Gaycation, eli Ellen Page Otome Roadilla

Ellen Pagen luotsaama, VICELAND-mediaportaalin tuottama Gaycation-dokumenttisarja kuulosti jo itsessään mielenkiintoiselta: viime vuosina kaapista tullut Hollywood-näyttelijä tutkii sarjassa eri maiden LGBT-yhteisöjä ja tapoja. Kun ensimmäisen jakson kohteeksi paljastuivat Tokion kadut aina Nichoumesta Ikebukuroon, tottakai lopputulos oli pakko tarkastaa.

Gaycationin idea on simppeli: Page ja tämän paras ystävä Ian Daniel tutustuvat oppaiden avustuksella matkakohteensa paikalliseen homokulttuuriin. Sarjassa pyritään ilmeisesti kartoittamaan sekä vähemmistöjen omia ääniä että valtavirran asenteita, sillä Page on sarjassa kiinnostunut homofobiasta etenkin yhteiskunnissa joissa esimerkiksi uskonto ei riitä selittämään syrjintää. Tästä näkökulmasta Tokio onkin otollinen valinta sarjan ensimmäiselle jaksolle, sillä kristinuskon synnit eivät Mandaraken doukkarihelvetissä paljon paina.

gaycation1
jos Mandarakeen haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt

Mutta kuinka LGBT-oikeuksista oikein eksytään Otome Roadille? Jakson alussa pysytellään vielä Tokion homokorttelissa eli Shinjukun Nichoumessa, jonka nurkilla olemme kerran Maijan kanssa puolivahingossa yöpyneet (maailman hämmentävin asia on selkeästi homomiesten panohotelliksi tarkoitettu pytinki, jonka huoneissa yöpyy myös vanhoja mummoja). Itse baareista olemme testanneet vain yhtä, mutta Gaycationissa päästään vilkaisemaan kokoelmaan hämyisiä kulmia. Niistä ehkä kiehtovin on Wanhojen Kunnon Aikojen perään rummuttavan papan pitämä baari. Kuten jaksossa toistamiseen tulee esille, moni etenkin vanhemman sukupolven edustaja ei nimittäin kaipaa seksuaaliselle suuntautumiselleen näkyvyyttä, sillä yhteisöllinen omatunto on ja istuu edelleen tiukassa.

Baareista Ellen ja Ian siirtyvät Ikebukuroon (ja vähän sinne Shibuyaan, jonka Mandarake on yksi suosikeistani). Täällä pällistellään mitä muuta kuin BL:ää: ”for straight women by straight women” kuuluu genren kuvaus, jonka kärjistyksen ymmärrän sarjan tarjoaman fokuksen kannalta. Miksi läjä hetskunaisia kuluttaa homomiehistä tehtyä viihdettä, jos kerran yhteiskunta pakottaa seksuaalivähemmistöt tiukkojen ovien taakse? Kuinka oikein on tehdä viihdettä ihmisistä, joiden oikeuksia japanilainen yhteiskunta ei syrjinnän osalta laillisesti tunnusta? Koska aihe on herättänyt kipakkaakin keskustelua Japanissa (ja toivon ehtiväni jossain vaiheessa tästä blogin puolelle kirjoittaa), olin hyvin kiinnostunut kuinka jakso mahdollisesti lähestyisi länsimaalaisittain BL:n taustalla kummittelevaa esineellistämiskonfliktia.

gaycation4
satasesta muuten vetoa että tässä luetaan SnK-doukkaria ja toi Ellen on oikeasti Eren

gaycation2
kohta ähkitään audiodraamassa

Tähän Gaycation ei toisaalta tarjoa kovin kummoista vastausta. Kahden ”yaoi-superfanin” kanssa tehty reissu karaokekoppiin BL-audiodraamaa kuuntelemaan antaa harrastuksesta lopulta aika harmittoman kuvan, vaikka naiset myöntävät tuntevansa myös genreä kohtaan negatiivisesti suhtautuvia homomiehiä. Aihe tuntuu kuitenkin jäävän puolitiehen, sillä kritiikin tai analyysin sijaan naisten mielenkiinto sivuutetaan lähinnä tirkistelynä. Tämä on harmi, sillä vaikka näin suuri konflikti tuskin jakson raameihin mahtuisikaan, sarja vilauttaa kuin tahattomasti siihen toistakin näkökulmaa – Ian nimittäin kommentoi voivansa hyvin kuvitella kuinka nuorempi, vielä seksuaalisuuttaan etsivä versio hänestä itsestään olisi voinut olla vastaavista sarjakuvista erittäin kiinnostunut.

Gaycationin ensimmäinen jakso onkin eriskummallinen sekamelska kulttuurien yhteentörmäystä, jonka syihin ei juuri paneuduta. Jo alkuun on helppo aistia, ettei reissun taustatyöhön ole kovin montaa tuntia uhrattu: haastatteluista paistaa läpi länsimaalaiskeskeisyys edistyksellisyyden käsitteessä, joka Ellenille ja Ianille tuntuu tarkoittavan esimerkiksi avoimia hellyydenosoituksia julkisilla paikoilla. Yrittäessään ymmärtää japanilaisten syitä homofobialle tuntuu heiltä täysin unohtuvan millaisilla sanattomilla säännöillä koko yhteiskunta ylipäätään pelaa. Haastattelut avoimesti homojen lakimiesten tai japanin ensimmäisen lesbopoliitikon kanssa ovat mielenkiintoisia, mutta pällistelyhenkinen lähestymistapa johtaa myös täysin absurdeihin kohtaamisiin kun Ellen ja Ian päätyvät todistamaan tuikituntemattoman miehen kaapistatuloa. Japanilaisesta kulttuurista mitään tietämättömälle tilanne vaikuttaa varmasti älyvapaalta, vaikka taustalla piillee lopulta äidin reaktion pehmentäminen kasvojen säilyttämisen paineella.

gaycation3
ihan kiva mut ollaan tunnettu ehkä tunti

Koko kunniakäsitys jää lopulta anekdootin asemaan, eikä sitä sivuta sen tarkemmin edes nimettömänä pysyttelevän, tekoavioliitossa elävän miehen ”kehoni ei kuulu vain minulle” -kommentin kohdalla. Tämä tekee jaksosta ristiriitaisen, sillä toisaalta Ellen ja Ian vierailevat myös buddhalaisella temppelillä jossa vannotaan avarakatseisuuden nimeen. Lopputulos antaa toki yleiskuvan seksuaalivähemmistöjen asemasta Japanissa, mutta on myös lempeydessään jokseenkin fokukseton. Näin ollen ei liene ihme, ettei BL:stä tai fujosheista kyetä antamaan sen selkokielisempää kuvaa. Sensaationhakuisuudestaan tunnetun VICE:n dokumenttisarjaksi Ellenin ja Ianin tarkoitusperät ovat kyllä poikkeuksellisen hyvät, mutta totuus vaikkapa BL:n merkityksestä japanilaiselle homokulttuurille jää siis jonkun toisen selvitettäväksi.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s