ja rohkea ympäristö mahdollistaa myös onnistumistarinoita:

Kun ne omat mieltymykset vihdoin kohtaa tekijän joka on samalla aaltopituudella, se tunne on aika euforinen. Jos mukaan ympätään vielä loistava taide, ollaan koukuttavuuden ytimessä: tämä on se materiaali mitä olisin itsekkäästi alkuperäiseltä teokselta halunnut, ja nyt joku muu antaa sen mulle silti. Tai haastaa sua näkemään asioita uudella tavalla. Mut ymmärtää mun nörttitunteita kaikki tyynni.

Siksi jokaista ”ohjelma ei kiinnosta ja on katsomatta paskaa” -kommenttia kohtaan olisikin hyödyllisintä puhua myös siitä, mitä positiivisia kokemuksia ohjelmasta kävijöille on jäänyt, jotta jatkossa ohjelmaa rohkaistuisi pitämään joku myös Juuri Sinua kiinnostavasta aiheesta. Tai villi viidakon ehdotus: kenties jopa Sinä itse! Coniohjelman kun ei tarvitse olla tajunnanräjäyttävää tai täydellistä täyttääkseen funktionsa, joka on yksinkertaisimmillaan yhteisten tärkeiden asioiden jakamista. Toisinaan ei tarvitse edes sanoa mitään kovin uutta ja ihmeellistä; riittää, jos ohjelma pukee sanoiksi omat fiilikset tai saa ajattelemaan aihetta hieman uudelta kantilta. Tämän tunteen soisinkin ihan kaikille conikävijöille preferensseihin katsomatta — kuka tietää, ehkä se ohjelmakin alkaisi sitten taas kiinnostaa!

Desucon 10. –12.6.2016

desucon_uusilogovaaka

Koska coniajatukset on hyvä saada alta tuoreeltaan, luvassa tällä kertaa pohdintaa kuluneen viikonlopun Desuconista (kyllä tää blogi joskus muullakin sisällöllä päivittyy!). Siinä missä Frostissa vietimme kolmipäiväistä conia, kutistui kesä-Desu taas perinteisemmin kaksipäiväiseksi – osin tarkoituksella, osin puolivahingossa, kun Lahteen saapuminen perjantaina vähän venähti. Kommenttia on luvassa siis lauantaista ja sunnuntaista historian ensimmäisen K18 kesä-Desun osalta.

Mitä jäi käteen muiden puheohjelmasta?

airinpie: Tarkoituksena oli Ihan Oikeasti käydä katsomassa enemmän puheohjelmaa, mutta universumi oli minua vastaan: ohjelmat, jotka olisin suurimmalla todennäköisyydellä halunnut nähdä, pidettiin aikaan jolloin olin kaikista epätodennäköisimmin Sibbellä. Näihin lukeutuivat mm. Petterin luento Japanin kielestä ja tarinankerronnasta, ja mielenkiintoista olisi tietysti ollut kuulla myös Geassista, käänteishaaremeista sekä hentsumangasta. Koska olin perillä Lahdessa kuitenkin tasan klo 23 perjantai-iltana, eivät nallekarkit menneet tämän suhteen tasan.

Samoin seuraavan päivän clickbait-luento eli Miksi ohjelma ei enää kiinnosta? alkoi täysin epäinhimilliseen aikaan eli kymmeneltä aamulla, mutta armottomalla ganbaroinnilla ehdimme paikalle viimeisten 15–20 min ajaksi. Oman rajallisen otantani sekä jälkikäteen kuultujen syväluotauksien perusteella ko. ohjelmanumero ei oikein tainnut itsekään tietää mitä tarkoitusta se palveli. Muutamien legendaarisien lainien (”burgerointi on pinnallista” ”cosplaykisat on olemassa että saataisiin jengi pois käytäviltä”) lisäksi käteen jäi ilmeisesti aika sekava kokoelma väitteitä ilman sen kummempaa analyysiä. Esimerkiksi ajatus siitä, että ohjelmanpitäjän pitäisi olla aina hauska ollakseen viihdyttävä (”harjoitelkaa vitsejä!”) on paitsi älytön, myös itseriittoinen – kuten jo aikanaan K18-uudistuksen yhteydessä ulisinkaiken ohjelman ei tarvitse sopia kaikille ihmisille. Luennon aihe oli toki ehdottoman mielenkiintoinen joten pointsit siitä, mutta pieni etukäteisperehtyminen termeihin ja puheohjelman merkitykseen yleensä olisi voinut olla paikallaan.

Seuraavaksi luvassa oli Maijan ohjelma, Ujo samurai ja kiltit kidnappaajat eli luento House of Five Leavesista. Tiesin jo etukäteen koko ohjelmarungon ja -sisällön, joten osakseni jäi lähinnä pihistä taas kateellisena näteistä dioista ja fiilistellä hahmoanalyysiä. Luento sopi mielestäni niin sarjaa erityisemmin tuntemattomille kuin sen faneillekin: teemoja käytiin läpi hahmojen kautta selkeästi ja hyvin esimerkeillä havainnollistaen, mutta mitään dramaattisia juonipaljastuksia ei mukaan lipsunut. Luennosta välittyikin todella hyvin sarjan yleisfiilis sekä sen tarinankerronnalliset vahvuudet, joita rauhallinen esitystapa tuki. En tosin ymmärrä, miksi luento oli sarjakohtaisena sijoitettu Puuseppään, sillä se olisi toiminut mielestäni paremmin Kuusessa (plus että samaan aikaan pidetty Animen antagonistit todennäköisesti veti suuremman yleisön laajemmalla aiheellaan, jolle Puusepässä olisi ollut enemmän tilaa). Noh, mene ja tiedä. Olen tietysti ”vähän” jäävi kommentoimaan tätä, mutta hyvin vedetty luento, hyvä aihe ja hyvä Ichin renttusänki.

Sunnuntain puolelta olisin vielä Tietäjien suosituksesta halunnut nähdä luennon toisen maailmansodan vaikutuksesta animeen, mutta koko conin viimeiseksi puheohjelmaksi (omaa luentoa lukuun ottamatta) jäi lopulta lauantain Millenium Burst – kun alitajunta Japaniin iski. Päädyin tänne vähän puolivahingossa, mutta aihe osoittautuikin happoisuudessaan kuin minulle räätälöidyksi. Koko luento oli oikeastaan yhtä isoa surrealistista marssia: luennoitsijan omintakeinen tyyli, Susumu Hirasawan musiikki sekä hyvin valitut videoklipit tukivat normikaavasta poikkeavalla mutta sitäkin kiehtovammalla tavalla luennon aihetta, joka puolestaan poukkoili historian ja kulttuurianalyysin kautta yksittäisteosten yksityiskohdista aina aasialaiseen identiteettiin ja länsimaiseen filosofiaan. Kokonaisuudesta jäi lopulta vähän kaksijakoinen fiilis, sillä tämä pyöritys oli toisaalta myös luennon suurin riippakivi. Jos oma keskittyminen herpaantui hetkeksikään, putosi auttamatta kärryiltä, eikä punainen lanka tuntunut aina hahmottuvan kärryillä istuessakaan. Tähän olisivat auttanut suuremmat linjanvedot sekä yhteenvedot yleensä, kun luennolla siirryttiin sarjasta toiseen jokseenkin subjektiivisen otannan perusteella. Paljon pisteitä joka tapauksessa rohkeasta aihevalinnasta ja erottuvasta esitystyylistä, tämä herätti ainakin paljon ajatuksia!

Luentojen lisäksi kävimme lauantai-iltana vielä Madun ja Auroran Hahmontunnistusvisassa, josta tosin jouduimme ajanpuutteen vuoksi pakenemaan alle keskivaiheessa. Muutamasta ihan käsittämättömästä aivopierusta (mikä taitaa olla tunnistusvisojen yleisin oire) huolimatta oma tiimimme sai yllättävän hyvin pisteitä sarjojen genret huomioiden. Oma kunnian hetkeni oli Diabolik Loversin päähahmon tunnistaminen koska mitäs helvettiä nyt, miks olen tätäkin katsonut? Jälkikäteen harmitti että missasimme Matsuaiheisen kysymyksen, mutta ainakin pedalointikysymykset menivät täysillä pisteillä kotiin. Ilo se on pienikin ilo! Diojen numeroimattomuus aiheutti välillä päänvaivaa ja oikeat vastaukset olisi ollut kiva saada ihan mustana valkoisella, mutta jollain tapaa silti nautin visan kaaottisestakin tunnelmasta. Lauantai-illan väsymys kun on omiaan herättelemään mielen perukoilta ne hämmentävämmätkin animemuistot, nim. En tiennytkään että osaan ajoittaa Lupineja näin hyvin.

maipon: Lähdin coniin vähän sillä asenteella että eihän täällä ole mulle mitään ohjelmaa kun kukaan ei edes puhu BL:stä eikä perjantaina ehdi Petterin luennolle. Lopulta kuitenkin löysin ohjelmakartasta paljonkin potentiaalisia tsekattavia ja lauantai-iltana iski jo pieni luentoväsymys, kun päädyin istumaan Kuusessa kolme ohjelmaa putkeen.

Aamupäivällä tuli puolestaan istuttua parissa ohjelmassa vain osa niiden kestosta. Näihin kuului tuo Miksi ohjelma ei enää kiinnosta? -keskustelu, joka jätti hämmennyksen valtaan juuri noista Airinin mainitsemista syistä. En myöskään jaksanut jäädä kuuntelemaan Ruokasarjat ammattilaisen näkökulmasta loppuun, kun luennon alkupuolella keskityttiin aika paljon työasujen ja -säädösten vertailuun eikä niinkään itse ruokaan, mikä taas olisi kiinnostanut itseäni enemmän. Seuraavana olisi kiinnostuslistalla ollut vuorossa Saako tälle edes nauraa eli synkät aiheet komedia-animeissa, mutta sali olikin ohjelman alkaessa jo niin täynnä ettei sisään enää päässyt. Tämä oli tietysti häviö omalta kannaltani, mutta voitto ohjelmanpitämiselle yleisesti: aina ilahduttaa kun salit täyttyvät, ja niin ne näissä k18-tapahtumissa helposti tuntuvat tekevän.

Kokonaan näkemistäni ohjelmista ensimmäinen oli Millenium burst, jonka ohjelmakuvaus kuulosti freudilaisokkultistisine mainitoineen juuri sopivan psykedeeliseltä. Kyseessä olikin tavanomaisen luennon sijaan eräänlainen sukellus surrealistiseen mielenmaisemaan, johon videot, gifit ja musiikkipätkät sopivat kuin nakutettu vaikka missä tahansa muussa ohjelmassa ne olisivat tuntuneet varmasti rasittavilta. Luennon loppupuolella tosin keskityttiin ehkä hieman liikaa yksittäisten sarjojen analyysiin ja esittelyyn, minkä takia ohjelma myös venähti hieman ylipitkäksi. Luennon loppupuolen tiivistämisellä kompaktimpaan ja suuria linjoja korostavampaan muotoon oltaisiin päästy jo todella timanttiseen lopputulokseen. Ensikertalaisen pitämäksi ohjelma sujui siis hyvin, ja jätti kuulijoilleen paljon pohdittavaa. Itse aloin esimerkiksi heti miettiä Usamaru Furuyan ja Nishioka Kyoudain teosten sopivuutta luennolla kuvailtuun tyylisuuntaukseen.

Milleniumtrippailujen jälkeen luvassa oli Airinin doukkariluento eli Mandaraken, Toranoanan ja Comiketin nimeen: doujinshit ja niiden ihanan kamala maailma, jota varten olin itsekin tsekkaillut faktoja ennen conia. Laajasta aiheesta oli saatu rajattua 75 minuutin mittaan sopiva kokonaisuus, joka palveli mielestäni hyvin sekä aihetta ennestään juuri tuntemattomia sekä niitä jotka ovat jo omat Comiketinsa kolunneet. Tässä auttoi se että aiheen käsiteltiin samalla kertaa sopivan omakohtaisesti että kuitenkin yleisluontoisesti, jotta esimerkiksi eri fandomien harrastajat voivat tunnistaa kokemuksista itsensä tai kaverinsa. Nautin myös loppupuolen analyysistä doujinsheista alkuteosta rekonstruoivina teoksina, joten toivottavasti joskus päästään kuulemaan tai keskustelemaan tästä aiheesta vielä lisää. (PS. Luennon paras osuus oli oikeasti tietysti se alun introvideo.)

Doujinshien jälkeen jäin vielä kuuntelemaan Meten ohjelmaa Punaisten lyhtyjen loisteessa – Yoshiwara mangassa. Olin itsekin lueskellut hieman Edo-aikaista historiaa oman luentoni taustaksi, joten kiinnosti kuulla aiheesta enemmänkin. Taustatyötä oli selvästi tehty ja esitystapa oli pienestä sekoilusta huolimatta mukaansatempaava ja viihdyttävä. Olisin tosin toivonut hieman enemmän niiden varsinaisten mangojen käsittelyä, sillä tällaisenaan luento oli varsin historiapainotteinen (mikä nyt sinänsä ei ole huono asia). Silloin kun Yoshiwaran kuvaamista mangassa pohdittiin, nostettiin esiin kuitenkin varsin hyviä huomioita, kuten vaikka ristiriitaisuutta shoujomangoissa joissa ei toisaalta voi näyttää seksiä mutta on kuitenkin haluttu kuvata Yoshiwaraa. Tällaisenaan luento antoi tietysti hyvät eväät Yoshiwara-kuvausten tulkintaan itsenäisesti jatkossa. Ensikertalaisohjelmaksi meni siis oikein mallikkaasti, toivottavasti näämme Metteä puhumassa coneissa jatkossakin!

Loppuun vielä yleinen ehdotus/toive/vinkki kaikille ohjelmanpitäjille: kirjoittakaa dioihinne mistä sarjoista kuvat ovat peräisin (mieluiten yläreunaan) niin vältytte turhilta ”Mikä tän sarjan nimi on” -kysymyksiltä ja yleiseltä hämmennykseltä.

 desu1

Miten (ohjelmanpitäminen) meni noin niinku omasta mielestä?

airinpie: Juuh elikkäs. Koska yleensä pidän ohjelmaa häpeilemättömästi clickbait-sarjoista tai -aiheista, en tiennyt tulisiko doujinshi-aiheiselle luennolleni esim. ketään, mutta kai doukkarit sitten on tarpeeksi clickbait että yleisöä riitti silti. En ole hetkeen pitänyt ohjelmaa näin yleisluontoisesta aiheesta joten jännän äärellä oltiin, mutta ihan ok se kai meni – olkoonkin, että tekniikka teki kolmatta kertaa peräkkäin tenän, ja tällä kertaa Macbookiini vaadittava piuha saapui paikalle vasta sen jälkeen kun olimme jo (hyvin avuliaan ja ystävällisen) vänkärini kanssa iskeneet esityksen tikulta coniläppärille. Koska olen jo rutinoitunut Desun potentiaaliseen tekniikkasäätöön, ei tämä onneksi hidastanut tahtia kovin kummoisesti, ja sekä ääni että kuva toimivat ongelmitta. Jee!

Vaikka paljon oleellisia pointteja unohtui tietysti mainita ja sprölölöö mitä näitä nyt on, olin kuitenkin tyytyväinen että välittömän palautteen perusteella luento tuntui auenneen sekä ummikoille että vähän aiheeseen perehtyneemmillekin. Kuulemma pointit olivat tukeneet myös edellisillan hentsuluentoa, mistä henkiset seläntaputukset itselle. Tavallaan olisin halunnut puhua enemmän metahuuruilusta ja kulttuurin_tutkimus_hommista mitä doukkareihin tulee, mutta koska en ole vielä saanut tarpeeksi ekspaa voidakseni kokonaisen luennon edestä aiheesta avautua, toimi nykyinen doukkariluento toivottavasti suht ok yhdistelmänä käytännön tietoa ja pohdintaa. Eli ihan jees, ei harmita.

maipon: Koska House of Five Leaves ei ole mitenkään ajankohtainen sarja, olin äärimmäisen positiivisesti yllättynyt siitä että katsomoon löysi tiensä lopulta joku muukin kuin omat kaverini. Oli kiva päästä puhumaan omasta lempisarjasta, ja pitää vain toivoa että onnistuin tekemään sen hienouksille edes vähän oikeutta. Ainakin oli jälkikäteen mukava lukea Twitteristä, että luennosta oli mahdollista saada irti jotain myös ilman sarjaan tutustumista ennalta. Jos esitykseni sai jonkun innostumaan Five Leavesin lukemisesta tai katsomisesta niin olen täyttänyt tehtäväni tällä maapallolla. Seuraavaksi voikin sitten taas alkaa miettiä uusia BL-ohjelmaideoita!

Tekniikkapuolella kaikki sujui hyvin, vaikka mukana oli upotettua videomateriaalia. Powerpoint for Mac oli tällä kertaa ilmeisesti voittajan valinta, vaikka olin ladannut videot hätävaraksi myös Youtubeen. Jos jotakuta kiinnostaa diojen ulkoasun hinkkaaminen yhtä paljon kuin allekirjoittanutta, niin käytän sommitteluun Canvaa ja yhdistän siellä luotuja dioja sitten PP-esitykseen.

 desu2

Mikä oli parasta conissa?

airinpie: Siinä missä K18-leima ei Frosteissa ole väenpaljoudessa juuri näkynyt, kesä-Desussa oli suhteellisen väljää (toki aurinkoinen ilma verottaa osansa sisällä hengaajista). Toisaalta esimerkiksi sunnuntain taidekujavisiitti piti ajoittaa samaan aikaan cosplaykisan kanssa jotta käytävillä ylipäätään mahtui liikkumaan. Noin muuten kaikki taisi järjestelyjen osalta pelittää ilman erityisempiä nurinoita, vaikkakin Skybarin jonot pitivät pakkoabsolutistina. Lounas toimitti jälleen ja sushimuki on aina joka Greenroom-kokemuksen kohokohta. Erityisplussaa lisäksi Metsähallin portaiden kirsikankukkakoristeluista!

Parasta conissa oli tietysti se sama kuin aina, eli seura ja perseily. Lauantain ja sunnuntaina aikana tuli juteltua taas rutkasti tuttujen kanssa, ja tällä kertaa muistin jopa pitää 3DS:aa mukana (ja päällä). Uusienkin ihmistenkin kanssa tuli juteltua! Omiin kohokohtiin lukeutuivat toki myös pukuilut, kun lauantaina pääsin vihdoin vajoamaan epätoivon syövereihin eli kuvailemaan ällöttäviä Harurin-kuvia Vesijärven rannassa, ja sunnuntaina Matsu-inferno räjähti täysin käsiin. Saatoin myös osaltani rahoittaa taidekujalla epämääräistä tilaustaidetoimintaa ja ajaa hieman liian monta kertaa taksilla Lahden kaduilla. Vaikka sunnuntai jäikin fiiliksessä kakkoseksi lauantaille, oli viikonloppu kokonaisuudessaan onnistunut ja päässä pyörii taas sata mahdollista ohjelmaideaa. Mitä jos sitä vaikka lausuisi ääneen Naruton ekat 10 pokkaria?

maipon: Hauskinta coneissa ovat tietysti aina kohtaamiset ja keskustelut erilaisten ihmisten kanssa, ja sainkin mm. kuulla Meten ja Maaretin seikkaperäisen selostuksen siitä kuka on Dance With Devils -animen paras poika. Illan animevisa olisi voinut olla käytännön järjestelyjensä puolesta hieman, noh, käytännöllisempi, mutta hauskaa riitti niin kauan kuin siellä jaksoimme istua. Kiitos tulituesta vaan Maaret ja Petteri, kyllä mäkin osasin ainakin kaksi animehahmoa tunnistaa itse. Päädyin myös heti seuraavana päivänä ideoimaan Anonyymin Fantsutädin kanssa samantyylistä BL-kuvavisaa. Se tosin ei taitaisi sopia edes K18-coniin ohjelmanumeroksi…

Conijaksamisen kannalta olennainen greenroom palveli jälleen loistavasti, vaikka hieman petyinkin kun suurin osa riisimukien vegetäytteistä oli jo loppunut siinä vaiheessa kun pääsin Yoshiwara-luennolta vihdoin hakemaan ruokaa. Kirpputorin siirtäminen hissin viereen ilahdutti, koska nyt sinne päätyi selailemaan tavaroita vähän ohimennenkin, siinä missä ennen olen välillä unohtanut koko kirppiksen olemassaolon. Pöydillä oli ilahduttavasti myös aika tuoretta tavaraa, ja tällä kertaa mukaan tarttui Matsuanimelle omistettu lehti, josta riitti hupia koko viikonlopuksi. Samaisten Matsujen cosplayaaminen sunnuntaina porukalla tuotti huvin lisäksi myös kipua ja tuskaa, mutta enimmäkseen hyvässä hengessä. Joten vaikka tällä kertaa jäivät välistä niin jätskivene kuin conidrinksutkin, oli Desussa hauskaa tänäkin vuonna.

Fujoshiluola Desuconissa

desucon_uusilogo

Hei taas internet-toverit! Kesän Desucon on melkein ovella, joten viime tingassa muistutus siitä että Fujoshiluola on edustettuna tänäkin viikonloppuna eli 10. – 12.6. Lahdessa ohjelmaa pitämässä. Tällä kertaa ohjelma ei koske BL:ää kuin nurkasta, sillä airinpie on juttelemassa doujinshi-harrastamisesta länsimaalaisen silmin ja maipon puolestaan luennoi Ono Natsumen teoksesta House of Five Leaves. Koska doukkariluennolla sivutaan kuitenkin väistämättä myös homo_hommia ja Ono Natsumekin on BL:n puolelta BASSOna tuttu, saattavat ohjelmanumerot silti jokusta blogin lukijaa kiinnostaa. Jos aikaa siis on, tulkaa kuuntelemaan (ja vaikka vaihtamaan pari sanaa)!

La 11.6. klo 11:30 – 13:00 (Puuseppä)

Ujo samurai ja kiltit kidnappaajat – House of Five Leaves

Edo-kaudelle sijoittuva House of Five Leaves kertoo ujon samurain Masanosuken ja sekalaisen kidnappausjengin edesottamuksista. Tarinassa tärkeässä roolissa ovat hahmojen kasvu ja näiden väliset suhteet. Luennolla käydään läpi hahmojen kehitystä etenkin perheen löytämisen, menneisyyden pakenemisen ja anteeksiannon teemojen kautta. Ohjelma soveltuu pelkän animen katsoneille, mutta luvassa on spoilereita myös Natsume Onon piirtämästä mangasta.

– maipon

La 11.6. klo 19:00 – 20:30 (Kuusi)

Mandaraken, Toranoanan ja Comiketin nimeen: doujinshit ja niiden ihanan kamala maailma

Doujinshit eli doukkarit eli amatöörisarjakuvat ovat vakiinnuttaneet asemansa japanilaisessa fanitoiminnassa. Doujinsheja myydään lähinnä Japanissa niille omistetuissa tapahtumissa ja kaupoissa, mutta voiko niistä saada irti jotain myös länsimaalainen, kenties välttävällä kielitaidolla varustettu harrastaja? Kuinka tähän helvettiin ylipäätään päädytään, ja voiko siitä päästä enää ulos? Luennolla pohditaan doujinshi-harrastamisen iloja ja haasteita sekä vähän myös sitä, mikä saa ihmisen lentämään toiselle puolelle maailmaa sarjistapahtumiin. Sekä doukkari-nyypät että -veteraanit tervetulleita!

– airinpie

Osomatsu-san: Veljesrakkautta ja ihmisperseitä

Vaikka aprillipäivän BL-matsublogi oli pelkkä vitsi (oh it was a vitsi, he was just a pelle!), on Matsu-kuume vallannut Fujoshiluolaa siinä määrin että aihetta lienee hyvä sivuta vähän oikeankin kirjoituksen merkeissä. Ja sivuamisella tarkoitan tietenkin avautumista, koska näin me täällä luolassa kierimme.

Osomatsu

Miksi Osomatsu-san? (Eli miksi kiinnostuit sarjasta ja miksi se kolahti?)

maipon:

Päädyin Osomatsu-sanin pariin vähän mutkan kautta. Seuraan tumblassa erästä doujinkaa, joka aiemmin postaili taidetta lähinnä Kuroko no basketiin liittyen. Jossain vaiheessa viime syksyä koripalloilijat kuitenkin vaihtuivat oudosti piirrettyihin pottakampauspoikiin, mutta en tuolloin oikein hahmottanut että kyse jostain oikeasti relevantista sarjasta. Vähitellen Osomatsu-san alkoi nousta esille erilaisissa fujoshiyhteyksissä ja alkoi lopulta kutkuttaa mielenkiintoani.

Valitettavasti en kuitenkaan enää muista mikä oli se viimeinen kimmoke, joka sai minut päättämään että tämä on nyt katsottava. Olin joka tapauksessa myyty heti ensimmäisestä jaksosta lähtien: shouwa-anime-läppää! Utaprinssi-parodia! Oden-animaatiota lopputekstien aikana! Erilaiset komedia- ja episodisarjat kuten Sayonara Zetsubou-sensei ja Shirokuma Cafe olivat jo aiemmin iskeneet varsin kovaa, joten Matsut tuntuivat sekopäisyydessään sopivan tähän jatkumoon. Sarjaan toki kesti hetki päästä kunnolla sisään, kun veljeksiä ei aluksi tahtonut erottaa toisistaan, mikä tietty vähensi vitsien iskuvoimaa. Viimeistään ESP-kissen ja Sutaba-Tottyn tavattuani tiesin kuitenkin että Matsuilla on minulle muutakin tarjottavaa kuin kertakäyttöistä hupia.

totty

airinpie:

Seuraan aika harvoin keskeneräisiä sarjoja, sillä niiden maratoonaaminen soveltuu multitaskaukseen taipuvaiselle luonteelleni paremmin. Kenties tästä johtuen nousin Matsumanian kyytiin vasta 24. jakson kohdalla, kun eräänä laiskana sunnuntai-iltapäivänä Maija näytti sarjasta jo edellä mainitun ESP-kissajakson. Loppuiltapäivä kuluikin humahtaen varhaisempien jaksojen parissa. Vaikka monet vitseistä olivat aika keskinkertaisia, osa suomeksi sanottuna huonoja, löysin itseni tuijottamasta ruutua kunnes olin kiinnostunut sarjasta muutenkin kuin ajantappomielessä. Miten tässä näin kävi?

Yksi syy on ennalta-arvaamattomuus. Vaikka yksi skitti saisi haukottelemaan, seuraavan aikana saatoin jo nauraa ääneen. Huumori nojaa toki paljolti Matsujen persoonallisuuksiin, joten koukuttuakseen näidenkin tulee vedota omiin mieltymyksiin. ESP-kissa teki Ichimatsusta kerralla waifun ja muutaman ensimmäisen jakson aikana ymmärsin miksi ystäväni pitävät minua Karamatsuna, joten lemppareiden löydyttyä tulevia tapahtumia on helppo odottaa – olkoonkin, että tapahtumat itsessään olisivat pitkälti älyvapaita, eivätkä välttämättä liity toisiinsa mitenkään.

espnyanko

Älyvapaus on toisaalta se toiseksi suurin houkutin. Ehkä koko sarjan lempiskittini on Dekapanin ja Dayonin matka Amerikkaan, joka odotuttaa itseään kuin ikivanhan ”käveli ja ryömi” -vitsin lailla. Tämänkaltainen huumori joko uppoaa tai ei, mutta koska Osomatsu-san ei tunnu itse juuri hutivedoista välittävän, on jokaista jaksoa mahdollista lähestyä ilman ennakko-odotuksia. Parhaimmillaan tästä seuraa hyvin positiivisia yllätyksiä, kun käsikirjoitus viis veisaa erilaisista konventioista. Samasta syystä itse asiassa pidin 25. jaksosta, kun suunnanvaihto sitä edeltäneeseen jaksoon oli niin häpeilemätön.

Kuka on oma lempimatsusi ja miksi?

maipon:

Tavallaanhan iso osa koko sarjan viehätystä tulee siitä että kaikki Matsut ovat toinen toistaan kamalampia ihmisperseitä. Heidän joukostaan omien suosikkien valitseminen paljastaa siis samalla aika paljon niitä vähemmän kauniita puolia itse kustakin. Toisaalta niin paljastaa myös inhokkien valitseminen, koska ainahan inhoamme fiktiivisissä hahmoissa eniten niitä piirteitä joita emme itsessämmekään voi sietää. Tästä kertoo aika hyvin myös se, miten epäsuosittu Totty on ollut erilaisissa faniäänestyksissä. Häpeilemättömän itsekäs ja perheelleen selkänsä ilman tunnontuskia kääntävä Todomatsu onnistuu varmaan pääsemään vähän liian syvälle ihon yllättävän monella. Tai ehkä vain minulla, ja olenkin itse problemaattinen?

choroko

Toinen symppaamani, suhteellisen epäsuosittu hahmo on Choromatsu, joka toimii mukamas järjen äänenä mutta on oikeasti itsekin täysin kelvoton otaku. Choromatsun fujoshiversio tyttömatsu-jaksoissa vielä sinetöi koko paketin. Jos taas puhutaan parhaista pojista, omaksi ykkössuosikikseni nousee tietysti Ichimatsu joka on kaikessa tsuneudessaan ja crazy cat matsu -estetiikassaan liian moe tähän maailmaan. Haluan samanlaisen kissakotatsu-auton! Ja olen tietysti myös vannoutunut Dayonin fani 5ever.

airinpie:

Kuten Maija yllä jo totesi, ovat kaikki matsut omalla tavallaan itsekkäitä pellejä, joten ajattelen kaikkia lämmöllä. Samaistumispintaa on helppo löytää, kuten vaikkapa hyperaktiivisesta Jyuushimatsusta, jonka energialla jokainen päivä lähtee lihaksikkaasti käyntiin. Karamatsun nolo egomania sekä Ichimatsun yandere-vivahteinen sisäänpäinkääntyvyys herättävät itsessäni kuitenkin eniten ”I know dat feel bro” -tunteita ja sydämentykytyksiä. Siniset glitterfarkut löytyvät jo kaapista, enää puuttuu kylpyammeauto!

ichikara-lakana

Alkuun luulin kypsyväni noin viidessä minuutissa sarjan sivuhahmoihin, mutta Osomatsu-san on jotenkin mystisesti saanut minut rakastamaan myös Iyamin ja Dayonin kaltaisia tolloja. Hokemiin luottava huumori on aina minulle vähän siinä ja siinä, mutta tällä kertaa olen löytänyt tieni niiden paremmalle puolelle. Dayon dayon dayooonn!!!

Miksi luulet, että fujosheja kiinnostaa Osomatsu-san?

maipon:

Sarja on iskenyt Japanissa kaikenlaisiin ihmisryhmiin laidasta laitaan, mutta sillä on myös näkyvä fujoshi-fanikuntansa. Olen nähnyt kaikenlaista spekulointia siitä, miksi juuri Osomatsu-san vetoaa pilaantuneisiin fanityttöihin. Pinnalta katsottuna sarjassa on ainakin läsnä elementtejä, jotka petaavat fujoshi-suosiota: mukana on rutkasti nimekkäitä ääninäyttelijöitä Jun Fukuyamasta Takahiro Sakuraihin, ja sarjassa viljellään paljon suoria nyökkäyksiä tyttöjen fanikulttuuriin: on Utaprinssi-parodiaa nättipoika-hahmodesigneilla ja fujoshi-Chorokoa.

utamatsu

Harvoin mikään sarja kuitenkaan pötkii fanityttöjen keskuudessa kovin pitkälle pelkästään pinnallisilla houkuttimilla. Fujosheihin vetoavat elementit eivät olekaan Osomatsu-sanissa pelkkää pintaa. Väittäisinkin, että sarjan kiinnostavimmat fujoshielementit ovat samoja kuin missä tahansa muussa (mies)hahmojen välisiä suhteita kuvaavissa sarjoissa. Kuusihenkinen päähahmokaarti tarjoaa luonteidensa puolesta jokaiselle fanitettavaa, ja veljesten välisistä mutkikkaista suhteista löytyy lisäksi kaikenlaisia jännitteitä. Sarjan episodiluonne ja toinen toistaan pähkähullummat gag-asetelmat antavat myös faneille käytännössä rajattoman hiekkalaatikon, jossa temmeltää.

airinpie:

Kuten monesti on tullut todettua, fujoshit rakastavat hölmöilyä. Koska Osomatsu-sanin huumori räiskyy vähän joka suuntaan, on loogista että se vetoaa monenlaisiin katsojaryhmiin. Uskoisinkin fujoshien pitävän Osomatsu-sanista pitkälti samoista syistä, kuin se on niin kiintynyt Gintamaan: molempien sarjojen anarkistisuus ei aliarvioi katsojiaan, mutta ei myöskään kumartele liikaa kenenkään suuntaan. Ennalta-arvaamattomuus on aina hauskempaa kuin kaavamainen fanipalvelu.

Kun Gintama tuli nyt mainittua, niin sananen siitä: vertaus ei sikälikään ole turhan kaukaa haettu, että Osomatsu-sanin ohjaaja Fujita Yoichi on ohjannut myös valtaosan Gintama-animen jaksoista. Olenkin kuullut toisinaan ihmettelyä, miksi ihmiset eivät löydä tietään yhtä lailla huumoria ja tunteita yhdistävän Gintaman pariin. Vaikka juonivetoisemman Gintaman tyylivaihtelut palkitsevatkin pidemmän päälle varmasti enemmän, on formaatiltaan skittipohjaiseen sarjaan kuitenkin helpompi hypätä mukaan. Osomatsu-sanin räjähdysmäistä suosiota selittäneekin osaksi se, että nopeatempoisena se tarjoaa viihdettä hyvin kompaktissa paketissa.

No mites se BL-matsu?

ichikara

maipon:

Sinänsä ironista että taisin joskus pohtia, ettei Osomatsu-san välttämättä ole kovin käyttistä fanitettavaa, koska kaikki keskushahmot ovat sukua keskenään. Veljesshipit eivät nääs yleensä oikein napostele. Nyt matsuhelvettiin joutuneena huomaan kuitenkin, että tuo aspekti fandomista harmittaa itseäni kaikista vähiten. Kuten jo ylempänä totesin, hahmot ja näiden suhteet on rakennettu tavalla joka vetoaa fanityttöihin ja jättää aukkoja täytettäväksi. Lisäksi hahmojen äärimmilleen vedetyt persoonallisuudet luovat kiinnostavia kontrasteja, jotka ovat kyllä huomattavasti maistuvampaa seurattavaa kuin monessa nättipoikasarjassa, joissa shipattavaa riittäisi hahmojen lukumäärän ja ulkonäön puolesta, mutta hahmojen persoonallisuudet ja näiden väliset jännitteet muistuttavat lähinnä märkää paahtoleipää (katson teitä, Boueibu ja High School Star Musical).

Sarja myös itse viittaa toisinaan tietoisesti BL-matsuiluun vitseillä, jotka ovat toinen toistaan pahempia rimanalituksia. Samalla fujoshit pääsevät samanaikaisesti nauramaan itselleen ja pohtimaan josko tätä voisi kuitenkin käyttää shippausfodderina. Omasta mielestäni BL-matsu on siis fujoshinäkökulmasta lopulta ihan ymmärrettävä ilmiö, vaikka shippejä ei itse varsinaisesti tukisikaan.

Pixiv-taidesivuston perusteella Japanissa suosituimpia BL-matsu-shippejä ovat Ichikara ja Osochoro. Molemmilla parivaljakoilla on sarjassa paljon yhteistä ruutuaikaa ja varsin problemaattinen suhde. Insestin vastapainoksi yllättävän suosituksi on tosin noussut myös Atsutodo eli Totty ja Atsushi-kun, joka vilahtaa jakson 22 ryhmädeitti-osiossa Tottyn kaverina. Fujoshien kykyä kehittää halutessaan pareja mitä pienimmän interaktion perusteella ei siis todellakaan pidä aliarvioida.

airinpie:

Oman elämäni Karamatsuna (mulla on hei sama syntymäpäiväkin kuin matsuilla! 24.5. represent) ja oman elämänsä Ichimatsun kanssa seurustelevana koen olevani jokseenkin jäävi vastaamaan tähän kysymykseen, mutta sanotaan nyt diplomaattisesti että jos shippaisin Osomatsu-sanista –noin niin kuin aseella uhattuna jossain Siperian takamailla– niin kyllähän se Ichikara olisi. Ihan hypoteettisen teoreettisesti siis. Maija onneksi taustoitti tämän kysymyksen siltä objektiiviselta kantilta, joten voin liukua hiljaisesti takavasemmalle kelaamaan uudelleen niitä kaikkia kohtauksia, missä Ichimatsu tilttailee Karamatsulle koska monimutkaiset Syyt. Hei ihan läpällähän mä vaan. Vitsi vitsi. Tai siis…

Loppuun vielä parivaljakko, joiden suhdetta ainakin voi täysin jeesuksetta sympata:

dayon-dekapan

Godspeed!