Miksei Ohjelma Kiinnosta v2: The Reckoning (tai, Kuinka sovelsin doukkareita ikuisuusaiheeseen)

Ohjelma on vääränlaista. Ohjelma on paskaa. Ohjelma ei kiinnosta.

Samat lauseet lentelevät ilmassa valehtelematta joka Desuconin jälkeen, eikä tämä vuosi ole ollut poikkeus. Kesän Desussa oli aiheesta jopa luento, joka kerätystä datastaan huolimatta tarjosi sekin vain subjektiivisia vastauksia. Ikuisuusaiheista onkin harvoin vaikea sanoa mitään tuoretta, mistä johtuen sitä ympäröivä keskustelu jää usein lyhyeksi:

Miksi tartun aiheeseen siitä huolimatta? Koska omaa kesä-Desun doujinshi-luentoani valmistellessa jouduin pukemaan sanoiksi kyseisen harrastuksen turhauttavimpia puolia — etenkin, kun kuluttamani materiaali ei ole esimerkiksi fanficeihin tai fanartiin verrattuna missään nimessä ilmaista. Kun jälkikäteen sitten bongasin näitä ”ohjelma oli skeidaa ja se kertoi vääristä aiheista” -kommentteja, kuulostivat ne oudon tutuilta. Enkös mä juuri tätä pyöritellyt doukkarien yhteydessä? Eikö turhautuminen ole ainoastaan luonnollista, kun faniharrastuksen sisältö ei vastaakaan odotuksia?

Luentomuistiinpanoihini kirjoitin jotakuinkin seuraavasti:

Jokainen fandom on toki aina faniensa näköinen. Jos on iso fandom, voi olla paljonkin valinnanvaraa, ja sekaan mahtuu yleensä myös tosi hyviä taiteilijoita. Isot fandomit myös reagoi nopeasti muutoksiin alkuperäissarjoissa, jolloin esimerkiks juonimuutokset tai uus promomateriaali saattaa aiheuttaa vyöryn aiheesta kertovia doukkareita. Toisaalta hahmodynamiikat voi standardisoitua tavalla joka saa ne hahmot tuntumaan vierailta, jos ei ite allekirjoita vallalla olevaa tulkintaa. Pienet fandomit ei välttämättä ota yhtä paljon vaikutteita erilaisista ’trendeistä’, mutta niiden kääntöpuolena onkin sit se että otat mitä ylipäätään saat, oli se kuinka linjassa sun omien preferenssien kanssa tai ei. Plus että tietysti isojen fandomien etu on yhteisöllisyys ja sen myötä tuotteliaisuus, sillä harva circle pysyttelee loputtomiin yhden fandomin sisällä. Mut aikamoista bingolottoa se on silti, ja pettymykset nyt vaan kuuluu pelin henkeen.

Mielestäni yllä olevaa voi soveltaa muutaman sanan vaihtamalla paitsi omakustannesarjiksiin, myös coneihin. Jokainen fandom on faniensa näköinen on yhtä kuin jokainen con on tekijöidensä näköinen, jossa myös vallalla olevat intressit dominoivat tapahtuman sisältöä. Desucon on alusta lähtien profiloitunut nimenomaan puheohjelmaan, mistä johtuen variaatiotakin löytyy laidasta laitaan. Rimanalituksia mahtuu joukkoon aina, mutta oleellisempaa on kunnianhimoisuuteen ja kokeilunhaluun kannustava ympäristö. Mitä suurempi yleisö, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sen joukosta löytyy joku preferenssisi jakava kuulija. Koska trendit ja muutokset toisaalta leviävät tällaisessa ympäristössä nopeasti, entry level -tason materiaalista kiinnostuneet ja sitä tarjoamaan kiinnostuneet eivät välttämättä kohtaa toisiaan (ks. myös käytte väärissä tapahtumissa).

Toisaalta ”sä nyt et vaan oo kohdeyleisöä” ei toimi ikuisesti vasta-argumenttina kritiikille. Puhun tässä kirjoituksessa pääasiassa Desuconista, sillä laadukkaalla puheohjelmalla itseään markkinoivana tapahtumana se on aiheen suhteen eniten suurennuslasin alla — etenkin, kun ensimmäisenä suomalaisena animetapahtumana se päätti myös pyytää tarjonnastaan kunnolla Rahea. Koska kunniavieraiden tai vaikkapa kansainvälisten cosplay-kisojen uutuudenviehätys tuntuu viime aikoina laskeneen, vastinetta pääsylippuun haetaan yhä enemmän nimenomaan puheohjelmasta. Pikkutapahtumassa (ja pikkurahalla) tietää usein saavansa mitä tahansa positiivisen yllätyksen ja myötähäpeän väliltä, mutta jos maksaa 31e pääsylipusta ja moninkertaisesti tämän matkoista ja majoituksesta, on luonnollista tuntea olonsa huijatuksi kun luentosalin edessä heiluu joku dille lausumassa ääneen lempianimesi juonta.

Tähän voisikin soveltaa Madun kommenttia käytte väärillä luennoilla, joka kärjistyksineen aukeaa ehkä hieman paremmin doujinshi-esimerkin kautta. Puhuessani doukkarien filtteroinnin tärkeydestä väitin luennollani nimittäin seuraavaa:

Kaikkiin harrastuksiin kuuluu oman kiinnostuksen rajaaminen, eikä doukkarit ole poikkeus. Hakeeko fanitarinoista jatkumoa alkuperäiselle, vai kiinnostaako pelkkä porno? Shippausjutut? Random huumoritarinat? Ihmissuhdejutut on aina suosittu aihe, mutta riippuu ihan doujinkasta luoko se vakavasti otettavaa draamaa vai puhdasta jynkkyä. Ei mikään ota päästä niin paljon kuin jos hakee lähmintää ja saa pelkkää lässytystä, tai vastavuorosesti kaipais kaihoilua ja doukkari on nestesirkusta täynnä. 

Jos käy tapahtumissa pääasiassa puheohjelman vuoksi, suosittelen ehdottomasti siis noudattamaan akronyymiä TMHF eli Tiedä Mitä Haluat ja Filtteroi. Vuosikausia coniluennoilla ravanneena osaan nykyään noin 70% todennäköisyydellä arvata jo ohjelmakuvauksesta, onko luennolla minulle mitään annettavaa tai kannattaako tapahtumaan ylipäätään mennä. En juurikaan välitä paneeleista (koska ne harvoin onnistuu), en käy tuntemattomilla sarjaluennoilla (koska en ummarra mitään), enkä luota varauksetta yhteenkään yaoi-aiheiseen ohjelmanumeroon jonka kuvauksessa ei mainita sanaa BL (koska, no, niin). Toisaalta oikea ohjelmanpitäjä saattaa houkutella minut yllättävistäkin aiheista kertoville luennoille, jos olen tämän käsittely- tai esiintymistapaan mieltynyt. Systeemi ei toki ole aukoton, mutta säästää usein suurimmilta pettymyksiltä, aivan kuten olen oppinut suodattamaan doukkariharrastuksessani pois kaikista hajottavimman tauhkan. Tai sitten ostan sen tauhkan, tietäen tasan mitä saan; eräskin tuttavani kuvasi osuvasti erästä Desun ohjelmanumeroa sanankääntein ”odotin huonoa luentoa ja sain huonon luennon, joten ei harmita”.

Odotuksiin moni ongelma toisaalta tiivistyykin. Vaikka ohjelma yleensä julkaistaan hyvissä ajoin ennen lipunmyyntiä, ohjelmakuvaukset ovat toisinaan yhtä arvaamattomia kuin doukkarin kannet: rahallinen investointi on pakko tehdä niiden perusteella, eikä mikään maailman harjaantuminen tai filtterointi takaa että koliket menevät aina oikeaan osoitteeseen. Toisin sanoen sitä 31 euron viikonloppulippua on helppo sadatella, kun omat mieltymykset tai mielipiteet menevät reippaasti ristiin ohjelman lupausten kanssa. Miksi toi tyyppi burgeroi tuolla jostain psykoanalyyttisestä tuubasta, jos mua kiinnostaisi enemmän animaatiostudion taustat? Miksi noi tyypit lukee hermostuneena suoraan paperista, jos kerta on tulleet yleisön eteen puhumaan? Miksi maksan tästä skeidasta, jos voisin lukea himassa Kotakusta tuhat artikkelia ilmaiseksi? Pettymys on aina inhimillistä, mutta joidenkin kävijöiden kohdalla tässä tapahtuu silti eräänlainen perspektiiviharha, jota doujinshien ostamisen yhteydessä kuvasin seuraavasti:

”No mut mä maksoin tästä! Kyllä mulla on oikeus valittaa jos en saa rahoilleni vastinetta!” joku vois siellä nyt huutaa, koska siinä missä fanficit on ilmasia niin doujinshit maksaa ainakin kolme rahea. Tää on ihan validi pointti, joskin ehkä vähän harhaanjohtava. Yks juttu mihin netissä usein länsimaisena doukkariharrastajana nimittäin törmää on se mentaliteetti, että doujinka on sama asia kuin mangaka. Eli että omakustanteita piirtävä ja julkaiseva ihminen olis jotenkin samalla viivalla ammatikseen sarjiksia tekevän ihmisen kanssa. Joskus tää on tietysti kirjaimellisesti totta: jotkut mangakat tulee Comiketiin julkaisemaan fanisarjiksia joko muiden sarjoista tai omistaan. Osa mangakoista myös aloittaa doujinkoina.

Se miks mä haluan kuitenkin nostaa tän esille johtuu kuitenkin siitä, ettei doujinkat usein eroa muista faneista mitenkään. On tosi poikkeuksellista, että doujinsheilla tehdään kunnolla voittoa; enemmän siinä on kyse painatuskustannusten saamisesta takaisin, mikä osaltaan selittää näitä tekijänoikeuskiemuroita ja sitä, miks kaupalliset julkasijat mieltää doukkarit enemmänkin promona oheistuotteilleen. Tapasin viime vuonna Tokiossa japanilaisen tytön, joka oli myymässä Comiketissa Transformers-BL:ää. Luuleeko joku että tällaseen rikastumisen toivossa lähdetään? Kyllä se ihan siitä omasta intohimosta harrastukseen lähtee, mikä sit pakottaa kans pohtimaan tekijän ja kuluttajan suhdetta jos ette ookaan niin eriarvosia toisiinne nähden.

Toisin sanoen yhdelläkään ohjelmanpitäjällä ei valitettavasti ole velvollisuutta tulla yhteenkään tapahtumaan varmistamaan, että Juuri Sinä saat rahoillesi vastinetta. Vapaaehtoisuuteen perustuva harrastajilta harrastajille -mentaliteetti tarkoittaa, että terveen järjen ja Suomen lakien rajoissa on myös ohjelmanpitäjän oikeus puhua aiheesta, josta juuri hän on kiinnostunut, tavalla joka on juuri hänelle kaikista luontevin — myös sillä uhalla, ettei laatu/toteutus aina vastaa täysin odotuksiasi. Tilanne on toki eri, jos ohjelmanpitäjälle esimerkiksi maksetaan ohjelmanumerosta, mutta muutoin hän saa itse ”painatuskustannuksistaan” takaisin vain conilipun sekä vaihtelevan määrän muita etuja. Jos laskisin taloudellisesti näiden etuisuuksien arvoa verrattuna ohjelman tekoon käyttämääni aikaan tai tapahtuman nielemään rahaan (no ne samat matkat ja majoitukset), jäisin monen doujinshi-circlen tavoin miinuksen puolelle. Itselleni tämä on kuitenkin sivuseikka sen rinnalla, että pääsen tekemään tapahtumiin sellaista ohjelmaa kuin niissä itse haluaisin nähdä.

Miksi? Koska harrastan näitä asioita, ja muiden ohjelmanpitäjien tavoin joskus olen niistä niin intohimoinen että haluan jakaa ne toisten kävijöiden kanssa. Käsittääkseni tämä ei eroa mitenkään siitä, miksi tuhannet japanilaiset vääntävät omakustanteita perse ruvella vain hikoillakseen nämä ruvet auki Comiketin kesähelteillä. Osa harrastuksista elää puhtaasti rakkaudesta lajiin, jolle Desuconin kaltaiset tapahtumat puolestaan tarjoavat puitteet sen ylläpitämiseksi. Nämä puitteet ovat se, mistä sinäkin 31 euroa tapahtumaan tullessasi käytännössä maksat: ne kolisevat tuolit Kuusessa, ne sivuscreenit Puusepässä, jopa ne arvaamattomat naurut kun minä röyhtäisen vahingossa mikkiin kesken lauseen. Kaikki ne tosielämän kokemukset ja kommellukset, joista paperilla kenenkään ei varmaan pitäisi haluta maksaa pennin jeniä, mutta joissa jälkikäteen muistellessa on silti jotain ainutlaatuista. Vähän kuin siinä elokuun helteessä, joka Comiketin viimeisenä päivänä uhkaa liiskata tervan lailla asfalttiin, koska yhteisöllisyys ja jaetut kokemukset ja mitä näitä nyt on.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että puitteet oikeuttaisivat itsessään huonon ohjelman. Kuten todettua, en allekirjoita pelkkää ”oma vika” -mentaliteettia sen enempää kuin allekirjoitan ”kaikkimullehetinyt” -ajatusmalliakaan, sillä harrastustoiminnan ei koskaan pitäisi olla synonyymi skeidalle. Hyvän tai edes kiinnostavan ohjelman määritelmä on kuitenkin niin subjektiivista, että niistä kertovat tekstit pyörivät usein jossain Kapteeni Itsestäänselvyyden ja henkisen selkääntaputtelun kehässä (omani varmasti mukaanlukien). Tästä johtuen seurasinkin Desun Miksei ohjelma kiinnosta? -paneelia niin hämmentyneenä, sillä palkitsevan ohjelman tekoon liittyy paljon muutakin kuin läjä ohjelmanpito-oppaita. Tärkein näistä itselleni onkin, ironista kyllä, se mikä em. ohjelmanumerolta tuntui olevan hukassa: käsitys siitä, mitä luennolla halutaan ylipäätään sanoa.

Voisinkin väittää, että objektiivisessa mielessä huonoin ohjelma on usein juuri sitä, joka ei lopulta palvele minkäänlaista tarkoitusta. Asiavirheet, huonot slaidit tai takelteleva esiintyminen ovat luonnollinen osa kehitysprosessia, mutta turhauttavinta on istua 75 min luennolla joka ei tiedä itsekään miksi on olemassa. Peilaan taas doujinsheihin: kartoittaessani erilaisia kokemuksia doukkari-senpaini Vuori kuvasi huonoimmiksi ostamikseen sarjakuviksi niitä, joissa ei ollut joko pointtia tai omaa visiota. Hyväkään piirtotyyli ei pelasta tarinaa, jossa ei ole mitään järkeä, eikä hauskin läpänheittäjä luentoa, jolla ei ole mitään sanottavaa. Luentoaiheet lähtevät usein pienistä ideoista, mutta niiden täytyy kasvaa 75 minuutin mittaan ollakseen kenenkään ajan arvoisia — edes omasi.

Tässä kohtaa ohjelmavastaavan tuki voikin olla kullanarvoista, sillä ohjelmanpito-ohjeiden tuputtamisen sijaan koko luennon voi pelastaa yksi kysymys: mitä sä haluat tällä käytännössä sanoa? Tavallaan tämä on tuen lisäksi myös ohjelmavastaavan velvollisuus, sillä jos ohjelmakuvaus herättää kävijässä saman kysymyksen, pitäisi jonkinasteisten varoituskellojen soida. Käytännön vastuu on tietysti viime kädessä ohjelmanpitäjällä, mutta ideaalitilanteessa vastaavalla on mielestäni oikeus toivoa etukäteen nähtäväksi edes alkeellinen ohjelmarakenne, jotta päämäärättömyyden voisi ajoissa korjata. Kuinka tehdä niche-aiheesta kenties laajemmallekin yleisölle avautuva? Miten sitoa eri teemoja yhteen, tai mistä näkökulmasta niitä tarkastella? Ja toistaen, koska tätä ei voi liikaa painottaa: mikä on ylipäätään tämän ohjelman pointti?

Idealismi on toki idealismia, ja reunoilta jälleen helppo huudella. Kaikista yrityksistä huolimatta sitä objektiivisen hyvää ohjelmaa ei nimittäin voi täsmägeneroida, sen enempää kuin kävijöiden mieltymyksiä muuttaa. Tämän tekstin paljon puhuttu pointti on kuitenkin herätellä sitä tervettä realismia oman harrastamisen suhteen, ja missä valossa puheohjelman näkee. Ei ohjelmanpitäjä ole harrastajana eriarvoisessa asemassa vain siksi, että on halunnut jakaa ajatuksensa muiden kanssa. Palaute hyödyttääkin koko yhteisöä siis ennen kaikkea silloin, kun kävijä ymmärtää omien mieltymystensä puolueellisuuden, ja kohdentaa kritiikkinsä oikeaan suuntaan. Rakenteita, taustatietoa tai esitystapaa on aina mahdollista hioa, mutta vilpitöntä halua luoda uutta ei synny kuin siihen kannustavassa yhteisössä. On suurin osa doujinsheistakin tuubaa, mutta kokeilulle avoin ja rohkea ympäristö mahdollistaa myös onnistumistarinoita:

Kun ne omat mieltymykset vihdoin kohtaa tekijän joka on samalla aaltopituudella, se tunne on aika euforinen. Jos mukaan ympätään vielä loistava taide, ollaan koukuttavuuden ytimessä: tämä on se materiaali mitä olisin itsekkäästi alkuperäiseltä teokselta halunnut, ja nyt joku muu antaa sen mulle silti. Tai haastaa sua näkemään asioita uudella tavalla. Mut ymmärtää mun nörttitunteita kaikki tyynni.

Siksi jokaista ”ohjelma ei kiinnosta ja on katsomatta paskaa” -kommenttia kohtaan olisikin hyödyllisintä puhua myös siitä, mitä positiivisia kokemuksia ohjelmasta kävijöille on jäänyt, jotta jatkossa ohjelmaa rohkaistuisi pitämään joku myös Juuri Sinua kiinnostavasta aiheesta. Tai villi viidakon ehdotus: kenties jopa Sinä itse! Coniohjelman kun ei tarvitse olla tajunnanräjäyttävää tai täydellistä täyttääkseen funktionsa, joka on yksinkertaisimmillaan yhteisten tärkeiden asioiden jakamista. Toisinaan ei tarvitse edes sanoa mitään kovin uutta ja ihmeellistä; riittää, jos ohjelma pukee sanoiksi omat fiilikset tai saa ajattelemaan aihetta hieman uudelta kantilta. Tämän tunteen soisinkin ihan kaikille conikävijöille preferensseihin katsomatta — kuka tietää, ehkä se ohjelmakin alkaisi sitten taas kiinnostaa!