BL-paketti aloittelijoille ja uudelleenaloittelijoille

Kauan eläköön fujoshien kansainvälinen yhteistyö! Otakuchamploo-blogia pitävä Khursten julkaisi hiljattain Fujojocast-podcastissaan vuosi sitten yhdessä äänittämämme jakson, jonka aiheena oli koota eräänlainen aloituspaketti BL-mangaan tutustuvalle lukijalle. Listasimme kukin omista lähtökohdistamme muutaman sarjan, joita voisi suositella sellaiselle ihmiselle joka haluaa tutustua BL-mangaan mutta ei tiedä mistä aloittaisi. Päätimme jatkaa tätä ideaa omassakin blogissamme, ja tehdä aloittelijapaketin lisäksi listan myös BL-mangan pariin palaavalle lukijalle joka on pitänyt siitä hieman taukoa tai ei ole enää viime vuosina jaksanut innostua BL:stä.

Airinpien BL-paketti aloittelijoille

Väänsimme joskus aloittelijan BL-paketista kättä Maijan kanssa ihan urakalla. Oma näkemykseni ns. starter kitiin oli, että aloittelevalle BL-harrastajalle ei kannattaisi tarjota vain genren poikkeuksia/kruununjalokiviä, olivat ne kuinka omia lemppareita tahansa. Efekti on nimittäin helposti sama, kuin jos tutustuttaa ihmisen animeen Miyazakin leffojen kautta: onhan niihin helppo tykästyä, mutta eivät ne kovin kattavaa läpileikkausta animeen anna. Hyvät ensivaikutelmat ovat tärkeitä, mutta saattavat myös aiheuttaa epärealistisia odotuksia sille mitä 99 % kustakin viihteenmuodosta pitää sisällään. ”Mä tykkään tästä yhdestä tai kahdesta poikkeuksesta ja kaikki muu on roskaa,” taisin itsekin julistaa BL:n suhteen aikojen alussa tankattuani lähinnä Est Emiä, koska arvostelukriteerini perustuivat muulle kuin genren ymmärtämiselle sen omista lähtökohdista.

Koska alkuvaiheessa nimenomaan kontekstien tai poikkeuksien hahmottaminen on hankalaa, halusin poimia aloittelijan BL-pakettiin teoksia joissa yhdistyy kyllä BL:lle tyypillisiä aiheita/kerrontaa, mutta toteutus on geneeristä tuubaa parempi. Valinnoissani priorisoin viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuja teoksia, sillä historia aukeaa usein parhaiten nykyhetken valossa; pahimmat ääripäät (eli ne aivojennyrjäytyssarjat) koin myös harhaanjohtavina ennen kuin lukijalle on syntynyt edes jonkinlainen käsitys genren perusteista. Näiden kriteerien valossa listalleni päätyi lopulta Est Emin Ultras, Takarai Rihiton Seven Days sekä Junkon Kasa no Shita, Futari. Lisäbonuksena nimesin Ogeretsu Tanakan Renai-rubi no Tadashii Furikatan. Osa perusteluista löytyy vuodentakaisesta podcastista, mutta tekstimuodossa ja suomeksi avaan ne kokonaisuudessaan alla.

ultrasp

Humoristista romantiikkaa, teematarinointia, taiteellista kunnianhimoa

Est Em: Ultras (2008)

Just puhuin Est Emistä poikkeuksena ja sit kuitenkin laitoin sen tänne, häh? No koska voin. Ja koska Est Emin repertuaarista onneksi löytyy muutakin kuin kentaureja ja kokeilevaa kerrontaa, kuten nämä Ultrasin toisiinsa ihastuvat, vastakkaisia tiimejä kannattavat espanjalaiset jalkapallofanit. Vaikka rakastuin itse aikanaan Est Emiin juuri massasta poikkeavan taiteen vuoksi, on Ultrasissa myös paljon BL:lle tyypillisiä piirteitä: humoristinen ote ja yksinkertainen tarina tekevät teoksesta helposti lähestyttävän, itse juoni puolestaan on selkeän teeman ympärille kasattu. Kun hela hoidon vielä lukaisee lyhyemmälläkin istumalla, on tutustumiskynnys madallettu minimiin. Silti kokemus ei unohdu hetkessä, mistä vastaa jo aiemmin mainittu taide: Est Emin hahmot ovat inhimillisyydessään aina sympaattisia, ja hengittävät aihettaan joka kynänvedolla. Näin ollen Ultras edustaa mielestäni täydellisesti BL:n kevyempää hömppäpuolta, todistaen ettei kevempikään aihevalinta tee tarinasta automaattisesti yhdentekevää. Manga löytyy englanniksi digitaalisena eMangasta.

sevendays

Koulupoikia, hapuilevia tunteita ja ensirakkauden varjoja

Takarai Rihito: Seven Days (2007)

Koulupojat ja BL kuuluvat yhteen kuin Shirokuma ja puujalkavitsit. Luokkakaverien ja huomattujen kouhaiden joukosta Takarai Rihiton Seven Days erottautuu kuitenkin selkeästi edukseen omaperäisellä aiheella, jossa kaksi lukiolaispoikaa päätyvät seurustelemaan kokeeksi viikon ajan. Live action -versionkin poikinut sarja on suosionsa ansainnut: kerronta antaa hahmoille runsaasti tilaa tutkia tunteitaan ja epävarmuuksiaan, mutta kahden tankoubonin mitassa kaikki saadaan toisaalta kerrottua myös kompaktisti. Takarai Rihiton ilmava tyyli kuvastaa BL:ssä usein vallitsevaa ns. pehmeyden estetiikkaa, mutta eteeristen koulupoikien valtameressä Seven Days on myös selkeän itsenäinen teos, joka hyödyntää tutun asetelmansa ja luo siitä jotain uutta. Verrattuna Takarai Rihiton supersuosittuun Ten Countiin on Seven Days toki hyvin ”turvallinen” sarja, mutta juuri tästä johtuen soveltuu se mielestäni paremmin aloittelijalle — on helpompi suhteuttaa niitä kieroutuneempiakin tarinoita kun muistaa, että valtaosa BL:stä kertoo aivan tavallisista, toisiinsa rakastuvista ihmisistä. Manga löytyy englanniksi digitaalisena eMangasta.

kasanoshita

Draamaa, lähmintää ja vaikeita tunteita

Junko: Kasa no Shita, Futari (2011)

Kepeän ja eteerisen kautta draamaan, vai miten se meni. Valitsin Junkon Kasa no Shita, Futarin kolmanneksi esimerkikseni havainnollistamaan nimenomaan BL:n melodramaattisempaa puolta: isosilmäinen, vahvaa viivaa suosiva tyyli on etenkin animepuolelta BL-mangan pariin siirtyville helposti lähestyttävä, mutta sen taustalla piilee monimutkaisia tunteita kuten mustasukkaisuutta, katkeruutta ja yksipuolista rakkautta. Kasa no Shita, Futarissa näitä koetaan lukiolaispojan ihastuessa vanhempaan mieheen, joka puolestaan on rakastunut heteroa larppaavaan kaveriinsa. Junkon repertuaarista löytyy toki enemmänkin surkeudessa piehtarointia, mutta Kasa no Shita, Futari antaa lukijansa totutella onnettomiin kohtaloihin lempeämmällä keskitiellä. Myöskään seksikohtaukset eivät ole niin korostuneen itsetarkoituksellisia, että ne tarinan keskellä lähmintään tottumatonta häiritsisivät. Teos valikoituikin mukaan yhdistäessään nämä kaikki elementit toimivaksi kokonaisuudeksi, jossa vilahtaa lukuisia BL:lle tyypillisiä teemoja.

renairubi

+ lisää seksiä, hömppää, koulupoikia, draamaa ja erottuvaa tyyliä

Ogeretsu Tanaka: Renai-rubi no Tadashii Furikata (2015)

Jatkolukemiseksi edellisille valitsin Tanacan tuotannosta yhden tämän varhaisista teoksista, Renai-rubi no Tadashii Furikatan. Tarina kertoo entisestä nörtistä, joka haluaa kostaa kouluaikojensa kiusankappaleelle särkemällä tämän sydämen. Juonessa yhdistyvät siis koulupojat, hömppäromanssi, vinoutunut draama sekä anteliaat seksikohtaukset, jotka on kaikki kuorrutettu Tanacan loistavalla taiteella. Renai-rubi havainnollistaa kaikkia edellä mainittuja teemoja luonnollisena jatkumona aloituspaketin muille sarjoille. Niiden joukosta lukija todennäköisesti jo löytää henkilökohtaiset suosikkinsa, mikä puolestaan määrittelee BL:ään tutustumisen jatkosuuntaa: kutkuttaako sydäntä enemmän onnelliset loput, sateessa itkeminen vai häpeilemätön poke? Iloiset ihmiset vai toisiaan satuttavat idiootit? Renai-rubi antaa vilauksen näihin kaikkiin kerralla, joten yhdessä muun aloittelupaketin kanssa lukijalle toivottavasti muodostuu edes peruskäsitys BL:stä genrenä.

Maiponin BL-paketti aiheen pariin palaaville

Koska itse olen tutustunut BL-maailmaan vähän outoja reittejä (miten niin kaikkien ensikokemus BL-mangasta ei ole Moto Hagio???)  ja makuni on muutenkin ajoittain kummallinen, jääväsin itseni tällä kertaa aloittelijapaketin tekemisestä. Sen sijaan yritin koostaa listaa uudelleenaloittelijoille, jotka ovat joskus lukeneet BL-mangaa mutta sittemmin lopettaneet tai harventaneet lukutahtia. Tämän listan suosituksissa tuoreus korostuu vielä enemmän kuin aloittelijalistan teoksissa, joten mukana on noin viiden vuoden sisällä ilmestyneitä mangoja. Tuoreus näkyy myös sarjojen sisällössä, sillä ne käsittelevät vanhoja tropeita uudella tavalla tai tuntuvat muulla tavoin virkistäviltä. Yhtenä tärkeänä valintakriteerinä onkin ollut se, että sarjat ovat tavalla tai toisella jääneet mieleen ja erottuneet joukosta. Toivomukseni olisi että ne onnistuisivat herättämään muissakin uudelleen uinuvan innostuksen BL-mangaan, tai ainakin muistuttamaan siitä että genressä tehdään edelleen kiinnostavia teoksia.

Minori's Hand

Seksiä, draamaa ja suuria tunteita

Scarlet Berico: Minori’s Hand

Jos oma suhde BL-mangaan on jumissa, solmuja voi yrittää avata Minorin hellässä käsittelyssä. Kyseessä on nimittäin siitä villi sarja, että se tarjoaa paljon sekä kaavamaisemmasta BL:stä pitäville että niille jotka odottavat tarinoiltaan vähän enemmän. Kiropraktikkoklinikalle sijoittuva tarina muistuttaa alkuasetelmaltaan erehdyttävästi Kodaka Kazuman Sex Therapist -sarjaa, jossa asiakkaiden ihmissuhdeongelmat ratkaistiin kätevästi seksin avulla. Minorissa juoni kuitenkin kasvaa nopeasti ”viikon pano” -alkuasetelmastaan aivan toiseen suuntaan, ja keskittyy myös terapeutin itsensä ongelmiin. Hahmojen tunteita ja itselle anteeksi antamisen vaikeutta realistisesti käsittelevä juoni onnistuukin iskemään reisien lisäksi myös sydämeen. Kaikki tämä yhdistettynä kauniiseen ja dynaamiseen piirrosjälkeen tekevät Scarlet Bericosta on yhden tämän hetken kuumimmista mangakanimistä, jota kannattaa pitää silmällä jatkossakin. Manga löytyy englanniksi digitaalisena Rentasta.

Jos kaipaat BL-mangaltasi tunnemyrskyjä ja onnellisia loppuja, lue myös: Ogeretsu Tanaka: Neon Sign Amber

Yoru to Asa no uta
Synkkiä teemoja, arveluttavia hahmoja ja häiritseviä tilanteita

Harada: Yoru to Asa no uta

Oli Haradasta mitä mieltä tahansa, tämän vinksahtanut tyyli on ainakin ehdottomasti omaperäinen ja erottuu kokeneemmankin lukijan silmään. Harada voikin sopia paluuväyläksi BL:n pariin, jos tuntuu siltä että kaikki on jo nähty eikä mikään tunnu enää miltään tai pysty shokeeraamaan. Tarinassa eteerisellä lauluäänellään kaikki hurmaava Yoru on yksipuolisesti rakastunut tylyyn ja itsekkääseen bändikaveriinsa Asaichiin. Vahingossa alkava seksisuhde miesten välillä luistaa Asaichin itsekiellon ja oman ylpeyden suojelun syövereihin, joista palaaminen maan pinnalle vaatii varsin äärimmäisiä keinoja. Indie-bändin ja yakuzojen maailmoja yhdistelevä tarina ei päästä helpolla niin hahmoja kuin lukijoitakaan, eikä sitä äärimmäisen seksuaalisen väkivallan takia todellakaan voi suositella kaikille. Se on kuitenkin oiva tyylinäyte Haradan tuotannosta, joka jatkaa viime vuosina pinnalla ollutta synkkien teemojen trendiä BL:ssä. Jos Takarai Rihiton Ten Count ja Yoneda Koun Twittering Birds Never Fly ovat jääneet välistä, on niidenkin katsastaminen tässä yhteydessä ihan aiheellista.

Jos kaipaat äärimmäisiä ja häiritseviä tilanteita, lue myös: Asada Nemui: Skin, Nakamura Asumiko: Kaori no keishou

Itoshi no nekokke

Slice of lifea, huumoria ja ripaus realismia

Kumota Haruko: Itoshi no nekokke

Itoshi no nekokke (tai englanniksi lievästi dadaistisen kuuloinen My Darling Kitten Hair) alkoi ilmestyä jo vuonna 2010, mutta vastikään ilmestyneen kuudennen osansa myötä se pitää edelleen pintansa ajankohtaisena sarjana. Aikuisiksi kasvaneiden lapsuudenystävien yhteiseloa luotaava slice-of-life-henkinen tarina jaksaa kerta toisensa jälkeen piristää, kun hurmaavan söpöilyn lisäksi mukana on silloin tällöin myös jotain realismin tapaista. Tutuksi tulevat niin pikkukylässä kasvaminen ainoana homona kuin suurkaupungin homoskenen villi ja vapaa tunnelmakin. Miin ja Kein rakkaustarina sisältää aineksia suurempaankin draamaan, mutta Kumota Haruko käsittelee aiheitaan maanläheisesti ja pienieleisesti, mikä sopii sarjan tunnelmaan täydellisesti ja erottaa sen samalla monista muista tarinoista.

Jos kaipaat maanläheistä draamaa lämpimällä mutta realistisella otteella, lue myös: Nobara Aiko: Running Hot and Cold, Kii Kanna: Umibe no etranger

Blue Sky Complex

Koulupoikia, dokia

Ichikawa Kei: Blue Sky Complex

Jos sydän kaipaa koulupoikatarinoiden pariin mutta geneerisyys pelottaa, on Ichikawa Kei oikea osoite. Hän on viime vuosien aikana tehtaillut aiheesta useampiakin sarjoja erilaisilla alkuasetelmilla. Näiden joukosta Blue Sky Complex erottuu edukseen hitaan mutta herkullisen kypsyttelynsä ja kiinnostavien hahmojensa ansiosta. Sydämentykytyksiä aiheuttava seesteinen tarina muistutti ainakin itseäni aikanaan kaikista niistä asioista jotka BL:ssä ovat niin nautittavia (jos ei lasketa legendaariseksi venyvää viivyttelyä seksin suhteen).

Jos kaipaat hurmaavia koulupoikatarinoita, lue lisäksi nämä: Furuya Nagisa: Number Call, Yukue Moegi: Nirameba Koi

Tuliko mieleesi jompaankumpaan listaan sopivia sarjoja? Jaa ne kommenteissa, olemme kiinnostuneita näkemään myös teidän ehdotuksianne!

Tracon 3.–4.9.2016

tracon

Tracon on Fujoshiluolalle ristiriitojen tapahtuma. Yhteistä historiaa (toki ajalta ennen virallista Luolaa) riittää aina Hervannan putkista ja hypotermioista lähtien, mutta Tampere-taloon siirryttyään tapahtumassa on harvemmin tullut vierailtua. Muutaman vuoden tauon jälkeen palasimmekin Traconiin kunnolla vasta 2015, kun järjestimme molemmat tahoillamme ohjelmaa. Tämän vuoden tapahtuma sen sijaan olisi saattanut jäädä välistä, ellei ohjelmakartasta olisi noussut esiin pari mielenkiintoa herättänyttä aihetta. Koska näiden myötä aukeni mahdollisuus blogata tapahtumasta Ihan Virallisesti, vei tie sittenkin takaisin Tampereelle tihkusateen sekaan. Miten selvisi Fujoluola Traconista, kuinka paljon rahaa upposi taidekujalle, ja kuinka jäätävää tl;dr:ää airinpie sai tällä kertaa aikaiseksi puheohjelmasta? Vastaus: No mitäs luulisit.

Ennakko-odotukset tapahtumaan

maipon:

Omissa mielikuvissani Tracon yhdistyy enemmän puistohengaukseen ja taidekujashoppailuun kuin kiinnostavaan puheohjelmaan. Tänä vuonna kuitenkin nimenomaan ohjelmakartasta löytyneet BL-mangavinkkaus ja Osomatsu-luento innoittivat hakemaan Fujoshiluolalle pressipasseja tapahtumaan. Yleisesti ottaen en kuitenkaan kohdistanut tapahtumaan kaverihengauksen lisäksi oikein minkäänlaisia odotuksia, hyviä tai huonojakaan. Oikeastaan kaikki conit joihin ei itsellä ole valmisteltavana pukuja tai ohjelmaa herättävät etukäteen paljon vähemmän intohimoja, koska stressattavaakin on vähemmän. Suurin stressi taisi syntyä siitä, että samana viikonloppuna järjestettiin myös Helsingin Sarjakuvafestivaalit, jotka jäivät nyt pikaista perjantain-visiittiä lukuunottamatta väliin. Aina tulee suru puseroon kun kaksi saman kohdeyleisön tapahtumaa järjestetään yhtä aikaa ja pitäisi valita niiden väliltä.

airinpie:

Vaikka viimeksi organisointipuolella ilmeni turhan paljon sähläystä omaan makuuni (neljän conin otannalla Traconin ohjelmatiimin tiedotus jäi vuoden 2015 kehnoimmaksi), oli henkilökohtaisella rintamalla viime vuoden Tracon yksi vuoteni kohokohdista. Yhdistelmä Torni-hotellia, Nomu-ravintolaa, Klubi-jatkojen Hang the DJ:tä sekä loistavaa seuraa on pinttynyt mieleeni yhtä lyömättömänä kokemuksena kuin aina hehkuttamani Desucon Frostbite 2014 – joskin jälkimmäisessä itse tapahtumalla oli tähän selkeästi enemmän osuutta. Kuinka siis arvioida Traconia objektiivisesti? Ratkaisun tähän tarjosi pyytämättä ja yllätyksenä (ok Maija pyysi, valehtelin) pressi_privileegio, jonka ansiosta ilmeni myös tilaisuus tarkastella hieman animepuheohjelman nykytilaa ikärajattomassa tapahtumassa.

Yleiset tapahtumahuomiot

maipon:

Ennen tapahtumaa kommunikointi conin viestintävastaavan kanssa sujui mukavasti, ja saimme hyvissä ajoin kaiken tarvittavan informaation. Samaa ei voi sanoa viime vuodesta, kun olin Traconissa järjestämässä peliohjelmaa. Mutta tikulla silmään sitä joka vanhoja muistaa jne. Tapahtuman aikana pelittivät ainakin ne tärkeimmät, eli iso Taidekuja ja ruuan saatavuus, sekä tietysti itse Tampere-talon sijainti. Ja jos Desuconin salattu helmi on Vesijärven rantaan parkkerattu jätskivene, niin Traconissa vastaavana voi pitää Tullintorin East Asia Marketin vegaanisia matcha-mochi-jäätelöitä. Osusume!

airinpie: 

Sorsapuisto on yhä ylivertainen conihengaus- ja itsensäesittelyalue (…siis cosplayasujen), mikäli sää vain sattuu suosimaan. Kulunut viikonloppu vaihteli tihkuttelevasta sateiseen, mutta tämä ei onneksi pukuilijoita haitannut: bongailun kohokohta olivat ne kaksi dinosaurusta, joiden hytkyntä puiston läpi oli varmaan parasta koko conissa. Vaikka olenkin vannoutunut Sibeliustalon ystävä, pidän myös Tampere-talosta tapahtumapaikkana nimenomaan Sorsapuiston luoman festivaalihengen vuoksi: ruokakojut metrilakuineen tuovat sitä paljon puhuttua ~karnevaalitunnelmaa, josta kyllä pidin vuoden 2014 Närconissakin. Jos lääniä ja populaa riittää, on kiva välillä tuntea olevansa osa jotain suurempaa. Toinen Traconin tiloihin liittyvä etulyöntiasema on sen iso taidekuja, jonka laajan taitelijarosterin ansiosta pöydillä tuli käytyä yhteensä kolmesti.

Toisaalta tapahtumapaikan laajuudella on myös kääntöpuolensa. Itse Tampere-talo lukuisine kerroksineen on aikamoinen sokkelo, jonka portaita ihmiset yhä jäävät ahnaasti tukkimaan. Iso tapahtuma-alue myös söi yhden elementin omasta conikokemuksestani, jota olen näköjään tottunut pitämään turhan itsestäänselvyytenä: tuttuihin satunnaisesti törmääminen oli yllättävän hankalaa, kun kerran väkijoukkoon hukattuja naamoja ei tullutkaan välttämättä uudelleen bongattua. Koska erilainen ajatustenvaihto vaikkapa nähdystä ohjelmasta on conien suola (etenkin sellainen, jossa jäädään 10 – 20 minuutiksi jauhamaan jostain ja sitten ihmiset liukenevat omille teilleen, tästä nautin t. komero hiiri), jäi vähän ikävä näitä spontaaneja keskustelutuokioita. Kunniamaininta siis niille hetkille jotka tekivät tähän poikkeuksen (kuten ekalle viralliselle irl-kommunikaatiolle Tursiksen kanssa yli puolentoista vuoden jälkeen, hojas)!

Ohjelmapalaute

Eniten aikaa tapahtumassa käytimme tietysti puheohjelmaan. Kattauksemme valikoitui eritoten aiheen, sijainnin kuin ajankohtansakin puolesta – nämä kun löytyivät samasta salista ja peräjälkeen, muutaman muun kiinnostavan animeohjelman ollessa joko turhan myöhään tai hankalasti päällekkäin (Sailor Moon, Japanin yhteiskunnan väliinputoajat sekä Yazawan miehet noin pari mainitakseni). Neljä luentoa tarjosi lopulta ihan näppärän läpileikkauksen tapahtuman animepuheohjelman antiin, jossa pyrimme näin pressinäkökulmasta suosimaan blogimme lukijoita kiinnostavia aiheita.

#1: Tarantinogatari (Anni ”Hai” Juusela)
airinpie: 

Tarantinogatari erottui jo ohjelmakuvauksensa perusteella. Tarantinon elokuvat ovat itselleni tutumpia kuin Bakemonogatarin jatko-osat, mutta konsepti kiehtoi: omaleimaisten ohjaajien tyylianalyysit ovat aina mielenkiintoisia, ja kykenin jo alkuasetelmasta ymmärtämään syyn näiden vertailulle. Kun kuvauksessa vielä mainittiin puhujan olevan vastavalmistunut elokuvan ja television käsikirjoittaja, odotin innolla millaisia rinnastuksia ohjelmassa saataisiin aikaan. Aihevalinnasta siis jo alkutekijöiksi paljon kiitosta, on aina ilo seurata aiheelleen omistautuneita puhujia.

Taustamateriaalin laajuuden vuoksi olisin kuitenkin kaivannut alkuun jonkinlaista tiivistystä, millä kriteereillä eri teokset oli valittu tarkasteluun. Mukana olivat kaikki Tarantinon tunnetuimmat elokuvat, minkä rinnalla Bakemonogatarista poimitut esimerkit tuntuivat irrallisemmilta tämän jatko-osia yhtään tuntemattomammalle. Esitys saa plussaa lukuisista havainnollistavista esimerkeistä (sekä siitä, että videoklipit oli isketty yhteen videoon sen sijaan, että niitä oltaisiin availtu erikseen sormet ruvella koko ohjelman ajan), mutta nämä olisivat usein kaivanneet tuekseen jonkinlaista kontekstualisointia: mitä tässä kohtauksessa tapahtuu? Mikä on sen funktio alkuperäisessä kontekstissaan? Kuinka juuri tämä esimerkki havainnollistaa parhaiten käsiteltyä pointtia? Pariin otteeseen tätä sivuttiin, mutta ilman asiayhteyttä osa esimerkeistä ei täysin auennut tai jopa korosti niiden välisiä eroja (”molemmissa on paljon puhetta…” /insert klippi jossa toisessa tykitetään salamavauhtia dialogia, toisessa taas ummikon silmään geneerisestäkin käyvä leffamonologi). Itse argumenteissa en koe olleen mitään vikaa, mutta ohjelma muistutti toisinaan esseetä, jossa hyvät pointit peittyvät poukkoilevan rakenteen alle. Parhaiden mahdollisten esimerkkien kaivaminen laajasta taustamateriaalista on aikaavievää puuhaa, mutta maksaa itsensä takaisin kymmenkertaisesti.

Hieman sekavasta rakenteesta huolimatta pidin silti ohjelmasta, ehkä eniten siksi että se tarjosi virikettä omille ajatuksille. Löysin itseni miettimästä muitakin rinnastuksia esityksen kuluessa, ja pidin paljon esiin tuoduista yksityiskohdista kuten musiikkiin rytmitetystä leikkauksesta sekä kielellä/kulttuuriviittauksilla leikittelystä. Ohjelmaa rasitti toki jatkuva slaidien pläräys (jostain syystä niitä ei saatu avattua aina viimeiseksi jääneestä diasta, vaan koko roska piti pikakelata aina videoklippien katselun jälkeen alusta), mutta esiintyminen oli itsevarmaa ja puhuja selkeästi aiheestaan intohimoinen. Esimerkkien selkeyttämisellä (ja osan uudelleenvalinnalla) esitys olisi yltänyt viikonlopun toiseksi parhaimmaksi, tällaisenaan se jäi pitämään kolmossijaa. Huomasin tosin miettiväni myös ohjelman ikärajaa kun videomateriaalissa nähtiin mm. kohtaus (K18-elokuva) Kill Billistä, jossa The Bride repii irti yakuzajäbän silmän. Graafinen väkivalta ei ansaitse mielestäni yhtään lievempiä ikärajavaroituksia (tai -suosituksia) kuin vaikkapa seksuaalinen materiaali, joten tätä kannattanee pohtia jatkossa.

maipon: 

Halusin pitää tästä ohjelmasta, ja kiintoisimpiin conikokemuksiini on monesti kuulunut vähintään se yksi puheohjelma aiheesta josta en etukäteen tiedä tuon taivaallista. En kuitenkaan lopulta saanut luennosta kovin paljon irti, ehkä siksi että Tarantino ja Monogatari-sarja ovat molemmat itselleni aika vieraita aiheita. Ohjelmanpitäjän esittämät rinnastukset kuulostivat toki hyvin mietityiltä ja aiheellisilta, mutta kuten Airin totesi, esimerkit eivät aina oikein tukeneet väittämiä parhaalla mahdollisella tavalla. Videoklippejä katsoessani päässäni pyöri lähinnä ajatuksia kuten ”wau, tää animaatio on niin paljon nätimpää ja kiinnostavampaa kuin mikään näissä elokuvissa”. Lisäksi jäin pohtimaan, että Tarantinon elokuvia ruodittaessa keskityttiin nimenomaan Tarantinoon auteurina, mutta Monogatari-sarjaa analysoidessa ei juurikaan nostettu esiin animaatiostudion tai ohjaajan merkitystä, vaikka ko. animessa taitaa vaikuttaa aika vahvasti ohjaaja Akiyuki Shinbon kädenjälki (tämä on ainoa asia jonka sarjasta tiedän ja senkin muistan jostain Touniksen ohjelmasta aikojen takaa). Ehkä tässä olisi aihetta jatkotutkimuksille jollekin aiheeseen vihkiytyneelle.

Ps. En vieläkään osaa päättää, ovatko liikkuvat gifit PP-dioissa uhka vai mahdollisuus.

#2: Ei yaoi-käsiä, kiitos! Yaoi-mangavinkkaus (Siina Vieri)

3

maipon:

Pakko sanoa, että ohjelmakuvauksen perusteella hieman pelotti etukäteen, millainen ohjelmasta tulisi. Luennon perimmäinen idea, eli kiinnostavien BL-sarjojen vinkkaaminen oli tietysti hyvä. En kuitenkaan pidä siitä, että ”hyviä” sarjoja ylistäessä pitää samalla leimata osa BL-mangasta huonoksi tai vääränlaiseksi. Onneksi tämä asenne ei näkynyt itse luennon aikana kuin muutamassa yksittäisessä heitossa. Ohjelma onnistui käyttämään hyvin suht lyhyen, 45 minuutin aikaslottinsa: 10 vinkattavaa mangaa kolmeen varttiin oli sopivan kompakti paketti. Mangavalinnat olivat myös mukavan monipuolisia ja vaihtelevia sekä aiheensa, taiteensa että ikänsä puolesta. Joidenkin sarjojen kohdalla olisin kuitenkin kaivannut enemmän perusteluja niiden mukaan ottamiselle, etenkin Ami Suzukin ja Kaname Itsukin historiallinen bordellisarja Mede shireru yoru no junjou pisti muiden sarjojen seasta silmään koska missään vaiheessa ei oikein käynyt ilmi, mikä erottaa sen muista kaltaisistaan. Samoin olisi mielestäni voinut tuoda selkeämmin ilmi, miltä vuodelta esitellyt sarjat olivat peräisin, vaikka osan kohdalla asia toki mainittiinkin. Olisin myös toivonut, että englanniksi laillisesti saatavilla olevista sarjoista olisi selkeästi kerrottu, mistä niitä voi ostaa. Kiinnostuneille tiedoksi: Modoru Motonin Dog Style löytyy e-kirjana SuBLimen kaupasta ja Atsuki Kyoyaman Silent Voice eMangasta.

Plussaa tulee siitä, että esitellyissä sarjoissa oli tarttumapintaa sekä kasuaalimmalle lukijalle että paatuneemmalle BL-kuluttajalle. Suositukset yhtä tai kahta pokkaria pidemmistä sarjoista ovat aina kysyttyjä kun puhutaan BL-mangasta, ja niitä oli tarjolla runsaasti. Ohjelmanpitäjä myös kertoi halunneensa välttää ne kaikkein ilmeisimmät suositukset, ja jätti siksi pois tunnetuimmat mangakat kuten Yoneda Koun. Näin valinnat pysyivät kiinnostavina myös kokeneemmalle lukijalle, vaikka ne olisivatkin olleet tuttuja jo ennestään. Toki mangavinkeissä oli mukana myös isoja nimiä kuten Nakamura Asumiko ja Ogeretsu Tanaka tuoreilla sarjoillaan, mutta toisaalta tämäkin tuki valittujen mangojen monipuolisuutta.

Rakenne ja puitteet olivat ohjelmassa siis kunnossa. Itse vinkkausten sisältö ja esitystapa jätti kuitenkin paikoin toivomisen varaa. Tässä vaiheessa lienee hyvä ottaa esiin, että ohjelmanpitäjä kertoi toimivansa kirjastonjohtajana, kynäilleensä gradunsa seksuaalisisältöisen mangan valinnasta kirjastoihin ja tekevänsä mangavinkkausta myös työkseen. Koska olen itsekin alan ihmisiä, päädyin arvioimaan ohjelmaa myös kirjavinkkauksen näkökulmasta. Kirjavinkkauksen ideanahan on esitellä jokin teos mahdollisimman houkuttelevasti, jotta kuulijassa heräisi pakottava tarve ottaa tarinasta itse selvää. Yleensä tähän kuuluu, että tarinasta esitellään tärkeimmät hahmot, alkuasetelma ja jokin tarinassa  nouseva konflikti, johon ei kuitenkaan anneta vastausta vaan pyritään herättämään kuulijan uteliaisuus. Parhaimmillaan vinkkaus on todella nautinnollista kuunneltavaa kun tarinasta kerrotaan juuri tarpeeksi mutta ei liikaa, ja puhe loppuu siihen kaikkein kiinnostavimpaan kohtaan josta juoni kunnolla vasta alkaa.

Tämä ei yaoi-vinkkauksessa kuitenkaan oikein toteutunut, vaan sarjojen tapahtumia selitettiin poukkoilevasti auki vähän liikaakin, niin että mielenkiinto ehti ennemmin laantua kuin kasvaa. Joidenkin sarjojen kuten Nakamura Asumikon Kaori no keishoun kanssa mentiin jo aika pahasti spoilaamisen puolelle niin että sarjan isojakin käänteitä paljastettiin surutta. Tietenkään mangaesittelyjä coniin ei voi tehdä ihan samalla muotilla kuin lastenromaanien vinkkausta alakoululaisille, ja esimerkiksi sarjojen taiteesta ja uniikeista yksityiskohdista kertominen toi sopivasti lisäväriä. Vinkkauksista olisi kuitenkin saanut kiinnostavampia, jos juonesta olisi esitelty lähinnä alkuasetelma tai tiivistetty siitä kaikkein olennaisin ja keskitytty sitten esimerkiksi tarinan tematiikkaan ja muihin asioihin, jotka tekevät juuri siitä kiinnostavan ja lukemisen arvoisen (kuten välillä tehtiinkin). Sellainen jää yleensä paremmin mieleen kuin yksityiskohtaiset selostukset juonikuvioista. Myöskään seksikohtauksia ei olisi tarvinnut kuvailla ihan niin yksityiskohtaisesti, etenkin kun ohjelmassa ei ollut mitään varsinaista ikärajaa tai -suositusta. Pelkkä lyhyt maininta aiheista joista kaikki eivät halua lukea (seksuaalinen väkivalta, insesti jne) olisi riittänyt.

TL;DR: Ammatillisessa mielessä ohjelma oli vähän pettymys, mutta yleisesti ottaen ajoi asiansa lukuvinkkien tarjoajana.

airinpie: 

Kuten taannoin totesin, en luota varauksetta yhteenkään yaoi_aiheiseen ohjelmaan jonka kuvauksessa ei mainita sanaa BL. Seurueessamme kohosikin yhteensä kuusi kulmakarvaa kun ohjelman alussa BL mainittiin, joskin kuvaamaan kaikkea aasialaista homoromanttista sarjakuvaa ja viihdettä. Tästä johtuen luennolla siis puhuttiin japanilaisista BL-sarjakuvista kollektiivisesti yaoina. Koska teknisesti tämä BL:n määritelmä ei pidä paikkaansa, kipaisin heti luennon loputtua kysymään sen alkuperästä sekä valottamaan siinä sivussa vähän ohjelmanpitäjän kimmokkeita vinkkauksen pitämiselle (pitää niillä pressi_leegoilla vähän leikkiä toimittajaa otollisen aiheen kohdalla!). Kävi ilmi, että koska osa esimerkiksi kiinalaisesta, etelä-korealaisesta ja taiwanilaisesta sarjakuvasta on adoptoinut BL-termin kuvaamaan samanlaista materiaalia, oli puhuja päätynyt selkeyden vuoksi yaoi-termiin etenkin sen tunnistettavuuden vuoksi. Tästä näkökulmasta ymmärrän toki valinnan, joskin esimerkiksi BL-mangasta (vrt. manhwa jne) puhuminen olisi käsittääkseni ajanut saman asian – etenkin kun yaoi-sanan käyttö väärissä asiayhteyksissä sai toisinaan paradoksaalisen sävyn (esim. ”yaoi-sarja, jossa ei ole seksiä”). Kohdeyleisön huomioonottaen ymmärrän kuitenkin kärjistyksen, vaikka termien turha yksinkertaistaminen on toisinaan, no, turhaa.

Olivat termit kuitenkin mitä tahansa, jo vinkkauksen alkuun oli selvää että itse suosituksissa ei ollut valittamista. Jos aloitetaan yhdellä omista lempisarjoistani (Dog Style represent), ollaan aina totuuksien äärellä! Myös Acid Townin puolesta liputan avoimesti, ja esimerkiksi Tanacalta (joo en ikinä opi kutsumaan sitä Ogeretsuksi saati Tanakaksi, kiitti vaan Kurobas-doukkarit) oli mukaan valittu suurta yleisöä ajatellen oikein hyvä teos eli Escape Journey. Valinnoista kysyessäni puhujan tavoitteena olikin kuulemma ollut kasata mahdollisimman kattava lista omista suosikeista, sillä länsimaalaisen yleisön herättyä viime aikoina esimerkiksi Yoneda Koun teoksiin oli herännyt toive muidenkin valokeilaa ansaitsevien tekijöiden esittelystä. Tämän parempaa syytä vinkkaukselle ei oikeastaan olekaan, sillä BL-kentällä on vuonna 2016 monia loistavia tekijöitä. Vanhempiakaan sarjoja ei onneksi oltu unohdettu, joskin olisin Maijan tavoin kaivannut vuosilukuja sarjojen yhteyteen; 15 vuoden hyppäys sarjojen välillä voi nimittäin vaikuttaa sisältöön paljonkin esimerkiksi seksuaaliväkivallan tropeissa, mitä kaikki eivät aina muista.

Mukaan oli valittu myös pari itselleni tuntematonta sarjaa, eli vinkkauksen seuraaminen ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi. Kuten Maija tosin jo totesi, itse esittelyissä painotettiin omaan makuuni hieman liikaa juonikuvausta ja etenkin pano_hommia. Lievä aiheen vähättely kuuluu usein tavalla tai toisella fujoshi_hommiin, mutta silti toivoisin ettei homoromantiikkaa tai -seksiä käsitteleviä aiheita otettaisi aina esille ”hih, kuinka pervoa” -näkökulmasta ja läpsyttelyä korostaen, homoudessa itsessään kun ei ole mitään perverssiä. Koska mukaan valitut teokset olivat kuitenkin tusinapoken sijaan ajatuksella tehtyjä, särähti välillä korvaan kuinka niistä keskityttiin kuvailemaan nimenomaan sänkyhommia. Tätä onneksi tasapainotettiin myös maininnoilla vaikkapa piirtotyylistä tai tropeiden murtamisesta, mutta jonkinlainen temaattinen tiivistelmä kunkin sarjan vahvuuksista olisi auttanut eriyttämään niitä toisistaan vieläkin paremmin.

Kaiken kaikkiaan esitys yllätti positiivisesti ja ylsi selkeän rakenteensa ja diojensa ansiosta viikonlopun toiseksi vahvimmaksi ohjelmaksi. Loppuun on silti #kukkahattutädin ja #sannigaten uhalla pakko mainita seuraavaa: mm. Kaori no Keishon insestiä sisältävien seksikohtausten graafinen kuvailu oli mielestäni kyseenalaista ohjelmassa, jonka kuvauksessa oli vain seuraava varoitus: ”Muistathan, että yaoi kertoo lemmekkäistä miehistä touhuilemassa keskenään, joten varoituksen sananen, vaikka esitys onkin ikärajaton.” Tällaisenaan esitys olisi vaatinut mielestäni vähintään suositusikärajan, sen verran pahasti nousivat niskakarvat pystyyn kun luennon jälkeen salin edestä löytyi valehtelematta noin 10–12-vuotiaan näköinen poika kertomassa kiinnostuksestaan ensimmäisenä mainittuun sarjaan (Dog Style). Vaikka poika tuntui onneksi ymmärtävän olevansa tälle materiaalille toistaiseksi liian nuori, taisin vähän turhankin paniikissa älähtää että ”vasta kun oot 18!!”, sisältäähän tämä huumorisarjana esitelty teos mm. nuoren oppilaan seksuaalista hyväksikäyttöä… Ainakin tuli kerralla todistettua että Traconin yleisössä kyllä istuu nuoria – joskus näköjään vähän turhankin nuoria. Tämä saattaisikin olla asia, joka kaikenikäisille suunnatun tapahtuman suhteen kannattaisi jatkossa huomioida.

#3: Animeidolin evoluutio (Heidi ”Hoothoot” Päivinen)

2

airinpie: 

Möin Maijalle idean animeidoliluennosta paitsi tämän likaisen Utaprinssi-taustan takia, myös siksi että halusin ohjelmakattaukseen edes yhden luennon jonka rakenteen tiesin ohjelmanpitäjän puolesta toimittavan. Oma suhteeni idolisarjoihin rajoittuu Maijan Utaprinssi-käsipyyhkeelle nauramiseen ja yhteen jaksoon Tsukiutaa, mutta konseptina idolit kyllä kiehtovat: se mikä näyttäytyy yhdelle läjänä pahvinohuita stereotypioita on toisen vankkumaton intohimon kohde, joten aiheeseen paneutuminen pintapuolista ”mut näitähän tyttöjä/poikiahan on joku sata” -ulinaa syvemmältä tuli melkein kuin tilauksesta.

Jo alustus niputti yhteen sen mistä Tarantinogatari olisi hyötynyt: selkeä tiivistys luennon ydinajatuksesta, tavoitteista ja taustoista, mukaanluettuna käyttöön otetut tutkimusreferenssit. Olen itse heikkona kaikkeen animesta tehtyyn akateemiseen tutkimukseen, joten nämä menivät heti lukulistalle. Nämä tutkimuslöydökset olikin ripoteltu sujuvasti osaksi esitelmää tukemaan argumentteja animeidolin kehityksestä 80-luvulta 2010-luvulle. Siirryttäessä näiden vuosikymmenten läpileikkaukseen olisin kaivannut dioihin hieman tekstiä selostusta tukemaan: esimerkiksi sarjojen nimet, vuosiluvut tai pari avainsanaa auttaisivat ankkuroimaan kuvaa ja informaatiota toisiinsa. Samojen hahmostereotyyppien rinnastus oli hyvä, mutta visuaalisesti tämän olisi voinut esittää ummikolle vähän selkeämmin mikäli sarjoissa mainittuja tydyjä ei sattunut nimeltä tuntemaan.

Tavallaan en osaa päättää, oliko 45 minuuttia ohjelmalle sopiva mitta vai ei; kaikki oleellisin saatiin kerrottua ja tällaisenaan se oli mielestäni oikein toimiva informaatiopaketti niin historiikin kuin idolisarjojen suosion taustojen valottamisenkin kannalta, toisaalta pidemmällä slotilla aiheesta oltaisiin voitu päästä vieläkin makoisampaan analyysiin etenkin poikasarjojen iskeytyessä yhtälöön. Havaintoja tyttö- ja poikaidolien funktion erilaisuudesta sekä animetrendien vaikutteista hahmotyyppeihin olisi kuunnellut mielellään pidempään; itse jäin miettimään tätä ”kaunis”-roolitusta idoliryhmissä ja kuinka se vertautuu esim. korealaisten popbändien ”face”-statuksen jäseniin (eli jäsen, jonka tarkoitus bändissä on vain näyttää hyvältä), sekä toisaalta peleinä alkaneiden idolisarjojen interaktiivisuuden osallisuutta niihin investoitumiseen. Joka tapauksessa oma mielenkiintoni idolisarjoja kohtaan saatiin herätettyä jo näilläkin eväillä, joten lopputuloksena oli oman viikonloppuni paras luento.

maipon: 

Pakko kompata, eli kyseessä oli ehdottomasti kiinnostavin puheohjelma jonka viikonloppuna näin. Koska idoleista riittäisi pohdittavaa vaikka mihin suuntaan, oli hyvä että 45 minuutin puitteissa ohjelma oli rajattu tarkasti käsittelemään vain idolihahmojen kehitystä ja olemusta. Idolihahmojen matka 80-luvun naapurintytöistä 2000-luvun tarkasti tuotteistettuihin hahmotyyppeihin (ja hahmolaumoihin) oli kiinnostavaa seurattavaa. Kiinnostava oli myös huomio siitä, että tyttöidolihahmot ovat usein vahvasti kokonaisia tarinoita, kun taas 2000-luvulla päätään nostaneet poikaidolihahmot ovat enemmän tyhjiä tauluja, joihin katsojat voivat heijastaa omia toiveitaan BL-kohtauksista, seurustelusta tai mistä tahansa. Poikaidoleistakin tietty löytyy omat hahmotyyppinsä joita ei luennon puitteissa kuitenkaan ehditty käsittelemään, mikä oli ihan ymmärrettävä rajaus eikä sinänsä puute.

Ehkä tämä kuitenkin samalla vastasi omiin pohdintoihini siitä, miksi niin monet idolipojat ja poikaidolisarjat ovat viime aikoina Sekkou Boysia lukuunottamatta jättäneet kylmäksi: kaipaan överiksi vedettyä näyttävyyttä ja persoonallisia hahmoja (tai edes hahmodesigneja), en tyhjiä tauluja. Tämän vuoksi Utaprinssi on varmaan edelleen niin lähellä sydäntäni. Vaikka senkin hahmot on varustettu varsin pahvinmakuisilla persoonallisuuksilla, ovat hahmomallit ja -konseptit ainakin tarpeeksi flashyja tai huvittavia omaan makuuni. Luennon perusteella katselukierrokseen menee joka tapauksessa King of Prism, ja ehkä idolipoikien tulevaisuus tosiaan on Ensemble Starissa kuten Hootti veikkaili. Ainakin eräs fujoshituttavani on spämmännyt twitteriä ko. pelin screencapeilla viimeiset puoli vuotta, joten ehkä EnSutassa on sitä Jotain.

Kaiken kaikkiaan luento tarjoili siis hyvin rajatun, tiiviin historiikin joka antoi taustaa idolisarjojen ja -ilmiön ymmärtämiselle ja omien mieltymysten ja asenteiden pohtimiselle. Aiheesta riittäisi varmasti paljon luennoitavaa eri kulmista myös tuleviin coneihin.

#4: Matsuno-veljesten väliset suhteet sarjassa Osomatsu-san (Elisa ”Effy” Korhonen)

1

airinpie: 

Viikonlopun luennoista heikoimmaksi sisältönsä puolesta jäi Matsu-veljesten välisiä suhteita käsittelevä ohjelma. Kävin hieman jaakobinpainia miten tämä palaute kirjata, sillä mielestäni on kohtuutonta iskeä esitykselle samanlaista vaatimustasoa kuin mihin esimerkiksi Frostbitessa olen tottunut. Yleisö koostui nimittäin pääasiassa noin 15-vuotiaista joilla näytti kyllä olevan hauskaa, joten voiko ohjelman tällöin väittää olevan epäonnistunut, vaikka se ei itselleni mitään tarjonnutkaan? Palaan tähän tarkemmin alempana, mutta ohjelmapalautteen suhteen lienee silti hyvä olla myös rehellinen.

Hahmodynamiikka-analyysin vannoutuneena ystävänä ohjelma ei oikeastaan kertonut minulle mitään sellaista, mitä sarjan katsottuani en jo valmiiksi tietäisi. Mukaan oli kyllä poimittu muutamia tutkimuslainauksia sisarusjärjestyksen vaikutuksesta luonteeseen, mutta niiden pintapuolisuuden vuoksi sarjan tapahtumien kertaus kattoi käytännössä 80% luennosta. Harvemmin enää eksyn tällaisille luennoille, joten olin unohtanut kuinka puuduttavaa niitä on seurata; ei siksi että esitys itsessään olisi kelvoton, vaan koska käsitellyt aiheet jäivät niin yksiulotteisiksi. Osomatsu-san ei toki ole helpoin mahdollinen sarja analysoida, sillä skitti-henkisyytensä vuoksi argumenteissa pitäisi huomioida paitsi itse tapahtumat, myös niiden funktio sarjan rakenteessa. Kuinka vetää johtopäätöksiä juonesta, joka retconnataan heti seuraavassa jaksossa? Olisinkin kaivannut että ohjelmanpitäjä olisi edes jotenkin huomioinut niitä nyansseja, jotka toistuvasti näiden vitsien väliin jäävät; nyt esimerkiksi Ichimatsun ja Karamatsun vinoutunut dynamiikka tai Jyuushimatsun ja Ichimatsun yhtäläisyydet sivuutettiin aika itsestäänselvillä tulkinnoilla, vaikka Matsujen kiehtovuus on itselleni nimenomaan ristiriidoissa, sekä kaikessa mitä sarjassa ei suoraan sanota.

Paljolti näiden nyanssien puuttumisen voi toki laittaa esityksen kohdeyleisön piikkiin. Sain ainakin itse puhujasta nuorehkon vaikutelman, etenkin tämän kyseenalaistaessa omia teorioitaan ”en oo varma, mutta tää saattais voida olla näin” -tyylillä. Tällaiset heitot voi jatkossa surutta karsia, sillä oma_keksimistä teorioista saa ja pitää olla ylpeä! Dioissa vilisevät yhdys_sana_virheet sen sijaan kannattaa tarkistaa etukäteen. Arvostan myös ajatusta sisällyttää esitykseen myös tutkimusta (koska tutkimus paras :D ja bulba :D), mutta tässä peräänkuuluttaisin toisaalta lähdekritiikkiä; jos käsitellään japanilaisesta yhteiskunnasta kertovaa sarjaa, olisi syytä soveltaa nimenomaan japanilaista sisarusjärjestystä ja -perimävelvoitetta koskevaa tietoa (vink’d: se on aika iso Juttu siinä kulttuurissa). Kritiikkini kannattaa joka tapauksessa suhteuttaa siihen, että yksinkertaisena hahmoesittelynä ohjelma tuntui uppoavan oikeaan (ikä)kohdeyleisöönsä, johon itse en nyt vain kuulunut. Kohdeyleisön ja ohjelman kohtaamisesta Traconissa kirjoittelinkin vähän enemmän alla, sillä Matsu-luento havainnollisti sen suhteen paria jo aiemmin pyörittelemääni ajatusta.

maipon: 

Tässäkin ohjelmassa oli fiksusti tehty etukäteen selvä rajaus käsiteltävästä aiheesta, eli veljessuhteiden tarkastelu Osomatsu-sanissa. Sisarussuhteista tehtyjen tutkimusten hyödyntäminen ja omien tulkintojen yhdistelmä ei kuitenkaan synnyttänyt omaan makuuni niin lennokasta kokonaisuutta kuin aiheesta olisi toivonut. Mutta kuten Airin jo aiemmin totesi, emme vain tainneet kuulua ohjelman kohdeyleisöön tällä kertaa.

Yleisiä ajatuksia ohjelmasta

maipon:

Vuosien negailun jälkeen löysin 45 minuutin ohjelmapaikoista yhtäkkiä paljon hyvää. Pitkään on tuntunut siltä, että 45 minuutissa luento ei ehdi päästä edes kunnolla asiaan ennen kuin se jo loppuu. Kyse on kuitenkin yleensä liian massiivisen aiheen tunkemisesta liian lyhyeen aikaan, ja Traconissa katsomissamme ohjelmissa tämä onnistuttiin välttämään. Kaikki neljä luentoa olivat tavalla tai toisella sopivia juuri 45 minuutin mittaan, koska niissä oli otettu joku selkeä näkökulma aiheeseen jota ne käsittelivät ja saatu karsittua turhat rönsyt pois. Ovathan TED -puheetkin vain noin 10 minuutin mittaisia, eikä niistä jää olo että ne loppuvat kesken. Tässä todistettiin taas se mitä olen 75 minuutin ohjelmapaikkojenkin kanssa tuskaillut: ohjelmanpitäminen on tiivistämisen ja rajaamisen taidetta. Mutta joo, ei mulla muuta, Airin jatkakoon tästä ei-niin-tiivistetysti.

airinpie: 

Traconin ohjelmaslotit ovat minulle vähän ristiriitaisia, sillä 45 minuutin tuntuessa usein turhan lyhyeltä on 110 minuuttia vaativa kokeneemmallekin ohjelmanpitäjälle täyttää.  Tällä kertaa heräsin kuitenkin ajattelemaan 45 minuuttia myös  mahdollisuutena: ohjelmakartasta pisti silmään parikin ideaa (esim. Tarantinogatari ja Sailor Moon, Jumalan lupaama messias) joiden innovatiivisuutta lyhyempi slotti saattoi jopa kannustaa. 75 minuuttia vaatii aina enemmän kuin hassun idean, mutta kannattaisiko kokeilunhaluisuuteenkin välillä panostaa? Kaiken ohjelman kun ei tarvitse sanoa mitään maatamullistavan ihmeellistä, joten 45 minuuttia on paitsi tilaisuus aiheilla leikittelylle, myös kipuraja ohjelmien valitsemiselle sokkona – tuntemattomampaakin settiä uskaltautuu seuraamaan jos se rokottaa elämästä alle tunnin.

Enemmän jäin tosin miettimään kuinka tapahtuman ikärajattomuus näkyy itse ohjelmassa. Kuten yllä tuli todettua, pari esitystä olisi kaivannut selkeämpää suositusikärajaa sisältönsä puolesta, ja yksi oli selkeästi nuoremmille katsojille suunnattu. Ohjelmakuvauksista tämän saattoi ennakoida vain aiheyhteydestä. Kävijän näkökulmasta olisikin hyvä pohtia, kuinka jatkossa ohjelman kohdennus onnistuisi entistä paremmin: jos ohjelmaa paitsi pitävät myös katsovat kaikenikäiset harrastajat, on jokaisen etu, jos nämä ikäryhmät kohtaavat toisensa. Olisiko esimerkiksi täysin ennenkuulumatonta, mikäli ohjelmakartasta löytyisi ohjelmanpitäjän aiheelleen valitsema katsojan kohdeikä -merkintä? Tällä en missään nimessä siis tarkoita, etteikö kaikenlaiseen ohjelmaan (paitsi tietysti siihen ikärajalliseen, durr) saisi osallistua iästä riippumatta, mutta katsojaa hyödyttää toisinaan tietää jo etukäteen millaiselle yleisölle ohjelmanpitäjä itse on esityksensä suunnitellut.

Vaikka ikä ei ole kuin numero ja mitä näitä nyt on, tietyt ikäluokat jakavat suuremmalla todennäköisyydellä myös yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Tämä pätee paitsi luentojen sisältöön, myös niiden esitystapaan – 29-vuotiaana kirjallisuustieteiden entisenä tutkijana kriteerini esimerkiksi hahmoanalyysiluennolle poikkeavat väistämättä yläasteikäisestä, joka on saapunut paikalle fiilistelemään omaa lempisarjaa. Jälkimmäistäkin katsojatyyppiä kuitenkin ehdottomasti tarvitaan: nuorelle ohjelmanpitäjälle on tärkeää saada kannustavaa palautetta etenkin vertaisiltaan. Vaikka kehitykseen tietysti vaaditaan myös rakentavaa palautetta,  ei Naruton haalarimuodista puhumaan tullut Milla 15 vee tee mitään täysin väärästä viitekehyksestä annetulla murskakritiikillä. Vastaavasti en haluaisi tuhlata aikaani vaan olla menemättä tällaiselle luennolle, jos tiedän etten todellakaan kuulu sen kohdeyleisöön. (Ok valehtelin taas, menisin koska vain katsomaan luentoa Naruton haalarimuodista. Ja Rock Leen!)

Jo kesä-Desun K18-uudistuksen yhteydessä kirjoitinkin seuraavasti:

Koska kuitenkin ymmärrän hyvin myös pettyneitä nuoria, toivoisin aiheeseen liittyvän skeneväännön herättelevän jäljelle jääviä tapahtumia sisällöntuoton kehittämiseen, jotta kesä-Desun jättämä aukko ei tuntuisi niin suurelta. Eivät nuoret missään nimessä ole vääränlaisia tai vähempiarvoisia kävijöitä, heitä vain suuremmalla todennäköisyydellä usein kiinnostaa hieman toisenlainen ohjelma. Mutta mitä tämä ohjelma käytännössä on, ja kuka sitä järjestää? Kuinka juuri Sinun tapahtumassasi varmistetaan, että sisältö ja kohdeyleisö ylipäätään löytävät toinen toisensa?

Tällä viittasin kaikenikäisille suunnattujen tapahtumien, kuten Traconin, rooliin nimenomaan nuorille suunnatun puheohjelman kannustamisessa. Nuorten osallistaminen on tärkeää niin uusien ohjelmanpitäjien kuin kuuntelijoidenkin luomiseksi, mutta sen täytyy syntyä heidänkin ehdoillaan. Ei Milla 15 vee välttämättä intoudu puheohjelman saloihin kuuntelemalla 110 minuutin palopuhetta Re:Zeron marxismista vain, koska huijautui paikalle ohjelmakuvauksessa mainittujen Remin ja Ramin takia. Toki on aina mahdollista että Milla 15 vee paljastuu satunnaisotannalla ankaraksi talousfilosofianörtiksi, mutta itse satsaisin paukkuni ennemmin siihen, että Milla bongaisi ohjelmakartasta paitsi itseään kiinnostavat aiheet, myös itselleen eniten soveltuvat ohjelmanpitäjät. Tällä hetkellä Traconin ohjelma kun on jaoteltu ainoastaan animeohjelmaan, roolipeliohjelmaan, cosplayohjelmaan, muuhun ohjelmaan ja miitteihin, enkä varmasti ole ainoa jolle kattaus näyttäytyy aika sekavana. Kohdeikäryhmän avulla suodattaminen saattaisi tuoda helpotusta itselle soveltuvan ohjelman etsimisessä. Tai sitten ei, mistä minä mitään tiedän, disregard that i suck ducks jne

Tavalla tai toisella Tracon herätti joka tapauksessa paljon Ajatuksia ikärajattoman puheohjelman saralla. Vaikka kävijänä en vieläkään tunne täysin istuvani tapahtuman profiiliin ja ohjelmanpitäjänä koen tarjotut ohjelmaslotit hankalina täyttää, näen Traconilla silti tärkeän roolin nimenomaan kaikenikäisten tapahtumana, jolla on tilaisuus luoda siltoja uusien ja vanhempien harrastajien välillä. Toivoisinkin sen suhtautuvan tähän puheohjelman suhteen jatkossa kunnianhimoisesti, sillä uusien (nuorten) ohjelmanpitäjien sekä heidän luennoillaan käyvien harrastajien rohkaisusta hyötyvät pidemmän päälle Suomen animetapahtumista kaikki.

Luolacast 08

Luolacastin kahdeksannessa osassa puhutaan tällä kertaa paljon animesta. Pitkään odotettu Doukyuusei-elokuva saa ensi-illan kaveriporukassa, mutta vakuuttaako BL:ää harrastavasta lukiolaisjäbästä kertova Fudanshi koukousei seikatsu? Tanaca ja Harada vilahtavat cameossa tässäkin podcastissa, ja lukemiston puolella ruoditaan kunnolla mm. Aniya Yuijin muistinmenetysmangaa. Mutta kuka on Make, ja miksi Make on lukittu pianon kanssa yksinäiseen huoneeseen? Kenen ideoita tällä kertaa esitetään omina fiksuina oivalluksina? Ja miksi Berserk on yhä relevant kaikille BL-mielisille? Näihin ja muihin kutkuttaviin kysymyksiin vastaa Luolacast 08.

Lataa mp3

Luolacast 07

Luolacastin seitsemännessä osassa juhlistetaan blogin yksivuotista taivalta uuden teemabiisin voimin ja puidaan mm. Nekota Yonezoun Don’t Be Cruelia ja C.S. Pacatin Captive Prince -kirjasarjaa. Lisäksi tartumme ikuisuusaiheeseen: ovatko BL ja juoni mahdoton yhtälö? Entä mikä on insestipoliisi?


Lataa mp3

BL-mangan digiloikka

E-kirjoista näkee aina välillä debattia puolesta ja vastaan, mutta viime vuosina keskustelu tuntuu rauhoittuneen, luultavasti siksi että yleistyneet älylaitteet ja sovellukset ovat tehneet niistä arkipäiväisempiä. Sama arkipäiväistyminen koskee digitaalista mangaa: kun Crunchyrollissa voi viiden euron kuukausimaksua vastaan paitsi katsoa animea myös lukea Attack on Titanin uusimmat luvut, eivät maksulliset digimangapalvelut tunnu enää niin vaikeasti lähestyttäviltä. Vaikka mikään yksittäinen maksullinen mangapalvelu ei tällä hetkellä tunnu nauttivan Netflixin kaltaista yleistä suosiota, ei digitaalinen manga ole myöskään enää niin nappikauppaa kuin aiempina vuosina.

Vaikka palveluja on tullut lisää, läheskään kaikki digimangaa kauppaavat sivustot eivät palvele fujoshien tarpeita kovin hyvin. Esimerkiksi Crunchyrollissa lähimmäksi BL:ää pääsee Kiss Him, Not Me, joka on BL-mangakana aloittaneen Junkon piirtämä shoujosarja. Digitaalisen mangan yleistyminen on silti ollut BL-harrastajien kannalta varsin positiivinen kehityssuunta, koska printtipuolella englanninkieliset BL-markkinat ovat jo pitkään olleet kuihtumassa. Paperimuodossa BL:ää julkaisevista kustantamoista on käytännössä jäljellä enää yksi varteenotettava tekijä (SuBLime), kun muut kustantamot ovat joko kuolleet (Tokyopopin Blu) tai eivät saa mangojaan julkaistua ajallaan tai toimitettua niitä asiakkaille (Juné).

スクリーンショット 2016-07-01 20.42.56

Junkon Kiss Him, Not Me Cruncyrollin mangapalvelussa.

Myös SuBLime julkaisee paperille painettua mangaa enää harvakseltaan, ja silloinkin lähinnä varmoja myyntihittejä kuten Nakamura Shungikun The World’s Greatest First Love, Eiki Eikin ja Zaou Taishin Love Stage!! tai uusimpina investointeina Nekota Yonezoun Don’t Be Cruel ja Takarai Rihiton Ten Count. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä vaikka suurimmat ja suosituimmat BL-sarjat pääsevät länsimaissa bestseller-listoille Naruton ja One Piecen kanssa, ovat pienemmän profiilin BL-julkaisut yleensä kustantamoille riski. Digitaalisen mangan kustantamisen kulut ovat paljon pienemmät kun ei tarvitse huolehtia painatuksen ja logistiikan hinnasta. Digijulkaisut siis mahdollistavat suuremmat valikoimat kuin pelkästään paperilla olisi mahdollista, kun kustantajat uskaltavat kokeilla myös vähemmän varmoja myyntihittejä.

Digitaalisessa muodossa jopa SuBLimen viime vuoden niukahkoon julkaisuaikatauluun mahtuikin aidosti kiinnostavia ja erikoisia sarjoja kuten Kusama Sakaen Lost Letters tai Yamashita Tomokon Night Beyond the Tricornered Window. Sama trendi näkyy myös Junén omistavan DMP:n omassa eManga-palvelussa, jossa on julkaistu vuosien varrella sekä kiinnostavia vähemmän tunnettuja nimikkeitä että kuuluisampien BL-mangakoiden töitä. Jos haluaa ostaa englanniksi esimerkiksi Nakamura Asumikon, Yamamoto Kotetsukon tai Kumota Harukon teoksia, eManga on siihen oikea osoite. DMP:n maine ja julkaisujen laatu ovat tosin olleet hieman kyseenalaisia jo vuosikaudet, joten on mukavaa nähdä että palvelulle on saatu viime vuosina myös kilpailijoita.

スクリーンショット 2016-07-01 20.13.31

Uusia julkaisuja eMangassa kesäkuussa 2016.

Yksi pieni mutta BL-harrastajien kannalta kiinnostava toimija on Manga Reborn. Se myy Amazon.comissa amatöörien tekemiä käännöksiä lähinnä pornopainotteisista BL-mangoista. Junamolestaajien ja seksioppituntien seasta erottuu tällä hetkellä nimekkäimpänä julkaisuna Nekota Yonezoun poikakoulutarina Inside God’s arms. Näin marginaalisena toimijana Manga Rebornilla ei kuitenkaan ole ehkä juuri muuta kuin kuriositeettiarvoa.

Suurempi ja ehdottomasti varteenotettavampi uusi toimija englanninkielisillä BL-mangamarkkinoilla on Renta. Kyseessä on japanilainen mangaa, ranobeja ja lehtiä tarjoava e-kirjakauppa tai -vuokraamo, joka on englanninkielisessä versiossaan profiloitunut lähinnä eroottisen ja romanttisen mangan myyntipaikaksi. Kertakäyttöisen luonteensa vuoksi eroottinen manga sopiikin digimyyntiin kuin nyrkki silmään. Helppo ostaa, helppo lukea, helppo unohtaa (tai säilöä talteen tulevia kertoja varten ilman että sängyn alusta tai kirjahyllyt täyttyvät).

Vaikka naureskelimme aiemmin podcastissa Rentan tarjoamille höpömangoille, ei palvelua pidä aliarvioida. Siellä nimittäin julkaistaan tällä hetkellä enemmän kiinnostavaa ja ajankohtaista BL-mangaa kuin missään toisessa englanninkielisessä palvelussa. Uusia käännöksiä tulee viikoittain, ja sarjojen skaala vaihtelee hömppäpornosta vakavampiin tarinoihin. Vaikka tarinoiden taso heittelee huimasti, mukana on oikeasti laadukkaita ja Japanissa menestyneitä sarjoja ja mangakoita. Suurimpana tähtenä Rentan BL-tekijäkaartissa on tällä hetkellä Scarlet Berico, mutta mangaa löytyy myös sellaisilta nousevilta lahjakkuuksilta kuin Noda Matsumoto, Kurahashi Tomo, Nobara Aiko ja Avil Abey. Eniten Rentan tasosta kertoo kai se, että jaksan käydä tarkistamassa päivityksiä säännöllisesti, enkä ole saanut vieläkään ostettua kaikkia omalla toivelistallani olevia mangoja.

スクリーンショット 2016-07-01 20.10.16

Valittuja paloja Rentassa. Älkää kysykö mistä tuo alusvaatemanga ilmestyi uskottavien ja taiteellisten juttujen joukkoon….

 

Sen lisäksi että BL-mangan tarjonta on nykyään parempaa digitaalisena, bittiversio on nykyään usein yksinkertaisesti se helpoiten saatavilla oleva vaihtoehto. Esimerkiksi Yoneda Koun Twittering Birds Never Fly ei koskaan tavoittanut ainakaan eurooppalaisia ennakkotilaajiaan paperimuodossa, mutta sähköisesti sen kaksi ensimmäistä osaa oli saatavilla helposti hyvissä ajoin ennen paperiversion julkaisupäivää. Samoin moni vanha suosikkisarja joka on myyty loppuun jo moneen kertaan on löytänyt uuden elämän digitaalisena eMangan ja SuBLimen kaupoista. Paperille painettuna Takarai Rihiton englanninkielisestä Seven Daysista saa puskaradion mukaan pulittaa Ebayssa sata euroa kirjalta, ja itsekin muistan maksaneeni yhdestä Modoru Motonin Dog Stylen osasta 30 euroa, vaikka kirjan OVH on lähempänä kymmentä euroa. Onneksi molemmat sarjat ovat nykyään ostettavissa ja luettavissa kohtuuhintaan digitaalisina, joten paperiversioiden metsästäminen jää omistautuneimpien keräilijöiden harteille.

Vaikka kuulun itse juuri tuohon keräilijäosastoon, olen silti huomannut suosivani digitaalista mangaa yhä enemmän ja enemmän viime aikoina. Vaikka paperisissa mangapokkareissa on edelleen oma viehätyksensä, on toisinaan oltava myös käytännöllinen. Kirjahyllyyn ei mahdu loputtomasti tavaraa, eikä jokaista ehkä vähän kiinnostavaa teosta viitsisi ostaa hyllyyn paperisena. Lisäksi digitaalisena ostetun mangan saa luettavaksi heti eikä vasta sitten kun posti sen suvaitsee kotiovelle kuljettaa.

Digimangapalveluissa on tietysti myös ongelmansa. Etenkin Rentan valovoimaisuutta hieman himmentää se, että siinä missä SuBLimen ja eMangan sivuilta saa ostamansa mangat ladata PDF:nä kotikoneelle, voi Rentasta ostettuja mangoja lukea ainoastaan Rentan nettisivuilla ja mobiilisovelluksessa. Tätä kuitenkin kompensoi hinnoittelu: puoleen hintaan voi ostaa lukuoikeuden mangaan 48 tunniksi. Jos tuon ajan sisällä päättää että mangan haluaa pitää uudelleenlukua varten hyllyssään, sen voi lunastaa itselleen kokonaan. Tämä mahdollistaa siis vähän villimmätkin kokeilut, kun lukemastaan ei tarvitse maksaa täyttä hintaa jos sisältö osoittautuukin vähän tuubaksi. Nyt kun Rentan mobiilisovellus toimii myös Suomessa, on palvelun käyttö mielestäni jo sen verran kätevää, etten edes osaa kaivata ladattavia tiedostoja. Etenkin kun SuBLimen tai eMangan PDF:t eivät koskaan ole varsinaisesti vakuuttaneet kuvanlaadullaan.

Luulen, että itselläni ostokynnys digitaaliseen mangaan aleni siinä vaiheessa, kun ymmärsin maksavani enemmänkin ainettomasta palvelusta kuin varsinaisesti mistään konkreettisesta omistettavasta asiasta. Vaikka parempi kuvanlaatu olisi ihan kiva juttu, arvostan kuitenkin ennen kaikkea sitä, että pääsen ylipäätään lukemaan jonkin teoksen. SuBLime, eManga ja Renta ovat kaikki tarjonneet minulle lukuelämyksiä joita en olisi luultavasti koskaan löytänyt muualta. Kaikkien kyseisten palvelujen valikoimista löytyy nimittäin paljon sarjoja, joita ei ole koskaan edes fanikäännetty. Lisäksi minua ilahduttaa että voin samalla tukea suosikkimangakoitani ja heidän teostensa kääntämistä englanniksi.

Noh, se siitä propagandasta. Tietysti on ja tulee aina olemaan paljon ihmisiä, jotka lukevat mangansa ja kirjansa mieluummin paperilta kuin näyttöruudulta, ja se on ihan okei. Digitaalinen manga on joka tapauksessa tullut jäädäkseen, ja tehnyt etenkin BL-kustantamiselle ja BL-faneille pelkästään hyvää.

 

oyamoto tatsuyuki

Scarlet Bericon Tatsuyuki Oyamato the 4th luettavana Rentan mobiilisovelluksessa.

Miksei Ohjelma Kiinnosta v2: The Reckoning (tai, Kuinka sovelsin doukkareita ikuisuusaiheeseen)

Ohjelma on vääränlaista. Ohjelma on paskaa. Ohjelma ei kiinnosta.

Samat lauseet lentelevät ilmassa valehtelematta joka Desuconin jälkeen, eikä tämä vuosi ole ollut poikkeus. Kesän Desussa oli aiheesta jopa luento, joka kerätystä datastaan huolimatta tarjosi sekin vain subjektiivisia vastauksia. Ikuisuusaiheista onkin harvoin vaikea sanoa mitään tuoretta, mistä johtuen sitä ympäröivä keskustelu jää usein lyhyeksi:

twitta1

Miksi tartun aiheeseen siitä huolimatta? Koska omaa kesä-Desun doujinshi-luentoani valmistellessa jouduin pukemaan sanoiksi kyseisen harrastuksen turhauttavimpia puolia — etenkin, kun kuluttamani materiaali ei ole esimerkiksi fanficeihin tai fanartiin verrattuna missään nimessä ilmaista. Kun jälkikäteen sitten bongasin näitä ”ohjelma oli skeidaa ja se kertoi vääristä aiheista” -kommentteja, kuulostivat ne oudon tutuilta. Enkös mä juuri tätä pyöritellyt doukkarien yhteydessä? Eikö turhautuminen ole ainoastaan luonnollista, kun faniharrastuksen sisältö ei vastaakaan odotuksia?

Luentomuistiinpanoihini kirjoitin jotakuinkin seuraavasti:

Jokainen fandom on toki aina faniensa näköinen. Jos on iso fandom, voi olla paljonkin valinnanvaraa, ja sekaan mahtuu yleensä myös tosi hyviä taiteilijoita. Isot fandomit myös reagoi nopeasti muutoksiin alkuperäissarjoissa, jolloin esimerkiks juonimuutokset tai uus promomateriaali saattaa aiheuttaa vyöryn aiheesta kertovia doukkareita. Toisaalta hahmodynamiikat voi standardisoitua tavalla joka saa ne hahmot tuntumaan vierailta, jos ei ite allekirjoita vallalla olevaa tulkintaa. Pienet fandomit ei välttämättä ota yhtä paljon vaikutteita erilaisista ’trendeistä’, mutta niiden kääntöpuolena onkin sit se että otat mitä ylipäätään saat, oli se kuinka linjassa sun omien preferenssien kanssa tai ei. Plus että tietysti isojen fandomien etu on yhteisöllisyys ja sen myötä tuotteliaisuus, sillä harva circle pysyttelee loputtomiin yhden fandomin sisällä. Mut aikamoista bingolottoa se on silti, ja pettymykset nyt vaan kuuluu pelin henkeen.

Mielestäni yllä olevaa voi soveltaa muutaman sanan vaihtamalla paitsi omakustannesarjiksiin, myös coneihin. Jokainen fandom on faniensa näköinen on yhtä kuin jokainen con on tekijöidensä näköinen, jossa myös vallalla olevat intressit dominoivat tapahtuman sisältöä. Desucon on alusta lähtien profiloitunut nimenomaan puheohjelmaan, mistä johtuen variaatiotakin löytyy laidasta laitaan. Rimanalituksia mahtuu joukkoon aina, mutta oleellisempaa on kunnianhimoisuuteen ja kokeilunhaluun kannustava ympäristö. Mitä suurempi yleisö, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sen joukosta löytyy joku preferenssisi jakava kuulija. Koska trendit ja muutokset toisaalta leviävät tällaisessa ympäristössä nopeasti, entry level -tason materiaalista kiinnostuneet ja sitä tarjoamaan kiinnostuneet eivät välttämättä kohtaa toisiaan (ks. myös käytte väärissä tapahtumissa).

Toisaalta ”sä nyt et vaan oo kohdeyleisöä” ei toimi ikuisesti vasta-argumenttina kritiikille. Puhun tässä kirjoituksessa pääasiassa Desuconista, sillä laadukkaalla puheohjelmalla itseään markkinoivana tapahtumana se on aiheen suhteen eniten suurennuslasin alla — etenkin, kun ensimmäisenä suomalaisena animetapahtumana se päätti myös pyytää tarjonnastaan kunnolla Rahea. Koska kunniavieraiden tai vaikkapa kansainvälisten cosplay-kisojen uutuudenviehätys tuntuu viime aikoina laskeneen, vastinetta pääsylippuun haetaan yhä enemmän nimenomaan puheohjelmasta. Pikkutapahtumassa (ja pikkurahalla) tietää usein saavansa mitä tahansa positiivisen yllätyksen ja myötähäpeän väliltä, mutta jos maksaa 31e pääsylipusta ja moninkertaisesti tämän matkoista ja majoituksesta, on luonnollista tuntea olonsa huijatuksi kun luentosalin edessä heiluu joku dille lausumassa ääneen lempianimesi juonta.

Tähän voisikin soveltaa Madun kommenttia käytte väärillä luennoilla, joka kärjistyksineen aukeaa ehkä hieman paremmin doujinshi-esimerkin kautta. Puhuessani doukkarien filtteroinnin tärkeydestä väitin luennollani nimittäin seuraavaa:

Kaikkiin harrastuksiin kuuluu oman kiinnostuksen rajaaminen, eikä doukkarit ole poikkeus. Hakeeko fanitarinoista jatkumoa alkuperäiselle, vai kiinnostaako pelkkä porno? Shippausjutut? Random huumoritarinat? Ihmissuhdejutut on aina suosittu aihe, mutta riippuu ihan doujinkasta luoko se vakavasti otettavaa draamaa vai puhdasta jynkkyä. Ei mikään ota päästä niin paljon kuin jos hakee lähmintää ja saa pelkkää lässytystä, tai vastavuorosesti kaipais kaihoilua ja doukkari on nestesirkusta täynnä. 

Jos käy tapahtumissa pääasiassa puheohjelman vuoksi, suosittelen ehdottomasti siis noudattamaan akronyymiä TMHF eli Tiedä Mitä Haluat ja Filtteroi. Vuosikausia coniluennoilla ravanneena osaan nykyään noin 70% todennäköisyydellä arvata jo ohjelmakuvauksesta, onko luennolla minulle mitään annettavaa tai kannattaako tapahtumaan ylipäätään mennä. En juurikaan välitä paneeleista (koska ne harvoin onnistuu), en käy tuntemattomilla sarjaluennoilla (koska en ummarra mitään), enkä luota varauksetta yhteenkään yaoi-aiheiseen ohjelmanumeroon jonka kuvauksessa ei mainita sanaa BL (koska, no, niin). Toisaalta oikea ohjelmanpitäjä saattaa houkutella minut yllättävistäkin aiheista kertoville luennoille, jos olen tämän käsittely- tai esiintymistapaan mieltynyt. Systeemi ei toki ole aukoton, mutta säästää usein suurimmilta pettymyksiltä, aivan kuten olen oppinut suodattamaan doukkariharrastuksessani pois kaikista hajottavimman tauhkan. Tai sitten ostan sen tauhkan, tietäen tasan mitä saan; eräskin tuttavani kuvasi osuvasti erästä Desun ohjelmanumeroa sanankääntein ”odotin huonoa luentoa ja sain huonon luennon, joten ei harmita”.

Odotuksiin moni ongelma toisaalta tiivistyykin. Vaikka ohjelma yleensä julkaistaan hyvissä ajoin ennen lipunmyyntiä, ohjelmakuvaukset ovat toisinaan yhtä arvaamattomia kuin doukkarin kannet: rahallinen investointi on pakko tehdä niiden perusteella, eikä mikään maailman harjaantuminen tai filtterointi takaa että koliket menevät aina oikeaan osoitteeseen. Toisin sanoen sitä 31 euron viikonloppulippua on helppo sadatella, kun omat mieltymykset tai mielipiteet menevät reippaasti ristiin ohjelman lupausten kanssa. Miksi toi tyyppi burgeroi tuolla jostain psykoanalyyttisestä tuubasta, jos mua kiinnostaisi enemmän animaatiostudion taustat? Miksi noi tyypit lukee hermostuneena suoraan paperista, jos kerta on tulleet yleisön eteen puhumaan? Miksi maksan tästä skeidasta, jos voisin lukea himassa Kotakusta tuhat artikkelia ilmaiseksi? Pettymys on aina inhimillistä, mutta joidenkin kävijöiden kohdalla tässä tapahtuu silti eräänlainen perspektiiviharha, jota doujinshien ostamisen yhteydessä kuvasin seuraavasti:

”No mut mä maksoin tästä! Kyllä mulla on oikeus valittaa jos en saa rahoilleni vastinetta!” joku vois siellä nyt huutaa, koska siinä missä fanficit on ilmasia niin doujinshit maksaa ainakin kolme rahea. Tää on ihan validi pointti, joskin ehkä vähän harhaanjohtava. Yks juttu mihin netissä usein länsimaisena doukkariharrastajana nimittäin törmää on se mentaliteetti, että doujinka on sama asia kuin mangaka. Eli että omakustanteita piirtävä ja julkaiseva ihminen olis jotenkin samalla viivalla ammatikseen sarjiksia tekevän ihmisen kanssa. Joskus tää on tietysti kirjaimellisesti totta: jotkut mangakat tulee Comiketiin julkaisemaan fanisarjiksia joko muiden sarjoista tai omistaan. Osa mangakoista myös aloittaa doujinkoina.

Se miks mä haluan kuitenkin nostaa tän esille johtuu kuitenkin siitä, ettei doujinkat usein eroa muista faneista mitenkään. On tosi poikkeuksellista, että doujinsheilla tehdään kunnolla voittoa; enemmän siinä on kyse painatuskustannusten saamisesta takaisin, mikä osaltaan selittää näitä tekijänoikeuskiemuroita ja sitä, miks kaupalliset julkasijat mieltää doukkarit enemmänkin promona oheistuotteilleen. Tapasin viime vuonna Tokiossa japanilaisen tytön, joka oli myymässä Comiketissa Transformers-BL:ää. Luuleeko joku että tällaseen rikastumisen toivossa lähdetään? Kyllä se ihan siitä omasta intohimosta harrastukseen lähtee, mikä sit pakottaa kans pohtimaan tekijän ja kuluttajan suhdetta jos ette ookaan niin eriarvosia toisiinne nähden.

Toisin sanoen yhdelläkään ohjelmanpitäjällä ei valitettavasti ole velvollisuutta tulla yhteenkään tapahtumaan varmistamaan, että Juuri Sinä saat rahoillesi vastinetta. Vapaaehtoisuuteen perustuva harrastajilta harrastajille -mentaliteetti tarkoittaa, että terveen järjen ja Suomen lakien rajoissa on myös ohjelmanpitäjän oikeus puhua aiheesta, josta juuri hän on kiinnostunut, tavalla joka on juuri hänelle kaikista luontevin — myös sillä uhalla, ettei laatu/toteutus aina vastaa täysin odotuksiasi. Tilanne on toki eri, jos ohjelmanpitäjälle esimerkiksi maksetaan ohjelmanumerosta, mutta muutoin hän saa itse ”painatuskustannuksistaan” takaisin vain conilipun sekä vaihtelevan määrän muita etuja. Jos laskisin taloudellisesti näiden etuisuuksien arvoa verrattuna ohjelman tekoon käyttämääni aikaan tai tapahtuman nielemään rahaan (no ne samat matkat ja majoitukset), jäisin monen doujinshi-circlen tavoin miinuksen puolelle. Itselleni tämä on kuitenkin sivuseikka sen rinnalla, että pääsen tekemään tapahtumiin sellaista ohjelmaa kuin niissä itse haluaisin nähdä.

Miksi? Koska harrastan näitä asioita, ja muiden ohjelmanpitäjien tavoin joskus olen niistä niin intohimoinen että haluan jakaa ne toisten kävijöiden kanssa. Käsittääkseni tämä ei eroa mitenkään siitä, miksi tuhannet japanilaiset vääntävät omakustanteita perse ruvella vain hikoillakseen nämä ruvet auki Comiketin kesähelteillä. Osa harrastuksista elää puhtaasti rakkaudesta lajiin, jolle Desuconin kaltaiset tapahtumat puolestaan tarjoavat puitteet sen ylläpitämiseksi. Nämä puitteet ovat se, mistä sinäkin 31 euroa tapahtumaan tullessasi käytännössä maksat: ne kolisevat tuolit Kuusessa, ne sivuscreenit Puusepässä, jopa ne arvaamattomat naurut kun minä röyhtäisen vahingossa mikkiin kesken lauseen. Kaikki ne tosielämän kokemukset ja kommellukset, joista paperilla kenenkään ei varmaan pitäisi haluta maksaa pennin jeniä, mutta joissa jälkikäteen muistellessa on silti jotain ainutlaatuista. Vähän kuin siinä elokuun helteessä, joka Comiketin viimeisenä päivänä uhkaa liiskata tervan lailla asfalttiin, koska yhteisöllisyys ja jaetut kokemukset ja mitä näitä nyt on.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että puitteet oikeuttaisivat itsessään huonon ohjelman. Kuten todettua, en allekirjoita pelkkää ”oma vika” -mentaliteettia sen enempää kuin allekirjoitan ”kaikkimullehetinyt” -ajatusmalliakaan, sillä harrastustoiminnan ei koskaan pitäisi olla synonyymi skeidalle. Hyvän tai edes kiinnostavan ohjelman määritelmä on kuitenkin niin subjektiivista, että niistä kertovat tekstit pyörivät usein jossain Kapteeni Itsestäänselvyyden ja henkisen selkääntaputtelun kehässä (omani varmasti mukaanlukien). Tästä johtuen seurasinkin Desun Miksei ohjelma kiinnosta? -paneelia niin hämmentyneenä, sillä palkitsevan ohjelman tekoon liittyy paljon muutakin kuin läjä ohjelmanpito-oppaita. Tärkein näistä itselleni onkin, ironista kyllä, se mikä em. ohjelmanumerolta tuntui olevan hukassa: käsitys siitä, mitä luennolla halutaan ylipäätään sanoa.

twitta2

Voisinkin väittää, että objektiivisessa mielessä huonoin ohjelma on usein juuri sitä, joka ei lopulta palvele minkäänlaista tarkoitusta. Asiavirheet, huonot slaidit tai takelteleva esiintyminen ovat luonnollinen osa kehitysprosessia, mutta turhauttavinta on istua 75 min luennolla joka ei tiedä itsekään miksi on olemassa. Peilaan taas doujinsheihin: kartoittaessani erilaisia kokemuksia doukkari-senpaini Vuori kuvasi huonoimmiksi ostamikseen sarjakuviksi niitä, joissa ei ollut joko pointtia tai omaa visiota. Hyväkään piirtotyyli ei pelasta tarinaa, jossa ei ole mitään järkeä, eikä hauskin läpänheittäjä luentoa, jolla ei ole mitään sanottavaa. Luentoaiheet lähtevät usein pienistä ideoista, mutta niiden täytyy kasvaa 75 minuutin mittaan ollakseen kenenkään ajan arvoisia — edes omasi.

Tässä kohtaa ohjelmavastaavan tuki voikin olla kullanarvoista, sillä ohjelmanpito-ohjeiden tuputtamisen sijaan koko luennon voi pelastaa yksi kysymys: mitä sä haluat tällä käytännössä sanoa? Tavallaan tämä on tuen lisäksi myös ohjelmavastaavan velvollisuus, sillä jos ohjelmakuvaus herättää kävijässä saman kysymyksen, pitäisi jonkinasteisten varoituskellojen soida. Käytännön vastuu on tietysti viime kädessä ohjelmanpitäjällä, mutta ideaalitilanteessa vastaavalla on mielestäni oikeus toivoa etukäteen nähtäväksi edes alkeellinen ohjelmarakenne, jotta päämäärättömyyden voisi ajoissa korjata. Kuinka tehdä niche-aiheesta kenties laajemmallekin yleisölle avautuva? Miten sitoa eri teemoja yhteen, tai mistä näkökulmasta niitä tarkastella? Ja toistaen, koska tätä ei voi liikaa painottaa: mikä on ylipäätään tämän ohjelman pointti?

Idealismi on toki idealismia, ja reunoilta jälleen helppo huudella. Kaikista yrityksistä huolimatta sitä objektiivisen hyvää ohjelmaa ei nimittäin voi täsmägeneroida, sen enempää kuin kävijöiden mieltymyksiä muuttaa. Tämän tekstin paljon puhuttu pointti on kuitenkin herätellä sitä tervettä realismia oman harrastamisen suhteen, ja missä valossa puheohjelman näkee. Ei ohjelmanpitäjä ole harrastajana eriarvoisessa asemassa vain siksi, että on halunnut jakaa ajatuksensa muiden kanssa. Palaute hyödyttääkin koko yhteisöä siis ennen kaikkea silloin, kun kävijä ymmärtää omien mieltymystensä puolueellisuuden, ja kohdentaa kritiikkinsä oikeaan suuntaan. Rakenteita, taustatietoa tai esitystapaa on aina mahdollista hioa, mutta vilpitöntä halua luoda uutta ei synny kuin siihen kannustavassa yhteisössä. On suurin osa doujinsheistakin tuubaa, mutta kokeilulle avoin ja rohkea ympäristö mahdollistaa myös onnistumistarinoita:

Kun ne omat mieltymykset vihdoin kohtaa tekijän joka on samalla aaltopituudella, se tunne on aika euforinen. Jos mukaan ympätään vielä loistava taide, ollaan koukuttavuuden ytimessä: tämä on se materiaali mitä olisin itsekkäästi alkuperäiseltä teokselta halunnut, ja nyt joku muu antaa sen mulle silti. Tai haastaa sua näkemään asioita uudella tavalla. Mut ymmärtää mun nörttitunteita kaikki tyynni.

Siksi jokaista ”ohjelma ei kiinnosta ja on katsomatta paskaa” -kommenttia kohtaan olisikin hyödyllisintä puhua myös siitä, mitä positiivisia kokemuksia ohjelmasta kävijöille on jäänyt, jotta jatkossa ohjelmaa rohkaistuisi pitämään joku myös Juuri Sinua kiinnostavasta aiheesta. Tai villi viidakon ehdotus: kenties jopa Sinä itse! Coniohjelman kun ei tarvitse olla tajunnanräjäyttävää tai täydellistä täyttääkseen funktionsa, joka on yksinkertaisimmillaan yhteisten tärkeiden asioiden jakamista. Toisinaan ei tarvitse edes sanoa mitään kovin uutta ja ihmeellistä; riittää, jos ohjelma pukee sanoiksi omat fiilikset tai saa ajattelemaan aihetta hieman uudelta kantilta. Tämän tunteen soisinkin ihan kaikille conikävijöille preferensseihin katsomatta — kuka tietää, ehkä se ohjelmakin alkaisi sitten taas kiinnostaa!

Desucon 10. –12.6.2016

desucon_uusilogovaaka

Koska coniajatukset on hyvä saada alta tuoreeltaan, luvassa tällä kertaa pohdintaa kuluneen viikonlopun Desuconista (kyllä tää blogi joskus muullakin sisällöllä päivittyy!). Siinä missä Frostissa vietimme kolmipäiväistä conia, kutistui kesä-Desu taas perinteisemmin kaksipäiväiseksi – osin tarkoituksella, osin puolivahingossa, kun Lahteen saapuminen perjantaina vähän venähti. Kommenttia on luvassa siis lauantaista ja sunnuntaista historian ensimmäisen K18 kesä-Desun osalta.

Mitä jäi käteen muiden puheohjelmasta?

airinpie: Tarkoituksena oli Ihan Oikeasti käydä katsomassa enemmän puheohjelmaa, mutta universumi oli minua vastaan: ohjelmat, jotka olisin suurimmalla todennäköisyydellä halunnut nähdä, pidettiin aikaan jolloin olin kaikista epätodennäköisimmin Sibbellä. Näihin lukeutuivat mm. Petterin luento Japanin kielestä ja tarinankerronnasta, ja mielenkiintoista olisi tietysti ollut kuulla myös Geassista, käänteishaaremeista sekä hentsumangasta. Koska olin perillä Lahdessa kuitenkin tasan klo 23 perjantai-iltana, eivät nallekarkit menneet tämän suhteen tasan.

Samoin seuraavan päivän clickbait-luento eli Miksi ohjelma ei enää kiinnosta? alkoi täysin epäinhimilliseen aikaan eli kymmeneltä aamulla, mutta armottomalla ganbaroinnilla ehdimme paikalle viimeisten 15–20 min ajaksi. Oman rajallisen otantani sekä jälkikäteen kuultujen syväluotauksien perusteella ko. ohjelmanumero ei oikein tainnut itsekään tietää mitä tarkoitusta se palveli. Muutamien legendaarisien lainien (”burgerointi on pinnallista” ”cosplaykisat on olemassa että saataisiin jengi pois käytäviltä”) lisäksi käteen jäi ilmeisesti aika sekava kokoelma väitteitä ilman sen kummempaa analyysiä. Esimerkiksi ajatus siitä, että ohjelmanpitäjän pitäisi olla aina hauska ollakseen viihdyttävä (”harjoitelkaa vitsejä!”) on paitsi älytön, myös itseriittoinen – kuten jo aikanaan K18-uudistuksen yhteydessä ulisinkaiken ohjelman ei tarvitse sopia kaikille ihmisille. Luennon aihe oli toki ehdottoman mielenkiintoinen joten pointsit siitä, mutta pieni etukäteisperehtyminen termeihin ja puheohjelman merkitykseen yleensä olisi voinut olla paikallaan.

Seuraavaksi luvassa oli Maijan ohjelma, Ujo samurai ja kiltit kidnappaajat eli luento House of Five Leavesista. Tiesin jo etukäteen koko ohjelmarungon ja -sisällön, joten osakseni jäi lähinnä pihistä taas kateellisena näteistä dioista ja fiilistellä hahmoanalyysiä. Luento sopi mielestäni niin sarjaa erityisemmin tuntemattomille kuin sen faneillekin: teemoja käytiin läpi hahmojen kautta selkeästi ja hyvin esimerkeillä havainnollistaen, mutta mitään dramaattisia juonipaljastuksia ei mukaan lipsunut. Luennosta välittyikin todella hyvin sarjan yleisfiilis sekä sen tarinankerronnalliset vahvuudet, joita rauhallinen esitystapa tuki. En tosin ymmärrä, miksi luento oli sarjakohtaisena sijoitettu Puuseppään, sillä se olisi toiminut mielestäni paremmin Kuusessa (plus että samaan aikaan pidetty Animen antagonistit todennäköisesti veti suuremman yleisön laajemmalla aiheellaan, jolle Puusepässä olisi ollut enemmän tilaa). Noh, mene ja tiedä. Olen tietysti ”vähän” jäävi kommentoimaan tätä, mutta hyvin vedetty luento, hyvä aihe ja hyvä Ichin renttusänki.

Sunnuntain puolelta olisin vielä Tietäjien suosituksesta halunnut nähdä luennon toisen maailmansodan vaikutuksesta animeen, mutta koko conin viimeiseksi puheohjelmaksi (omaa luentoa lukuun ottamatta) jäi lopulta lauantain Millenium Burst – kun alitajunta Japaniin iski. Päädyin tänne vähän puolivahingossa, mutta aihe osoittautuikin happoisuudessaan kuin minulle räätälöidyksi. Koko luento oli oikeastaan yhtä isoa surrealistista marssia: luennoitsijan omintakeinen tyyli, Susumu Hirasawan musiikki sekä hyvin valitut videoklipit tukivat normikaavasta poikkeavalla mutta sitäkin kiehtovammalla tavalla luennon aihetta, joka puolestaan poukkoili historian ja kulttuurianalyysin kautta yksittäisteosten yksityiskohdista aina aasialaiseen identiteettiin ja länsimaiseen filosofiaan. Kokonaisuudesta jäi lopulta vähän kaksijakoinen fiilis, sillä tämä pyöritys oli toisaalta myös luennon suurin riippakivi. Jos oma keskittyminen herpaantui hetkeksikään, putosi auttamatta kärryiltä, eikä punainen lanka tuntunut aina hahmottuvan kärryillä istuessakaan. Tähän olisivat auttanut suuremmat linjanvedot sekä yhteenvedot yleensä, kun luennolla siirryttiin sarjasta toiseen jokseenkin subjektiivisen otannan perusteella. Paljon pisteitä joka tapauksessa rohkeasta aihevalinnasta ja erottuvasta esitystyylistä, tämä herätti ainakin paljon ajatuksia!

Luentojen lisäksi kävimme lauantai-iltana vielä Madun ja Auroran Hahmontunnistusvisassa, josta tosin jouduimme ajanpuutteen vuoksi pakenemaan alle keskivaiheessa. Muutamasta ihan käsittämättömästä aivopierusta (mikä taitaa olla tunnistusvisojen yleisin oire) huolimatta oma tiimimme sai yllättävän hyvin pisteitä sarjojen genret huomioiden. Oma kunnian hetkeni oli Diabolik Loversin päähahmon tunnistaminen koska mitäs helvettiä nyt, miks olen tätäkin katsonut? Jälkikäteen harmitti että missasimme Matsuaiheisen kysymyksen, mutta ainakin pedalointikysymykset menivät täysillä pisteillä kotiin. Ilo se on pienikin ilo! Diojen numeroimattomuus aiheutti välillä päänvaivaa ja oikeat vastaukset olisi ollut kiva saada ihan mustana valkoisella, mutta jollain tapaa silti nautin visan kaaottisestakin tunnelmasta. Lauantai-illan väsymys kun on omiaan herättelemään mielen perukoilta ne hämmentävämmätkin animemuistot, nim. En tiennytkään että osaan ajoittaa Lupineja näin hyvin.

maipon: Lähdin coniin vähän sillä asenteella että eihän täällä ole mulle mitään ohjelmaa kun kukaan ei edes puhu BL:stä eikä perjantaina ehdi Petterin luennolle. Lopulta kuitenkin löysin ohjelmakartasta paljonkin potentiaalisia tsekattavia ja lauantai-iltana iski jo pieni luentoväsymys, kun päädyin istumaan Kuusessa kolme ohjelmaa putkeen.

Aamupäivällä tuli puolestaan istuttua parissa ohjelmassa vain osa niiden kestosta. Näihin kuului tuo Miksi ohjelma ei enää kiinnosta? -keskustelu, joka jätti hämmennyksen valtaan juuri noista Airinin mainitsemista syistä. En myöskään jaksanut jäädä kuuntelemaan Ruokasarjat ammattilaisen näkökulmasta loppuun, kun luennon alkupuolella keskityttiin aika paljon työasujen ja -säädösten vertailuun eikä niinkään itse ruokaan, mikä taas olisi kiinnostanut itseäni enemmän. Seuraavana olisi kiinnostuslistalla ollut vuorossa Saako tälle edes nauraa eli synkät aiheet komedia-animeissa, mutta sali olikin ohjelman alkaessa jo niin täynnä ettei sisään enää päässyt. Tämä oli tietysti häviö omalta kannaltani, mutta voitto ohjelmanpitämiselle yleisesti: aina ilahduttaa kun salit täyttyvät, ja niin ne näissä k18-tapahtumissa helposti tuntuvat tekevän.

Kokonaan näkemistäni ohjelmista ensimmäinen oli Millenium burst, jonka ohjelmakuvaus kuulosti freudilaisokkultistisine mainitoineen juuri sopivan psykedeeliseltä. Kyseessä olikin tavanomaisen luennon sijaan eräänlainen sukellus surrealistiseen mielenmaisemaan, johon videot, gifit ja musiikkipätkät sopivat kuin nakutettu vaikka missä tahansa muussa ohjelmassa ne olisivat tuntuneet varmasti rasittavilta. Luennon loppupuolella tosin keskityttiin ehkä hieman liikaa yksittäisten sarjojen analyysiin ja esittelyyn, minkä takia ohjelma myös venähti hieman ylipitkäksi. Luennon loppupuolen tiivistämisellä kompaktimpaan ja suuria linjoja korostavampaan muotoon oltaisiin päästy jo todella timanttiseen lopputulokseen. Ensikertalaisen pitämäksi ohjelma sujui siis hyvin, ja jätti kuulijoilleen paljon pohdittavaa. Itse aloin esimerkiksi heti miettiä Usamaru Furuyan ja Nishioka Kyoudain teosten sopivuutta luennolla kuvailtuun tyylisuuntaukseen.

Milleniumtrippailujen jälkeen luvassa oli Airinin doukkariluento eli Mandaraken, Toranoanan ja Comiketin nimeen: doujinshit ja niiden ihanan kamala maailma, jota varten olin itsekin tsekkaillut faktoja ennen conia. Laajasta aiheesta oli saatu rajattua 75 minuutin mittaan sopiva kokonaisuus, joka palveli mielestäni hyvin sekä aihetta ennestään juuri tuntemattomia sekä niitä jotka ovat jo omat Comiketinsa kolunneet. Tässä auttoi se että aiheen käsiteltiin samalla kertaa sopivan omakohtaisesti että kuitenkin yleisluontoisesti, jotta esimerkiksi eri fandomien harrastajat voivat tunnistaa kokemuksista itsensä tai kaverinsa. Nautin myös loppupuolen analyysistä doujinsheista alkuteosta rekonstruoivina teoksina, joten toivottavasti joskus päästään kuulemaan tai keskustelemaan tästä aiheesta vielä lisää. (PS. Luennon paras osuus oli oikeasti tietysti se alun introvideo.)

Doujinshien jälkeen jäin vielä kuuntelemaan Meten ohjelmaa Punaisten lyhtyjen loisteessa – Yoshiwara mangassa. Olin itsekin lueskellut hieman Edo-aikaista historiaa oman luentoni taustaksi, joten kiinnosti kuulla aiheesta enemmänkin. Taustatyötä oli selvästi tehty ja esitystapa oli pienestä sekoilusta huolimatta mukaansatempaava ja viihdyttävä. Olisin tosin toivonut hieman enemmän niiden varsinaisten mangojen käsittelyä, sillä tällaisenaan luento oli varsin historiapainotteinen (mikä nyt sinänsä ei ole huono asia). Silloin kun Yoshiwaran kuvaamista mangassa pohdittiin, nostettiin esiin kuitenkin varsin hyviä huomioita, kuten vaikka ristiriitaisuutta shoujomangoissa joissa ei toisaalta voi näyttää seksiä mutta on kuitenkin haluttu kuvata Yoshiwaraa. Tällaisenaan luento antoi tietysti hyvät eväät Yoshiwara-kuvausten tulkintaan itsenäisesti jatkossa. Ensikertalaisohjelmaksi meni siis oikein mallikkaasti, toivottavasti näämme Metteä puhumassa coneissa jatkossakin!

Loppuun vielä yleinen ehdotus/toive/vinkki kaikille ohjelmanpitäjille: kirjoittakaa dioihinne mistä sarjoista kuvat ovat peräisin (mieluiten yläreunaan) niin vältytte turhilta ”Mikä tän sarjan nimi on” -kysymyksiltä ja yleiseltä hämmennykseltä.

 desu1

Miten (ohjelmanpitäminen) meni noin niinku omasta mielestä?

airinpie: Juuh elikkäs. Koska yleensä pidän ohjelmaa häpeilemättömästi clickbait-sarjoista tai -aiheista, en tiennyt tulisiko doujinshi-aiheiselle luennolleni esim. ketään, mutta kai doukkarit sitten on tarpeeksi clickbait että yleisöä riitti silti. En ole hetkeen pitänyt ohjelmaa näin yleisluontoisesta aiheesta joten jännän äärellä oltiin, mutta ihan ok se kai meni – olkoonkin, että tekniikka teki kolmatta kertaa peräkkäin tenän, ja tällä kertaa Macbookiini vaadittava piuha saapui paikalle vasta sen jälkeen kun olimme jo (hyvin avuliaan ja ystävällisen) vänkärini kanssa iskeneet esityksen tikulta coniläppärille. Koska olen jo rutinoitunut Desun potentiaaliseen tekniikkasäätöön, ei tämä onneksi hidastanut tahtia kovin kummoisesti, ja sekä ääni että kuva toimivat ongelmitta. Jee!

Vaikka paljon oleellisia pointteja unohtui tietysti mainita ja sprölölöö mitä näitä nyt on, olin kuitenkin tyytyväinen että välittömän palautteen perusteella luento tuntui auenneen sekä ummikoille että vähän aiheeseen perehtyneemmillekin. Kuulemma pointit olivat tukeneet myös edellisillan hentsuluentoa, mistä henkiset seläntaputukset itselle. Tavallaan olisin halunnut puhua enemmän metahuuruilusta ja kulttuurin_tutkimus_hommista mitä doukkareihin tulee, mutta koska en ole vielä saanut tarpeeksi ekspaa voidakseni kokonaisen luennon edestä aiheesta avautua, toimi nykyinen doukkariluento toivottavasti suht ok yhdistelmänä käytännön tietoa ja pohdintaa. Eli ihan jees, ei harmita.

maipon: Koska House of Five Leaves ei ole mitenkään ajankohtainen sarja, olin äärimmäisen positiivisesti yllättynyt siitä että katsomoon löysi tiensä lopulta joku muukin kuin omat kaverini. Oli kiva päästä puhumaan omasta lempisarjasta, ja pitää vain toivoa että onnistuin tekemään sen hienouksille edes vähän oikeutta. Ainakin oli jälkikäteen mukava lukea Twitteristä, että luennosta oli mahdollista saada irti jotain myös ilman sarjaan tutustumista ennalta. Jos esitykseni sai jonkun innostumaan Five Leavesin lukemisesta tai katsomisesta niin olen täyttänyt tehtäväni tällä maapallolla. Seuraavaksi voikin sitten taas alkaa miettiä uusia BL-ohjelmaideoita!

Tekniikkapuolella kaikki sujui hyvin, vaikka mukana oli upotettua videomateriaalia. Powerpoint for Mac oli tällä kertaa ilmeisesti voittajan valinta, vaikka olin ladannut videot hätävaraksi myös Youtubeen. Jos jotakuta kiinnostaa diojen ulkoasun hinkkaaminen yhtä paljon kuin allekirjoittanutta, niin käytän sommitteluun Canvaa ja yhdistän siellä luotuja dioja sitten PP-esitykseen.

 desu2

Mikä oli parasta conissa?

airinpie: Siinä missä K18-leima ei Frosteissa ole väenpaljoudessa juuri näkynyt, kesä-Desussa oli suhteellisen väljää (toki aurinkoinen ilma verottaa osansa sisällä hengaajista). Toisaalta esimerkiksi sunnuntain taidekujavisiitti piti ajoittaa samaan aikaan cosplaykisan kanssa jotta käytävillä ylipäätään mahtui liikkumaan. Noin muuten kaikki taisi järjestelyjen osalta pelittää ilman erityisempiä nurinoita, vaikkakin Skybarin jonot pitivät pakkoabsolutistina. Lounas toimitti jälleen ja sushimuki on aina joka Greenroom-kokemuksen kohokohta. Erityisplussaa lisäksi Metsähallin portaiden kirsikankukkakoristeluista!

Parasta conissa oli tietysti se sama kuin aina, eli seura ja perseily. Lauantain ja sunnuntaina aikana tuli juteltua taas rutkasti tuttujen kanssa, ja tällä kertaa muistin jopa pitää 3DS:aa mukana (ja päällä). Uusienkin ihmistenkin kanssa tuli juteltua! Omiin kohokohtiin lukeutuivat toki myös pukuilut, kun lauantaina pääsin vihdoin vajoamaan epätoivon syövereihin eli kuvailemaan ällöttäviä Harurin-kuvia Vesijärven rannassa, ja sunnuntaina Matsu-inferno räjähti täysin käsiin. Saatoin myös osaltani rahoittaa taidekujalla epämääräistä tilaustaidetoimintaa ja ajaa hieman liian monta kertaa taksilla Lahden kaduilla. Vaikka sunnuntai jäikin fiiliksessä kakkoseksi lauantaille, oli viikonloppu kokonaisuudessaan onnistunut ja päässä pyörii taas sata mahdollista ohjelmaideaa. Mitä jos sitä vaikka lausuisi ääneen Naruton ekat 10 pokkaria?

maipon: Hauskinta coneissa ovat tietysti aina kohtaamiset ja keskustelut erilaisten ihmisten kanssa, ja sainkin mm. kuulla Meten ja Maaretin seikkaperäisen selostuksen siitä kuka on Dance With Devils -animen paras poika. Illan animevisa olisi voinut olla käytännön järjestelyjensä puolesta hieman, noh, käytännöllisempi, mutta hauskaa riitti niin kauan kuin siellä jaksoimme istua. Kiitos tulituesta vaan Maaret ja Petteri, kyllä mäkin osasin ainakin kaksi animehahmoa tunnistaa itse. Päädyin myös heti seuraavana päivänä ideoimaan Anonyymin Fantsutädin kanssa samantyylistä BL-kuvavisaa. Se tosin ei taitaisi sopia edes K18-coniin ohjelmanumeroksi…

Conijaksamisen kannalta olennainen greenroom palveli jälleen loistavasti, vaikka hieman petyinkin kun suurin osa riisimukien vegetäytteistä oli jo loppunut siinä vaiheessa kun pääsin Yoshiwara-luennolta vihdoin hakemaan ruokaa. Kirpputorin siirtäminen hissin viereen ilahdutti, koska nyt sinne päätyi selailemaan tavaroita vähän ohimennenkin, siinä missä ennen olen välillä unohtanut koko kirppiksen olemassaolon. Pöydillä oli ilahduttavasti myös aika tuoretta tavaraa, ja tällä kertaa mukaan tarttui Matsuanimelle omistettu lehti, josta riitti hupia koko viikonlopuksi. Samaisten Matsujen cosplayaaminen sunnuntaina porukalla tuotti huvin lisäksi myös kipua ja tuskaa, mutta enimmäkseen hyvässä hengessä. Joten vaikka tällä kertaa jäivät välistä niin jätskivene kuin conidrinksutkin, oli Desussa hauskaa tänäkin vuonna.