Yuri on Instagram, eli kuinka Yuri on Ice!!! elää välähdyksistä

Kirjoitin tämän tekstin alkujaan englanniksi Tumblrin puolelle, mutta koska tuoreimmassa Luolacastissa tulemme sivuamaan siinä mainittuja aiheita, päätin kääntää sen vapaasti myös blogiin. Keskeneräisistä sarjoista kirjoittaminen (ja etenkin niistä johtopäätösten vetäminen) on usein hankalaa, mutta aihe on pyörinyt päässäni jo muutaman viikon ajan. Kirjoituksessa pohdin siis muutamia Yuri on Ice!!!:n rakenteellisia ratkaisuja sekä kuinka ne istuvat etenkin fujosheille suunnattuun viihteeseen, kenties ennaltaodottamattomallakin tavalla.

HUOM! Luvassa spoilereita jaksoon 10 asti.

Alkuun hieman taustaa: lämpesin Yuri on Ice!!!:lle varauksella. Katsojana suosin itse tyypillisesti hitaasti kypsyteltäviä sarjoja, joissa voin seurata aitiopaikalta hahmodynamiikkojen kehitystä. Tähän verrattuna YOI:n jaksotus tuntui etenevän pikakelauksella. En missään nimessä inhonnut sarjaa, mutta en alkuun voinut laskea itseäni paljon satunnaista/kasuaalia katsojaa investoituneemmaksi. Sarjan puolivälin paikkeilla huomasin asenteeni vähitellen silti muuttuneen, vaikken heti osannut sanoa miksi; teemoista ja sarjan yleisestä tunnelmasta olin toki pitänyt alusta asti, mutta toisaalta ymmärsin hyvin myös heitä, jotka eivät toteutuksesta niin välittäneet. Mikä sarjassa yhtäkkiä oli voittanut minut puolelleen, vaikka alkuun koin kerronnan enemmänkin etäännyttävänä?

Yrittäessäni kerran selittää tosielämän keskustelussa uutta kiinnostustani sarjaa kohtaan, totesin lonkalta jotakuinkin seuraavaa:

Tää sarja tuntuu enemmänkin sarjalta välähdyksiä. Saat vilahduksia teemoista, elementeistä, luonteista, hahmodynamiikasta – vähän kuin tarkoitus ei olisi alun perinkään kertoa jotain yksittäistä, syvällistä tarinaa, vaan useita eri tarinoita lyhyissä välähdyksissä. Näin voi itse täyttää väliin jäävät aukot haluamallaan tavalla.

Aukkojen täyttäminen, ns. filling-in-the-gaps, on tietysti ikivanha metodi, jota usein käytetään houkuttelemaan kuluttajiksi nimenomaan fujosheja. Sen menestys riippuu toki ennen kaikkea tekijöiden kyvystä ymmärtää koska ja kuinka paljon subtekstiä ja/tai monitulkintaisuutta sarjaansa tunkea, jotta katsojat tarttuvat näihin vihjeisiin ja luovat niistä vapaaehtoisesti jotain uutta. Tämä saattaa toisaalta aiheuttaa tarinaan jopa liiallisia aukkoja, jolloin kerronnan poukkoilevuus voi tuntua ennemminkin ontuvalta käsikirjoittamiselta.  Jos itse tapahtumiin vain viitataan ruudulla, kuinka tehokasta dramaturgia voi ylipäätään olla? Tällainen kritiikki onkin usein täysin aiheellista. YOI:n kohdalla aloin silti pohtia, missä määrin tämä välähdyksenomainen kerronta itse asiassa tukee sarjan rakennetta. Voisiko poukkoilevuus olla itse asiassa täysin tietoinen ratkaisu, jossa subtekstiä hyödynnetään muutenkin kuin perinteisessä fanipalvelumielessä?

Yksi YOI:n omaleimaisimmista ja ensimmäisinä mieleen painuvista tyyliseikoista on tapa, jolla sarja viittaa internetiin ja sosiaaliseen mediaan, kuten Instagramiin. Lyhyempiä kohtauksia täydennetään Phichitin ja muiden hahmojen ottamalla ”behind the scenes” -materiaalilla, mikä puolestaan luottaa kykyymme tulkita sosiaalista mediaa: ymmärrämme yleensä automaattisesti, ettei yksittäinen kuva ole koko totuus tapahtumasta. Rakastammekin spontaanisti jaettuja valokuvia juuri siksi, että todellisuus niiden takana jää mielikuvituksemme varaan. Välähdyksenomaiset otokset ainoastaan viittaavat tarinaan kuvan ympärillä, ja loput sen taakse jäävästä maailmasta voi jokainen kuvitella itse.

Tätä ajatusta laajentamalla voi ottaa lähestulkoon minkä tahansa jakson tai kohtauksen YOI:sta, ja soveltaa niihin samaa logiikkaa: oli kyse sitten hahmoista tai näiden ihmissuhteista, heidän unelmistaan tai tavoitteistaan, jopa luisteluohjelmiin menevästä harjoittelusta – todellisuus kohtausten takana on varmasti laajempi. Emme näe kerralla koko kuvaa, mutta toisaalta, onko tämä edes tarkoitus? Vai haluaako tarina tietoisesti vain vilauttaa maailmaansa herättääkseen mielenkiintoa ja ajatuksia, kunnes siirtyy seuraavassa kohtauksessa välähtäviin tunteisiin?

Jakso 10 olikin merkityksellinen juuri tästä näkökulmasta. Sen lopussa näemme nimittäin kirjaimellisesti vuoden takaisia tapahtumia staattisina valokuvina, ja niiden jakama tarina on epäilemättä moninkertaisesti ihmeellisempi mielikuvituksemme syövereissä kuin sarjan itsensä kertomana. Kuinka kauan tämä danceoff oikein kesti? Joiko Yuuri kaikki nuo lasit itse? Kuka ensimmäisenä hokasi strippaustangon?? Juuri tällaisesta spekulaatiosta elävät fanficit ja doujinshit. Juuri tämä on se mielikuvituksen maailma, jota fujoshit rakastavat. Voisikin jopa sanoa, että Yuri on Icen!!!:n todelliseksi subtekstiksi osoittautuu koko tarina, jonka suosiosta päätellen kaava on ollut toimiva.

Subtekstiin/monitulkintaisuuteen luottava kerronta on toki fiksu ratkaisu sarjassa, jota avataan niin monen ihmisen näkökulmasta. Esimerkiksi oma suosikkini JJ vaikuttaa kohtauksesta riippuen joko legendaariselta egomaanilta tai kaverittomalta nolikselta. Jää siis katsojan harteille rakentaa näiden ”välähdysten” väliin hahmon todellinen identiteetti, jossa molemmat puolet voivat samanaikaisesti olla totta.  Metodi on pitkälti sama, jolla rakennamme päivittäin päässämme tulkintoja puolituntemattomista sosiaalisen median jakaman informaation avulla. Toinen esimerkki on kakkossuosikkini Yurio, jonka yksinäisyyteen kyllä viitataan sarjan aikana toistuvasti (mm. tämän isoisän kaipuun ja Viktorin lupauksiin fiksatoitumisen kautta), mutta Otabekin pyytäessä tätä ystäväkseen riippuu täysin katsojasta, kuinka syvältä Yurion kaverittomuus näiden välähdysten myötä oikein vaikuttaa. Kohtauksen teho on siis riippuvainen subjektiivisen tulkinnan syvyydestä.

Rehellisyyden nimissä, Yuri on Ice!!!:n alkaessa minun oli vaikea paikoin samaistua tai edes uskoa vauhdilla etenevään juonenkuljetukseen. Jakson 10 kohdalla havahduin kuitenkin siihen, että tempo oli pysynyt johdonmukaisena koko sarjan ajan. Samoihin aikoihin olin lisäksi lukenut käsikirjoittaja-Kubon kommentteja monitulkintaisuuden suosimisesta, joten tavallaan jakso 10 todensi tämän sisäisen logiikan kertaheitolla: kun katsojalle paljastuu Yuurin unohtaneen koko kännihuuruiset jatkobileet, kaikki edellisissä jaksoissa luodut ennakko-odotukset heittävät häränpyllyä. Yllätyskäänteen on mahdollista tapahtua välähdyksessä, sillä alkuperäiset tulkintamme Viktorin koutsimotivaatioista perustuivat nekin ainoastaan välähdyksille – mitä enemmän sarjan alkupuolisko tähän monitulkintaisuuteen nojasi, sitä useammat tulkinnat se saattoi tarvittaessa kumota.

Jotta tällainen juonenkäänne ylipäätään toimii, edellyttää se kuitenkin katsojalta osallistumista näiden tulkintojen luontiin. Toisin sanoen vastaava juonenkuljetus vaatii katsojalta vapaaehtoista uppoutumista sarjan maailmaan. Tästä johtuen Yuri on Ice!!!:n kaltainen sarja ei välttämättä toimi kaikille. Jos käsikirjoitus luottaa ensisijaisesti katsojan mielikuvitukseen ja subtekstin täyttämiseen lisämerkityksillä, osa katsojista ottaisi aina mieluummin puhtaan, suoraviivaisen tarinan. Jos sarjan teemat, hahmot tai dynamiikat eivät iske, mikään voima maailmassa ei motivoi kuvittelemaan välähdysten taakse yhtään mitään. Tällöin lopputulos voi olla paitsi poukkoileva, myös auttamattoman ontto.

Tästä huolimatta väittäisin, että monitulkintainen kerronta on Yuri on Ice!!!:n suurin vahvuus. Se muodostaa kehyksen rönsyilevälle käsikirjoitukselle (näin hahmovetoiseksi sarjaksi jo urheilu kun nielee ison osan ruutuajasta), muttei myöskään määritä liian ankarasti kuinka tapahtumia olisi tarkoitus ymmärtää. Rakenne siis rohkaisee nimenomaan aktiiviseen osallistumiseen: hyppää sekaan vain! Luvassa on tarpeeksi materiaalia ruokkimaan mielikuvitusta, mutta myös vapaus tulkita se haluamallasi tavalla! Toki tällainen kutsu ei houkuta jos katsojana preferenssisi kallistuvat toisaalle (eivät ne idolisarjatkaan toimi kaikille!), mutta kuten oman Instagram-feedi, myös Yuri on Ice!!! voi kokemuksena olla kustomoitavissa – niin inspiroiva, eloisa tai unelmantäyteinen kuin itse siltä vain haluaa.