Elokuun Renta!-suositukset

Syksy on täällä ja niin ovat myös syksyn ensimmäiset Renta-suositukset! Renta on siis digimuodossa mangaa kauppaava sivusto, jonka englanninkielisellä puolella on tarjolla harlekiiniromanssien lisäksi enemmän BL:ää kuin kukaan järkevä ihminen jaksaa lukea. Kuten maipon jo vuosi sitten kirjoitti, Rentasta löytyy myös varteenotettavaa luettavaa, josta päätimme kuukausittain esitellä muutaman. Älä siis tuhlaa tikettejäsi sokkona tomaattipoikaystäviin, vaan seuraa Fujoshiluolan takuuvarmoja* suosituksia!

* eli potentiaalisesti kamalaa tuubaa tai parasta ever

ELOKUUN SUOSITUKSET

Höpöhöpön ystäville: Hangout Crisis – Owal

”Jos Owalin aiempi stoori Kichiku Encount viihdytti (ks Luolacast #3), voi Hangout Crisisin parissa jälleenelää hyvin samankaltaisia ”mitä v*ttua” + ”tää on niin urpoa että se on viihdyttävää” -tunteita. Juoni itsessään on sata kertaa nähty: kaksi legendaarisina naistenkaatajina tunnettua yliopistokaverusta päätyy bylsimään keskenään, valaistumisia ja mustasukkaisuusdraamaa seuraa. Hangout Crisista löytyy jotakuinkin kaikki BL-kliseet aina nättipojista ja heittelehtivästä piirtotyylistä possessiivisiin semesusiin, mutta jälkifiilis on kaiken älyvapaan poken keskellä silti aseistariisuva. Sata lisäpistettä myös Josein tahattomasta (?) chinhandemoji-ilmeestä bongattuaan yllättävän kilpakosijan.” –airinpie

”Ei tästä höpöilystä voi kuin nauttia! Owalin sarjoissa mennään reippaasti kieli poskessa, mikä tekee kuluneidenkin tropeiden seuraamisesta varsin viihdyttävää. Tuttujen kuvioiden lisäksi mukana on tällä kertaa kuitenkin myös vähän yllättäviäkin elementtejä. Kun Josei kohtelee itseensä salaa ihastunutta Motokia kuin halpaa makkaraa, ei Motoki jää kaihoilemaan tämän perään vaan yrittää hankkia itselleen arvostavampaa seuraa. Koska tarina toimii totuttuun ”yksi keppi, yksi reikä” -tyyliin, jäävät Motokin kokeilut seuralaispalvelusta bongatun kiltin Shinyan kanssa lopulta lyhyeksi. Silti tämä sivujuonne nousi itselleni yhdeksi tarinan kohokohdista – humoristisen otteen ja erotiikan runsaan määrän lisäksi.” –maipon

Tarinaa kaipaaville: Private Investigators of Love – Abey Avil

”Kuten piirtotyylistäkin voi selkeästi päätellä, nyt ollaan Thosi Thaiteen äärellä. …Tai ei, sillä Private Investigators of Love on sydämeltään lopulta suoraviivainen tarina idealismista ja kyynisyydestä, sekä kahdesta näennäisesti sen ääripäitä edustavasta miehestä samassa yksityisetsivätoimistossa. Vaikka pääparin dynamiikka noudattelee monista sarjoista tuttua ”optimistinen tohelo ja varautunut megane” -tropeeta, tuo lennokas ja itseäni kovasti miellyttänyt piirtotyyli Ginpein ja Shun hahmoihin kiitettävästi eloa. Tarina tasapainottelee onnistuneesti huumorin ja vakavuuden välillä, ja saa toivomaan että yksittäisiä etsiväkeissejä pääsisi lukemaan enemmänkin. Selkeä suosikkini näistä kolmesta!” –airinpie

”Bongasin Avil Abeyn aikanaan Tokyo Mangashan kesäkampanjasta muutaman vuoden takaa. Isino Ayan ja Inoue Nawon töistä muistuttava piirrostyyli kiinnitti heti huomioni, ja itse tarina muistuttaa hieman Yamashita Tomokon Night Beyond the Tricornered Window -jännäilyä jossa toisiaan kontrastoiva parivaljakko jahtaa haamuja. Private Investigators of Love pysyy kuitenkin vähän maallisemmilla linjoilla, ja etsiväkaksikko varjostaa mörköjen sijaan vaikkapa avionrikkojia. Tarinasta ja taiteesta näkee paikoin ettei tekijä ole vielä hioutunut aivan huippuunsa, mutta jostainhan kaikkien pitää aloittaa. Pienestä haparoinnista huolimatta hahmojen vähitellen kehittyvää suhdetta on kiinnostavaa seurata, ja etenkin jaettuun hotellihuoneeseen sijoittuva kohtaus jossa hahmot ovat ensimmäistä kertaa rehellisiä toisilleen on jäänyt muistoihini erityisen koskettavana. Ks. myös Luolacast #8 jossa juttelin tarinasta tuoreeltaan.” –maipon

 

Mitä minä edes luen: BE BRAVE – Noda Matsumoto

”BE BRAVE on kokoelma one-shoteja, joiden sisältö ei noudata mitään tiettyä linjaa. Mukaan mahtuu niin pelkistetympää pokea onsen-reissun muodossa, ulkomaalaisen miehen etäistä kaihoilua kuin suht randomia ihokarvojen fetisisointiakin, joten tunneskaalakin vaihtelee päästä toiseen. Piirtotyyli luo tarinoille oman, kenties hieman naivistisenkin tunnelman, enkä sen vuoksi välittänyt itse aivan jokaisesta tarinasta; tästä huolimatta lukukokemus oli vähintäänkin mielenkiintoinen, eritoten Matsumoton keskittyessä tunnelmallisempaan kuvaukseen. Lisäpisteitä myös J.D. Salingerista, minulla on selvästikin joku fiksaatio länsimaalaisen kirjallisuuden namedroppailun kanssa mangassa.” –airinpie

”Tämä tarinakokoelma ei tosiaan ole sieltä ihan tavallisimmasta päästä. Alkupään melko tyypillinen koulupoikameininki antaa nopeasti tilaa kokeellisemmalle sisällölle. Taiteellisimpina hetkinään kerronta toi mieleen jopa est emin, mutta kaikki tarinat eivät suinkaan ole kovin korkealentoisia. Myös silloin kun juonta ei löydy edes nimeksi tarinat erottuvat omaperäisen tunnelmansa ansiosta perushutusta. Valitsin Noda Matsumoton piirtämän Tsumasaki kara aisarete -mangan viime vuoden kuumottavimpien BL-sarjojen joukkoon.  Tämä kokoelma edustaa hänen varhaisempaa ja varsin erilaista tuotantoaan, ja on siitäkin näkökulmasta kiintoisaa luettavaa.” –maipon

 

Fujoshiluola kesä-Desussa

Fujoshiluola on viettänyt hiljaiseloa, muttei toimettomana! Kesä-Desu on jo melkein-ihan-nyt, joten viime hetken täkynä mainostusta viikonlopun ohjelmatarjonnasta, jota Fujoshiluola on tällä kertaa pitämässä ihan yhteisvoimin! Tällä kertaa jutellaan seksuaalivähemmistöjen representaation kiemuraisuudessa mainstream-animessa, joten jos aihe kiinnostaa, tule paikalle! Juttelemaan saa tulla muutenkin, sillä etenkin Airinille kyseessä on poikkeuksellisesti viimeinen luennonpitopesti aikamääreeseen x – syyskuussa kutsuu Englanti ainakin vuodeksi eteenpäin. Paree siis olla hyvä luento!!

La 17.6. klo 16.00 – 17.30 (Puuseppä)

Seksuaalivähemmistöt ja representaatio animessa: mahdoton yhtälö?

BL ja GL ovat tuttuja genrejä homoromantiikkaa kaipaavalle animeharrastajalle, mutta viime aikoina fandomia ovat puhuttaneet tyttöjen tai poikien väliset suhteet myös laajemmalle yleisölle tarkoitetussa animessa. Länsimainen yleisö tulkitsee monesti tällaisten sarjojen ajavan seksuaalivähemmistöjen asiaa, mutta Japanista käsin asia ei ole niin yksioikoinen. Voiko anime toimia representaationa tai ottaa aidosti kantaa, vai ovatko kaikki homosuhteet pelkkää täkyjen heittelyä yleisölle? Luennolla syvennytään aiheeseen mm. Yuri!!! On Icen, Kuzu no Honkain ja Samurai Flamencon kautta sekä pohditaan, voiko näillä korteilla todella tehdä historiaa.

– maipon & airinpie

Popcult Helsinki 6. – 7.5.2017

Katajannokan merellisille hoodeille muuttanut Popcult houkutti luokseen paitsi kaikenikäisiä populaarikulttuurin ystäviä, myös Fujoshiluolan. Airinille tämänkertainen Popcult oli toinen laatuaan sitten vuoden 2015, Maijalle visiitti puolestaan oli ensimmäinen. Siitä, miksi vuosi 2016 on jäänyt kummaltakin välistä, ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Vuodesta 2016 ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Ehkä muisti itsessään on vain illuusio mutta toisinaan kaunis sellainen joten parempi paneutua sen pidemmittä puheitta tunnelmiin tapahtumasta kun ne vielä tuoreena mielessä ovat:

Ennakko-odotukset tapahtumaan

maipon: Vaikka tämä oli ensimmäinen käyntini Popcultissa, tapahtuman konsepti oli kuitenkin tuttu jo ennestään: yhdistetään Desuconista tuttu fanien huolella tekemä puheohjelma länsimaisiin fandomeihin. Odotin viikonlopulta siis merellisissä maisemissa hengailun lisäksi viihdyttävää mutta omistautunutta puheohjelmaa.

airinpie: Ensimmäisen Popcultini koin tosiaan Kulttuuritalolla pari vuotta takaperin. Vaikka pienet tilat palvelivat luento-ohjelmaa vähän nihkeästi, kokonaisuudesta jäi silti ehdottoman positiivinen fiilis. Kun Maija sitten päätti lähteä väsäämään tapahtumaan luentoa fanficmaisista kirjoista, oli luontevaa lähteä seuraksi tarkastamaan uudet tilat. Pohdin aluksi myös luennonpitämisen mahdollisuutta, mutta päädyin laiskuuttani peruskävijän rooliin – näin etukäteen Popcultista jopa unta, jossa joku tiedusteli luentoni alkamisajankohtaa ja riemastuin valtavasti, kun tajusin ettei minun tarvitse sellaisesta stressata. Ahahahahaahhaahhahhaha… ha.

Yleiset tapahtumahuomiot

maipon: Normikävijän näkövinkkelistä tapahtuma pelitti mukavasti. Paikalle oli helppo saapua ja tilat olivat sopivat sekä hengaamiseen että ohjelmasta nauttimiseen. Taidekujalle oli kunnolla tilaa eikä ruuhkia tai tungosta muutenkaan päässyt syntymään, jos ahtaan oloista kirppishuonetta ei oteta huomioon. Lisäksi bonusta viralliselle Popcultfi-twittertilille joka tiedotti sekä ennen tapahtumaa että sen aikana isoista ja pienemmistäkin tärkeistä asioista (kuten kahvion ruokavalikoimasta :D). Jotenkin tapahtuman tila tuntui myös olevan muodoltaan sellainen, että tuttuihin tuli väkisinkin törmättyä sen sijaan että kaikki olisivat jatkuvasti olleet täysin eri puolilla taloa. Tai sitten vaan sattui olemaan tavallista parempi bongaustuuri tällä kertaa.

Olin itse paikalla myös ohjelmanpitäjänä, ja niiltäkin osin homma hoitui pääasiassa hyvin. Kommunikaatio ohjelmavastaavan kanssa ennen tapahtumaa oli sujuvaa ja sain aktiivisesti ehdotuksia ohjelman parantamiseksi. Tuntui myös järjevältä pyytää ohjelmanpitäjiä lähettämään suunnitelma ohjelman rakenteesta jo pari kuukautta ennen conia, koska tämä tehosti ainakin omaa ajankäyttöäni huomattavasti. Tilat ja välineet ohjelmanpitoa varten oli järjestetty hyvin, vaikka kaukosäädintä diaheittimeen ei lopulta löytynytkään. Ilmaista sisäänpääsyä lukuunottamatta ohjelmanpitäjille ei tosin ollut tarjolla mitään varsinaisia etuja kuten ruokailua tai green roomia, mutta samasta kaupungista coniin saapunutta tämä ei sinänsä niin paljon haitannut.

airinpie: Kaikessa lyhykäisyydessään Marina Congress Center oli selkeä harppaus ylöspäin Kulttuuritalosta. Kuten sanottua, nihkeintä ensimmäisessä Popcultissa oli jännätä omaa istumapaikkaa kun luentohuoneisiin tuntui mahtuvan vain kourallinen ihmisiä. Tällä kertaa ohjelmiin ei tarvinnut jonottaa varttia etukäteen, vaan tilaa riitti oikein hyvin (etenkin kun osa yleisöstä ei tuntunut aivan löytävän puheohjelman pariin). Myös myyntisali ja taidekuja tuntuivat luontevasti sijoitetuilta, ja narikka veti kuin unelma koko tapahtuman ajan. Kirpparin suosio puolestaan taisi yllättää myös järjestäjät, sillä kuuleman mukaan noin 3000 myyntiesineen seassa sai vähän taistella pöytätilasta.

Oikeastaan suurin poikkipuolinen sana Popcultin uusista tiloista kohdistuukin Helsingin kaupunkiin, sillä Kulttuuritalolla oli puolellaan keskeisempi sijainti: Skattalla ensimmäiset elinvuoteni viettäneenä toki pidän miljööstä, mutta Uspenskin katedraalia vastapäätä olevan K-marketin suljettua ovensa joutui lähintä ruokakauppaa hetken etsimään. Onneksi sää suosi ja puistopiknikit saatiin pidettyä, joten tämäkään ei lopulta ollut kovin suuri miinus.

Ohjelmapalaute

airinpie: Tapahtuman ensimmäinen ohjelmanumero osoittautui myös sen ajatuksia herättävimmäksi. Olimme jo etukäteen tutustuneet ”Koska canon ei riitä” – Fan fiction ilmiönä Suomessa -luennon kivijalkana toimivaan, Juvenian tilaamaan AMK-opinnäytetyöhön, joka herätti tiukempiin tutkimuskriteereihin tottuneelle paljon kysymyksiä (ei vähiten mm. Oh no they didn’t -livejournal-juoruyhteisön käytöstä yhtenä tutkimuslähteenä). Itse luento ei valitettavasti tätä hämmennystä juurikaan hälventänyt, vaan lähinnä korostui luennoitsijan korostaessa aikomustaan suunnata aihe kourassa kohti Tampereen yliopistoa. Kunnioitan valtavasti luennoitsijan innostuneisuutta aihettaan kohtaan, mutta koen myös aiheelliseksi korostaa muutamaa seikkaa ko. tutkimuksen sisällöstä jotka tulee ottaa huomioon ennen yliopistotasolle siirtymistä. Seuraavat kommentit haluankin esittää ennen kaikkea Tampereen yliopiston alumnina (FM), minkä lisäksi olen hyödyntänyt ajatuksia myös Tampereella gradusemmansa pian aloittavalta opiskelijalta, joka itse asiassa teki kandinsa fanficeihin liittyen. Tarkoituksena ei missään nimessä ole grillata, vaan kannustaa tutkimukseen tarkemmista lähtökohdista.

1) Kontekstilla on väliä. Yksi rasittavimpia mutta silti välttämättömimpiä puolia kaikenlaisessa tutkimuksessa on asioiden tarkka kontekstualisointi ja määrittely, minkä valossa luennolla ja opparissa löyhästi heitetyt käsitteet särähtivät korvaan. Esimerkiksi väitteet fanfic-tutkimuksen vähyydestä (etenkin suomalaisen fanfic-tutkimuksen puutteesta) tarjottiin yleisölle faktoina, joissa ei nähty tarpeelliseksi tarkentaa luennoitsijan tarkoittavan ilmeisesti näin laajalla otannalla toteutettua tutkimusta, joka keskittyisi ainoastaan Suomeen ja/tai yhteisöllisyyteen (?). On totta, että valtaosa fanficeihin keskittyvästä tutkimuksesta on materiaaliltaan tarkemmin rajattua (tai kirjallisuustieteellisesti painottunutta), mutta rajauksistaan huolimatta moni pohjautuu myös paljolti samoihin kysymyksiin kuin mitä luennoitsija halusi tarkastella (”mitä haluat lukea ja miksi”). Näin kontekstittomat väittämät kuulostavat siis siltä, että aiempaa tutkimusta joko vähätellään tai sitä ei osata kunnolla soveltaa.

2) Rajauksella on väliä. Kuten sanottua, moni fanfic-tutkimus on tarkkaan rajattua esimerkiksi fandominsa puolesta. Tämä juontaa juurensa siitä, että näin laajan aiheen kanssa taustamateriaali on pakko rajata – fanficit ovat lopulta vain kulttuurintuotannollinen väylä, eivät oma genrensä. Opinnäytetyö oli kuitenkin toteutettu pääasiassa empiirisenä kyselynä, jossa yli 400 vastaajaa kertoi fanfic-kokemuksistaan erilaisten kysymysten avulla. Tutkimuksesta ei käy ilmi, missä tätä kyselylomaketta on edes jaettu; luennolla vastaus tähän oli pienen kiertelyn jälkeen ”vapaasti jaettuna somessa, foorumeilla jne.” Toisin sanoen lomake lienee kiertänyt harrastajalta harrastajalle ilman, että itse tutkija on ollut edes välillisesti läsnä. En väitä tuntevani luennoitsijan oppilaitoksen tutkimusmetodologiaa tai sen kriteerejä, mutta ongelma em. menettelytavassa yliopistonäkökulmasta on se, ettei tällainen data ole kirjaimellisesti kytköksissä mihinkään – eikä se ole tällöin myöskään 100 % luotettavaa. Toki tällaista kvalitatiivista dataa on mahdollista käyttää tukena muille löydöksille tai analysoida sitä yhteydessä jo olemassaolevaan tutkimustietoon, mutta jos luennoitsijan näkökulmasta ko. tietoa ei ole olemassa, itse tutkimus on täysin kyselyistä saadun informaation varaan rakennettu.

3) Variaatiolla on väliä. Fandomit eivät ole monoliitti; niiden harrastajat eivät ole monoliitti. Se, kirjoittaako Jaana 15-v. suomenkielisiä One Direction ficejä Wattpadissa tai Instagramissa on kokemukseltaan eri asia kuin se, kirjoittaako Jenni 32-v. ~vakavaa Sherlock-proosaa kansainväliselle yleisölle vaikkapa ao3:ssa. Jos tutkimuksen tarkoitus on syynätä ficejä ilmiönä, näiden erojen ymmärtäminen on välttämätöntä. Vaikka vastaajien ikähaarukka, genremieltymykset yms. oli eroteltu havainnollistaviksi palkeiksi, itse fandomit ja yhteisöt oli niputettu yhteen. Näin suorat yleistykset syövät tutkimuksen uskottavuutta harrastuksen kuvaajana, etenkin jos siinä ei lainkaan huomioida esimerkiksi käytetyn kielen vaikutusta itse kokemukseen. Jos pohditaan ilmiötä nimenomaan Suomessa, luulisi olevan itsestäänselvää että yksi ensimmäisistä kysymyksistä on ”luetko/kirjoitatko suomeksi/englanniksi/Turun murteella”! Pisteet siitä että luennoitsija myönsi suoraan jättäneensä tämän seikan käsittelemättä, mutta toivoisin tämän muistavan että kielellinen etäännytys yms. faktorit ovat aika oleellisia vaikkapa siinä paljon puhutussa fanficien pornoaspektissa.

4) Loppupäätelmillä on väliä. Vaikka Suomi-fokus tutkimuksessa oli looginen, syntyy mm. kielivariaatioiden sivuuttamisen myötä se perustavanlaatuinen ongelma, miten nämä lokalisoidut erot fanfic-yhteisöissä tai kokemuksessa voidaan edes määrittää. Millä tavoin samoilla foorumeilla ja some-yhteisöissä pyörivät ihmiset eroavat toisistaan kansallisuudesta riippumatta, jos rajauksia ei olla tehty? Tutkimus ei pyrkinyt peilaaman löydöksiä aiempaan, kansainväliseen tutkimukseen aiheesta, joten herää väistämättä kysymys, missä määrin se fanficien harrastamista ja historiaa laajemmalti sisältää. En esimerkiksi ole tutkimuksen loppupäätelmän kanssa samaa mieltä: luennoitsija vertasi fanficeja rock-musiikkiin, joka on harrastajilleen elämäntapa, mutta jota vanhempi sukupolvi ei ymmärrä. Alkuperäiset fanfic-harrastajat ovat kuitenkin jo eläkeiässä… Suomalaisessa kokemuksessa on varmasti paljon omaleimaista, mutta ilman rinnastuksia näitä on hankala erottaa. Nuorisotutkimuskeskuksen tilaamaksi työksi oppari ei lisäksi pyrkinyt havainnollistamaan datan avaamia mahdollisuuksia nuorten lukuharrastuksen tukemiseksi, sen enempää kuin sitä oli valjastettu esimerkiksi lukijaprofiilien luomiseen. Aika vaikeaa se olisi toisaalta ollutkin, koska vastausmereen heitetty verkko oli yksinkertaisesti aivan liian laaja.

Oli tutkimuksella toki annettavaakin: yksilölliset kokemukset olivat mielenkiintoisia, ja pyrkimys kartoittaa harrastamista paitsi kunnioitettava, myös mielenkiintoinen. Harrastajan tekemänä kyselygallupina ohjelmanumero olisikin toiminut loistavasti. 100 % vakavissaan tehdyksi tutkimukseksi se ei ehkä täyttänyt omia kriteerejäni luotettavana pidetystä tiedosta, mutta jos muun muassa edellä mainittuihin seikkoihin kiinnitetään jatkossa enemmän huomiota, uskon luennoitsijan innostuneisuuden kantavan pitkälle. Plussaa lisäksi päheestä Antti Tuisku -cosplaysta!

Lauantain ohjelmakattaus tarjosikin minulle lopulta ähkyn fanficeja, sillä päivän toiseksi luennoksi jäi Maijan (ironista kyllä) Fanficmaisia lukukokemuksia. En kuitenkaan aio kirjoittaa siitä ekstensiivisesti, sillä a) olen liian jäävi ja b) käytin ainakin ensimmäiset 30 minuuttia Popcultin kirppiksen tuottojen dokumentoinnin parissa. Pääsin kelkkaan siis jossakin… Uma Karman kohdalla? minkä ansiosta en osaa sanoa tuon taivaallista alustuksista tai ajoituksista. Parhaimmillaan ohjelma oli kuitenkin Maijan kertoessa subjektiivisia kokemuksiaan eri kirjojen sisällöstä ja juonikuvioista, sillä kirjavinkkauksesta inspiraationsa saaneen luennon pääasiallinen tavoite olikin tarjota kuulijoille uutta luettavaa. ”Fanficmainen” on termi, josta grillasin Maijaa paljon etukäteen sen subjektiivisuuden vuoksi, mutta uskoisin luennon silti tavoittaneen tämän vaikeasti määriteltävän tunteen hengen suosituksissaan. Niiden peilaaminen tutkimuslöydöksiin kuten intimatopiaan olivat myös todella mielenkiintoisia!

Sunnuntai alkoi ohjelmanumerolla Foliohatun taitteluohjeet, jonne pääsimme bussien myöhästelyn vuoksi vasta vartin myöhässä. Itselläni kestikin hetki päästä kärryille hommasta, mutta luento osoittautui lopulta oikein hauskaksi: luennoitsijakaksikko kertoili Folihatun alla -bloginsa hengessä salaliittoteorioiden tehtailusta selittämään erilaisten elokuvien kummallisuuksia. Vinksahtaneiden tulkintojen ystävänä viihdyin kovasti! Olisin mieluusti kuunnellut pidempäänkin itse teorioita, sillä vaikka näitä voi toki jälkikäteen käydä blogista lisää lukemassa, tykkäsin yhdistelmästä simultaanidioja sekä luennoitsijoiden varmaa esiintymistä. Koomaussunnuntain pehmentäjänä leppoisa tarinointi toimi joka tapauksessa oikein hyvin, ja käynnisti päivän lupaavasti ohjeman osalta.

Seuraavaksi suuntasin yhdelle eniten odottamistani luennoista, eli All T, All Shade: Rupaul’s Drag Racen mehukkaat draamat. Ohjelmanumero kieltämättä vastasi kuvaustaan, eli pyrki valottamaan ko. realityohjelman toteutusta ja taustoja etenkin draaman ja riitojen osalta. En kuitenkaan osaa täysin sanoa, kelle ohjelma oli tehty: lähes kaikki Drag Race -kaudet maratoonanneena luento ei suoranaisesti kertonut mitään uutta, mutta sarjaa tuntematon tuskin olisi pysynyt kaikissa viittauksissa kärryillä. Jopa ohjelman ulkopuoliset some-draamat olivat minulle ennalta tuttuja, vaikken mikään superfani olekaan. Tästä johtuen olisin kaivannutkin enemmän nimenomaan luennoitsijan omaa analyysiä: tämä totesi kisaajien esiintyvän tietoisesti sarjassa ns. hahmoina, joten sellaisina heitä olisi helposti voinut myös tarkastella. Miksi yksi queen on hauska ja toinen ilkeä? Milloin shade/reading muuttuu aidoksi v*ttuiluksi? Jos kisaajat ovat lähtökohtaisesti perus-realityä konfliktinhakuisempia, miksi olemme tästä katsojina niin kiinnostuneita? Mistä saa aikaan makoisinta draamaa ja miksi – ja kuinka paljon silloin on väliä, mikä kaikki draamasta on käsikirjoitettua? Spekulaatio olisi auttanut syventämään ohjelman sisältöä, sillä tällaisenaan se toimi kyllä hyvänä yleiskatsauksena tosi-TV:n karuun maailmaan, muttei puhujan selvästä perehtyneisyydestä huolimatta ehkä antanut kaikkeaan nimenomaan Drag Race -faneille. Toivoisin myös, että jos ohjelmassa käytetään paljon englanninkielisiä termejä ja nimiä (etenkin lempinimiä) muun puheen joukossa, niitä lausuttaisiin hitaammin jotta kaikista saa varmasti selvää.

Viimeisenä Popcultin luentona kävimme katsomassa Miehet ja maskuliinisuus K-popissa, jonka luennoitsija on niinikään perehtynyt korealaisen populaarikulttuurin teemoihin akateemisella tasolla. Luento alkoikin kuin unelma: siinä havainnollistettiin selkeästi ja kompaktisti esimerkiksi ne mielessä pidettävät seikat, mitä esimerkiksi K-popin maskuliinisuuden tutkiminen edellyttää. Äärimmäisen mielenkiintoisista esimerkeistä (muutama tyypillinen maskuliinisuuden käsite valtapopissa määritelmineen) odotin luennon jatkavan laajempaan analyysiin, mutta tasan viidentoista minuutin kohdalla ohjelmanumero olikin jo ohi. Seuraavat n. kaksikymmentä minuuttia saatiin kulumaan vielä yleisökysymysten parissa. Luennosta jäikin hyvin ristiriitainen fiilis: luennoitsija vaikutti koko viikonlopun asiantuntevimmalta puhujalta, mutta kieltämättä odotin kuulevani enemmän kuin TEDtalks-henkisen alustuksen. Informaatio oli todella mielenkiintoista, mutta se loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että nimenomaan tutkimushavainnoista ammentava ohjelma ei välttämättä halua/uskalla lähteä löydöksineen liikaa sooloilemaan; seminaarinäkökulmasta tämä on ymmärrettävää, harrastetapahtumassa silti harmi.

maipon:  Kuten yleensä, tälläkin kertaa ohjelmakartassa oli enemmän kiinnostavan oloisia ohjelmia kuin mihin omat aikataulut lopulta antoivat myöten. Lauantain ohjelmista käteen jäi lopulta vain ”Koska canon ei riitä” – Fan fiction ilmiönä Suomessa. Kuten Airin mainitsi, olimme tutustuneet esityksen pohjana toimivaan opinnäytetyöhön ennen conia jotta ymmärtäisimme esityksen taustoja paremmin. Ohjelmanpitäjä oli selvästi innostunut omasta aiheestaan ja esiintyminen sujui luontevasti, kun hän esitteli suomalaisista fanfic-harrastajista tekemäänsä kyselytutkimusta ja sen tuloksia. Tavoitteena näytti olevan aiheen käsittely mahdollisimman laajasti, mutta sen vuoksi esitys tuntui lopulta pintaraapaisulta useista kiinnostavista aiheista joihin ei kuitenkaan perehdytty kovin syvällisesti. Esitys (tai alkuperäinen opinnäyte) olisikin mielestäni hyötynyt aiheen rajaamisesta yhteen selkeään näkökulmaan, kuten esim fanficien harrastamiseen nimenomaan Suomessa, fanfic-harrastuksen yhteisöllisyyteen, tai fanficeihin nimenomaan nuorten harrastuksena. Ehkä näistä saammekin vielä kuulla lisää jossain tulevissa tapahtumissa! Hieman jäi kyllä ihmetyttämään luennolla usein toistunut väite siitä, että fanficeistä ei ole tehty juuri lainkaan tutkimusta. Itse nimittäin löysin niitä enemmän kuin tarpeeksi valmistellessani omaa, myös fanficeihin liittyvää puheohjelmaani. Hauskaa luettavaa oli esimerkiksi Silja Kukan kirjoittama Minkä fanit ovat yhdistäneet, sitä älkööt käsikirjoittajat erottako : Slashin eroottiset utopiat naisten reagoivana fiktiona.

Sunnuntaina tulikin sitten istuttua ohjelmissa pidemmän kaavan kautta. Foliohatun taitteluohjeet tarjosi yleisen foliohattuilun lisäksi hauskan katsauksen ohjelmanpitäjien blogin taustoihin. Konsepti oli minulle jo ennestään tuttu Tähtivaeltaja-lehdestä, mutta teorioiden läpikäynti livenä ja mahtavien diojen kera teki esityksestä todella hauskan. Lisäksi luennolla annettiin eväitä omien foliohattuteorioiden keksimiseen, joten nyt sitten vain kehittelemään omia versioita vaikka Sousuken olkapään todellisesta kohtalosta!

Päädyin mukaan katsomoon myös Rupaul-luennolle, vaikka olen katsonut Drag Racea elämässäni noin kahden jakson verran. Alkupuoli esityksestä oli viihdyttävää yleispätevää tietoa tosi-tv:n taustalla pyörivästä koneistosta, ja puhetta oli helppo seurata aihetta ennestään tuntemattomanakin. Ummikkona en kuitenkaan enää pysynyt kärryillä siinä vaiheessa kun siirryttiin yksityiskohtaisempaan draamojen käsittelyyn, joten päätin suosiolla vaihtaa luentosalia. Pääsin siis näkemään viimeisen vartin Hoothootin Taikakoulutus fiktiossa -luennosta, jossa käytiin läpi aihetta läpi historian niin länsimaissa kuin hieman Japanissakin. Vaikka paljon jäi näkemättä, esitys vaikutti mukavan monipuoliselta ja mietityltä kokonaisuudelta aiheesta.

Itselleni viikonlopun odotetuin ohjelma oli sunnuntain loppupuolella pidetty Miehet ja maskuliinisuus K-popissa. Vaikka kulutan korealaista popkulttuuria lähinnä kasuaalisti, jaksavat korealainen kulttuuri ja yhteiskunnalliset ilmiöt aina kiinnostaa. Luennolla käytiin läpi neljä erilaista k-idoleista tunnistettavaa maskuliinisuuden mallia: perinteisiin korealaisiin henkisiin arvoihin perustuva maskuliinisuus; fyysisyyttä korostava, enemmän länsimaisiin faneihin vetoava maskuliinisuus; kukkaispoikamaskuliinisuus sekä aggressiivinen maskuliinisuus jota on mahdollista ilmentää lähinnä näytellessä tai musiikkivideoilla. Samalla korostettiin kuinka maskuliinisena pidettävät asiat vaihtelevat kulttuurista toiseen. Asiasisältönsä puolesta todella kiinnostava esitys jäi kuitenkin lopulta varsin lyhyeksi. Tämä oli sääli koska olisin mielelläni kuunnellut asiasta paljon pidempäänkin. Onneksi lyhyenäkin esitys tarjosi kiinnostavaa tietoa, jota voi soveltaa vaikka seuraavan kerran kun päätyy conijatkoilla tuijottamaan poikabändivideoita Youtubesta.

Yleisiä ajatuksia ohjelmasta

maipon: Olen vilkuillut Popcultin ohjelmakarttaa monena vuonna, ja tälläkin kertaa aiheet olivat mukavan monipuolisia. Tuntuu että Suomessa on selkeästi tilausta tällaiselle fanitapahtumalle jonka aiheet eivät ole yhtä tarkasti rajattuja kuin spefiin keskittyneessä Finnconissa tai animetapahtumissa. Ohjelmistossa tuntui myös olevan sopiva tasapaino yksittäisiin sarjoihin/teoksiin ja laajempiin kokonaisuuksiin keskittyvien esitysten välillä. Useat ohjelmasalit mahdollistivat myös runsaan ohjelmatarjonnan. Jälkikäteen olen kyllä jäänyt miettimään, että salien kokoerot asettavat ohjelmakartan suunnittelijoille haasteita: pitäisi pystyä arvioimaan mitkä ohjelmat vetävät vain kourallisen väkeä ja sijoittaa ne pienempiin saleihin kuten Nordiaan. Ko. salissa pidetty Taikakoulutus -ohjelma oli ainakin tupaten täynnä ja ihmisiä istui jopa lattialla, samalla kun osa Fennia-saleissa näkemästäni ohjelmasta pidettiin todella väljille yleisöille.

airinpie: Ensimmäiseen Popcultiin verrattuna kehitystä on tapahtunut selvästi ohjelman saralla. Mielestäni oli vain ja ainoastaan hyvä, että Popcultin ohjelmatiimi oli ponnekkaasti mukana ohjelmanumeroiden työstämisessä; sikäli kun Maijan kautta pääsin teollisuusvakoilemaan, ideoinnissa oli hyvä ote ja rohkeita parannusehdotuksia. Ihan kaikilta osin nämä eivät kaikissa näkemissäni ohjelmissa kenties toteutuneet (koska ohjelmanumero on lopulta aina tekijänsä näköinen), mutta suunta on selkeästi ylöspäin, ja odotan innolla millaiseksi Popcultin kattaus jatkossa kehittyy. Pidin myös kunniavieraista, vaikken heitä tällä kertaa päässytkään katsomaan.

Kritiikkiä voisin kuitenkin antaa aiheesta, joka riivasi jo Kulttuuritalolla: luentosaleissa on usein kova valaistus, joka luonnonvaloon yhdistettynä tekee monista dioista aivan liian haaleita. Jos salien etuvaloja ei mitenkään saa himmennettyä, tämän kanssa täytyy kenties vain elää, mutta silloin luennoitsijoita kannattaa kannustaa valitsemaan olosuhteisiin sopivia värejä (vähän kuin Desussa painotetaan, ettei diojen alareunaan saa pakata liikaa tekstiä). Kertaalleen myös Drag Race -ohjelman aikana tietokoneesta katosi kesken kaiken wifi, mutta tämä saatiin rivakasti korjattua.

Bingobonuskierros

airinpie: Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Popcultista jäi oikein hyvä fiilis, ja kokonaisuus oli onnistunut. Sää suosi, seura oli hyvää, ja painavien laukkujen raahaaminen palkittiin kiitettävillä kirppistuotoilla. Raha aina paras conituliainen! Ideaalitilanteessa kirppis olisi toki kaksipäiväinen (tilaa ilmeisesti tarvittiin sunnuntaina toiseen käyttöön), sillä kamojen roudaus vain seitsemän tunnin esilläoloa varten on aikamoista bingolottoa – puhumattakaan siitä, että niiden takaisinhaku oli ajoitettu päällekkäin kahden luento-ohjelman kanssa. Tällaisenaankin homma silti toimi suht kivuttomasti, joten wubba lubba dub dub vaan ja toivottavasti pääsen popculteilemaan toistekin!

maipon: Eipä tähän liene enää lisättävää! Kivaa oli, conittaisin uudestaan, söisin aamiaiseksi jne.

Desucon Frostbite 27. – 29.1.2017

Frostit on taas frosteiltu ja Lahden hoodseilta palattu, kooma on todellinen jne. Tänä vuonna Fujoshiluola oli Sibeliustalolla ennätysajassa, kun ehdimme työaikataulujen ansiosta paikalle jo varhain perjantaina. Tämä tarjosikin loistavan tilaisuuden tsekata myös ensimmäisen päivän puheohjelmaa, joka usein jää kohdallamme aika paitsiolle. Kuinka sujui siis conikauden avaus, mitä tarttui taidekujalta mukaan, ja kuinka paljon omissa ohjelmissa tuli taas kädetettyä?

Mitä jäi käteen muiden puheohjelmasta?

airinpie: Tämänkertaisesta Frostista napsahti plakkariin neljä (4) kappaletta puheohjelmaa + yksi visa, mikä on ihan hyvin ottaen huomioon että esimerkiksi itseäni eniten kiinnostanut Isekai-ohjelma oli samaan aikaan Maijan luennon kanssa. Myös kiinalaisesta animesta kertova ohjelmanumero olisi ollut mielenkiintoinen, mutta uni > sunnuntaina kympiksi coniin raahautuminen. Perjantain ensimmäinen ohjelmanumero valikoituikin vähän puoliläpällä ajoituksen takia, sillä kirppiskamojen myyntisaliin raahaamisen jälkeen olimme missanneet vain 15 min ensimmäisestä slotista. Koska Traconissa Hootin idolianimeluento oli ollut suosikkini, ylipuhuin Maijan mukaan tämän Animea cosplayaavalle -luennolle.

Koska alusta jäi siis varttitunti näkemättä, en osaa sanoa millainen alustus luennolla mahdollisesti oli. En myöskään varsinaisesti kuulu luennon kohderyhmään, sillä omat harvat pukuiluni ovat enemmän läpällä ja klänässä kuin artesaaniuden hengessä toteutettuja. Olin silti kiinnostunut mahdollisista hienoja asudesigneja sisältävistä animesuosituksista, koska visuaalisia sarjoja ei koskaan voi katsoa liikaa. Jälkikäteen on hankala sanoa, missä määrin ohjelma lopulta vastasi odotuksiani; opin luennolta kyllä lisää erilaisten lähteiden pukuilupotentiaalista ja mistä ne vaativimmat designit kannattaa kaivaa, mutta jäin kaipaamaan lisää ohjelmakuvauksessa mainittua pohdintaa siitä, millaiset animesarjat pukuilijoita miellyttävät ja miksi. Toki tätä mahdollisesti sivuttiin enemmän missaamassani alun 15 minuutissa, mutta huomasin luennon aikana miettiväni mm. kuinka esimerkiksi asun tunnistettavuus / sarjan suosio  vaikuttaa pukuilupotentiaaliin haastavuuden lisäksi? Millaiset sarjat iskevät siihen kultasuoneen, jossa yhdistyvät paitsi hienot designit, koulupukuja haastavampi toteutus, että intohimoinen fanikanta – ja täten interaktio muiden fanien/conikävijöiden kanssa? Parhaimmillaan luento olikin havainnollistaessaan esimerkiksi eri animegenrejen pukuilutyyppejä, tai esitellessään kuinka hienokin design toisinaan vesittyy saadessaan animeadaptaation. Lievästä listamaisuudesta huolimatta opin kuitenkin luennolta uusia asioita, mukaan lukien esimerkiksi ranobejen design-ratkaisut!
/edit: tyypillistä tuuria, ilmeisesti osaa edellä pohtimistani asioista käsiteltiin alun missaamassani osiossa :D tämän takia pitää olla luennoilla ajoissa!

Cospaly_hommien jälkeen olimme kiinnostuneita Ichi Efu -luennosta, mutta valitsimme sen sijaan samaan aikaan pidetyn, Säikyn Genderbendaus fanikulttuurin trendinä – miten ilmentää sukupuolta? -luennon. Perjantaisen luennon oli ilmeisesti tarkoitus toimia eräänlaisena alustuksena ja ajatusten herättäjänä, jonka pohjalta keskustelua jatkettaisiin lauantain keskustelupiirissä. Idea oli hyvä, toimivathan monet yliopistokurssitkin ns. massaluento – demoryhmät -periaatteella. Kehuimme lisäksi etukäteen aiheen rajausta nimenomaan fanituotoksiin, sillä sukupuolivähemmistö_hommien tutkiminen animessa ja mangassa on saanut meidät hakkaamaan päätä seinään harva se kerta… Säikky puolestaan oli puhujana hyvin miellyttävä, ja arvostin tämän hienotunteisuutta sekä pyrkimystä pitää aihe yleisluontoisena sen monimutkaisuuden vuoksi. Toisaalta tämä tarkoitti myös sitä, että moni termi jäi ilman kunnollista määritelmää, mikä puolestaan johti aika tärkeidenkin nyanssien sekoittumiseen: Rule 63 loisti terminä poissaolollaan, trans-headcanonien konkreettinen ero genderbendaukseen jäi epäselväksi, eikä itse genderbendaus-termin laajalti dokumentoitua kritiikkiä käsitelty. Kunnioitan sitä että luennoitsija ei selvästikään halunnut sanella turhan tarkkoja reunaehtoja termeille ja asioille, mutta liian laveiden yleistysten vuoksi luennolla ei myöskään pohdittu miten nämä erilaiset lähtökohdat voivat fanituotoksiin ja niiden merkityksiin vaikuttaa. Jos esimerkiksi Rule 63:sta voi ajatella fetisistisenä sukupuolen ”vaihtamisena”, bendausta puolestaan ”taivuttamisena” ja trans-headcanoneita itselle tärkeän representaation luomisena sinne missä sitä perinteisesti ei löydy, kaikki nämä istuvat kyllä eri kohtiin näennäisesti samaa jatkumoa, mutta hyvin erilaisin seurauksin.

Ehkä osaksi edellä mainittujen näkökulmien poisjäämisen vuoksi puhuja oli arvioinut jo lyhyen slottinsa aikatarpeen alakanttiin, jolloin itse luentoa jäi käteen noin 20 min. Loput ajasta vietettiinkin yleisökommenttien parissa. Termien ja/tai lähtökohtien määrittelyn puutteellisuus aiheutti valitettavasti dominoefektinä sen, että joka toinen puhuja puhui ristiin eri asioista, joista vain osa ylipäätään liittyi itse aiheeseen eli genderbendaukseen fanituotoksissa. On aina ohjelmanpitäjän tehtävä pitää yleisö aisoissa (ks. alempaa Touniksen menettely Madhouse-luennolla), joten olin vähän pettynyt aiheen rönsytessä täysin anekdoottaaliseksi namedroppailuksi siitä, missä animessa on mitäkin ehkä-kenties-mahdollisesti-trans-hahmoja. Vaikka pari yleisökommenttia sivusikin aiheita, joista luennolla olisin halunnut enemmän kuulla (genderbendauksen fyysinen vs henkinen puoli tai bendauksen ilmentäminen mm. fanifiktiossa – tämä itse asiassa mainittiin ohjelmakuvauksessa, mutta luennolla se tuli esiin vasta tässä viimeisessä kommentissa), mielestäni on tarpeetonta uhrata puolet ohjelma-ajasta yleisökysymyksille jos seuraavana päivänä on luvassa erillinen keskustelupiiri. Oli toki ilahduttavaa huomata kiinnostunutta yleisöä löytäneen paikalle täyden salin verran, mutta tuo yleisö valitettavasti otti tällä kertaa luennon myös valtaansa tavalla, joka alleviivasi lavean lähestymistavan ongelmia.

Lauantain saldoksi jäi niinikään kaksi ohjelmaa, joista ensimmäinen oli Maijan Mitä kannet kertovat. Taidan tuttuun tapaan olla hieman jäävi kommentoimaan kyseistä ohjelmaa, mutta haluan silti todeta että luento muodosti kenties yhden selkeimmistä kokonaisuuksista, joita Maija on tähän asti tehnyt. Ohjelma eteni selkeästi paikasta A paikkaan B, ja sai hienosti ympyrän sulkeutumaan kun luennolla kerrottuja asioita BL-kansitaiteen nykytilasta peilattiin lopussa Sweet Heart Triggerin kanteen. Luennolla käsitellyt, japanilaisen kansisuunnittelijan haastatteluun pohjautuvat tiedot olivat myös todella mielenkiintoisia, sillä harvoin saa näin suoraan taustareferenssejä tekijöiltä itseltään. Vaikka olin lukenut ohjelman muistiinpanot jo ennakkoon, itse diat näin vasta nyt ja huolella valitut visuaaliset esimerkit tukivat hyvin käytettyjä argumentteja. Rakentavana palautteena toivoin vielä muutamien avainsanojen lisäämistä dioihin, sillä etenkin alkupuolella käsitelty teoreettinen tieto puuroutuu helposti ilman termien ankkurointia. Itse analyysiosiot kuitenkin pelittivät ja sisälsivät hienon yhdistelmän yleistä BL-kansitaiteen design-tietoutta että trendien kehitysten syitä. Kuten Maijalle myös totesin, luennolla nähty kansitaide toimi myös näppäränä mainoksena viime vuosien BL-mangalle, joka toivottavasti houkuttaa uusia lukijoita pariinsa!

Viimeiseksi nähdyksi ohjelmanumeroksi jäi Touniksen Studio Madhouse, joka saattoi olla peräti ensimmäinen (?) Tounikselta näkemäni luento (varaan tosin oikeuden olla väärässä, muisti on hatara ja koksukoot one helluva drug). Halusin tänne paitsi sopivan ajankohdan vuoksi, myös puhtaasti informaatioarvon puolesta koska toivoin saavani napakan paketin tietoa tekijöistä ja sarjoista ilman kuivaa listamaisuutta – eikä minun tarvinnut pettyä. Suosin henkilökohtaisesti yleensä analyyttisempiä ohjelmia, mutta juuri Madhousen tapauksessa linjat oli loogista pitää laajoina ja faktat faktoina; vaikka näennäisesti saman katon (ja siitä sienirihmaston lailla siinneiden alakattojen) alle mahtuu monenlaista tavaraa, erottuivat selkeästi jäsennellyllä luennolla myös Madhousen ns. tyyppipiirteet. Luento oli hyvä esimerkki ohjelmasta, jossa kronologisen käsittelytavan ei tarvitse tarkoittaa tylsää ”jo muinaiset roomalaiset” -tason vuosilukujen paukuttamista, vaan homma eteni vauhdikkaasti hyvin rajatuissa sykleissä ja tekijärosterin muutoksia korostaen. Esimerkkiteoksissa yhdistyivätkin hifistely ja tunnetummilla nimikkeillä pelaaminen hyvässä tasapainossa, jolloin hatarammallakin Madhousen tuotannon tietämyksellä katsojalle jäi varmasti edes jonkinlainen kokonaiskuva kausaliteeteista. Itselleni tuli aika nostalginen olo tajutessani, että tietyssä ikävaiheessa olen tullut kuluttaneeksi lähinnä Madhouse-tuotantoja (terveisiä vaan X:lle, limbohelvetissä tavataan)… Luento palveli siis ehdottomasti tarkoitustaan yleiskatsauksena kyseiseen studioon, mistä uuden oppimisen lisäksi sain myös mahdollisuuden laittaa omaa animehistoriaani selkeämpiin raameihin. Lisäpisteitä Touniksen luontevasta tavasta katkaista yleisöhuutelut ilmoittamalla topakasti että ”nyt meen sekaisin tästä, mennään eteenpäin”. Sinällään pieni yksityiskohta, joka kuitenkin Genderbendaus-luennon kommentaarisotkun valossa oli iso huojennus.

Mietimme myös Tursiksen OVA-luennon tsekkausta, mutta ennen myöhäisillan animevisaa halusimme pienen tauon Puusepän salista. Tapahtuman viimeiseksi ohjelmanumeroksi jäi täten Myöhäisillan animevisa: NEW GENERATION, jonka järjestivät tällä kertaa Mansikka ja Laorlan. Edellisestä visasta järjestelyt olivat ottaneet aimoharppauksen eteenpäin: ohjelma pysyi hyvin kasassa interaktiivisuudesta huolimatta, ja oikeiden vastausten läpikäyminen oli todella miellyttävää tekstien ilmestyessä alkuperäisten diojen päälle. Vaikeustaso oli omalle Puu- ja palikkalinjan jonnet -tiimillemme hyvä, eli todisti taas kuinka pitkälle pärjää muinaisilla tiedoilla ja puolihuolimattomuudella: ”nii tää talven 2017 anime on… se on… siinä on numero 4, mä muistan sen!” Koin kuitenkin suurta mielihyvää kyetessäni kaivamaan muistin perukoilta nimet paitsi Merokolle Full Moon Wo Sagashitesta, myös Nikolle Kiznaiverista – joka on muuten ainut jonka nimen ko. sarjasta taidan muistaa. Nooooh

maipon:  Koska monet kiinnostavilta vaikuttaneet ohjelmat kuten Fukushima-luento ja Kiina-anime jäivät päällekkäisten ohjelmien tai huonon ajankohdan vuoksi väliin, Frostbite 2017 jäi itselleni historiaan harvinaisen vähäluentoisena conina. Kävimme Airinin kanssa katsomassa oikeastaan kaikki samat ohjelmat, joten olennaisimmat asiat tulikin varmaan jo sanottua yllä. Tässä kuitenkin joitan luennoilta mieleen jääneitä asioita:

• Hoothoot: Animea Cosplayaaville. Luennolla valaistiin ihan, noh, valaisevasti eri tarinankerrontaformaattien vaikutusta niissä nähtäviin pukuihin. Viikottain ilmestyvässä shounenmangassa asujen on pakko olla yksinkertaisempia kuin harvemmin ilmestyvissä sarjoissa, ja vastaavasti animessa on animoinnin vuoksi yksinkertaistettava asuja. Toisaalta nykyään 3D-animaatio mahdollistaa mutkikkaampienkin asujen näyttämisen esim. idoli- ja taikatyttöanimaatioissa. Sarjasuosituksissa painottuivat näyttävät fantasia-asut ja länsimaalaistyyliset historialliset tai historiallishenkiset puvut. Japanilaistyylisiä asuja koulupuvuista historia-asuihin pidettiin länsimaalaisille harrastajille puolestaan vähän vaikeasti lähestyttävinä, vaikka niitäkin oli muutama mukana. Koska kohdeyleisö oli selvästi aika tarkkaan rajattu enkä itse kuulunut siihen, on vähän vaikeaa arvioida sarjasuositusten onnistuneisuutta. Plussaa kuitenkin siitä että yritystä merkitä sarjojen nimet dioihin löytyi, vaikka se ei ihan aina toteutunutkaan. PS. Oma sarjasuositukseni kaikille cosplayaajille on näyttäviä, haastavia ja historiallishenkisiä asuja esittelevä Nao Tsukijin piirtämä manga Adekan.
• Säikky: Genderbendaus fanikulttuurin trendinä – miten ilmentää sukupuolta? Kuten Airin jo totesi, mutkikas aihe oli fiksusti rajattu koskemaan vain fandomin tuotoksia. Luento olisi kuitenkin hyötynyt termien ja ilmiöiden tarkemmasta esittelystä ja erittelystä, sen sijaan että jokainen kuulija oli täysin omien satunnaisten internet-kokemustensa varassa. Luento olikin tavallaan enemmän osa laajempaa diskurssia kuin oma itsenäisesti toimiva esityksensä aiheesta. Pidin joka tapauksessa tavasta jolla puhuja kyseenalaisti sukupuolistereotypioihin ja binääreihin perustuvaa genderbendausta. Ylipäätään ote aiheeseen oli mukavan kriittinen mutta ei kuitenkaan tuomitseva, ja kuulijoille annettiin aiheita pohdittavaksi sen sijaan että niihin olisi annettu suoraan vastauksia. Onko vaatteilla sukupuolta? Miksi turvaudumme tiettyihin ulkoisiin markkereihin kun viestimme hahmon sukupuolesta? Entä miten sukupuoli-ilmaisultaan neutraalin oloisen hahmon sukupuolta voi taivuttaa? Aiheesta olisi kuunnellut mielellään pidempäänkin eri kanteilta. Bonusta söpöistä dioista ja luennoitsijan itse piirtämistä kuvista! Dioihin tosin oli mahdutettu välillä aika paljon tekstiä, vähemmälläkin pärjäisi. :)
• Tounis: Studio Madhouse Tämä luento jäi mieleen eheimpänä kokonaisuutena conissa katsomistani ohjelmista. Ohjelman aikana käytiin läpi yhden animestudion ja sen avainhenkilöiden matka 70-luvulta tähän päivään. Luennon aikana piirtyi kuva kunnianhimoisesta studiosta joka on haalinut talliinsa kiinnostavia ja omaperäisiä tekijöitä kuten Satoshi Kon, Masaaki Yuasa ja Mamoru Hosoda, ja antanut näiden tehdä aidosti oman näköisiään tuotantoja. Samalla moni itsellenikin tuttu anime ja ohjaaja asettui paremmin osaksi suurempaa historiallista kontekstia. Toiseksi studiota profiloivaksi asiaksi nostettiin taipumus tehdä animea ennemminkin kaikille ihmisille eikä vain otakuille. Studion eri vaiheet oli nimetty hauskasti mutta informatiivisesti, ja tarinallisen rakenteensa vuoksi luento upposi hyvin myös studiota aiemmin tuntemattomampaan kuulijaan. Tiedostan tosin että on helpompi suhtautua esitykseen kritiikittömästi jos aihe ei ole itselle kovin tuttu. Tällöin tärkeimmiksi arviointikriteereiksi nousevat kuitenkin esityksen sujuvuus sekä asioiden jäsentely, jotka mielestäni onnistuivat hyvin. Bonusta visuaalisesti näyttävistä dioista joihin oli laitettu mukaan juuri sopivan verran informatiivista tekstiä.
• Airinpie: Osomatsu-san rivien välistä. Luennon pitäjä ja jossain määrin aihekin olivat etukäteen tuttuja, joten ei tätä kauhean objektiivisesti voi arvioida. Pakko kuitenkin sanoa että tämä oli ohjelma jonka olemassaolosta olen iloinen koska Osomatsu-sanista löytyy pohdittavaa pintaa syvemmältä vaikka kuinka. Luennolla pureuduttiin  siihen, miten hahmojen luonteisiin ja hahmojen välisiin suhteisiin on mahdollista luoda nyansseja silloinkin kun kyse on episodimaisesta vitsisarjasta jossa aika ei kulu eikä kukaan tai mikään koskaan muutu. Luennolla kuvattiin hyvin, miten hahmojen keskinäinen interaktio ja sarjassa nähdyt useat eri versiot kustakin hahmosta (tyttömatsut, idolimatsut jne.) syventävät katsojien käsityksiä hahmoista ja mahdollistavat samanlaisen kiintymyksen ja spekuloinnin joka lineaarisemmassa sarjassa syntyisi vaikka hahmonkehityksen myötä. Lisäksi oli kiinnostavaa kuulla miten sarjaa alusta asti markkinoitiin pelkkää otakuyleisöä laajemmalle katsojakunnalle ja nimenomaan naisille, ja millaisia muutoksia hahmoihin piti tehdä jotta 60-luvulla syntynyt sarjakonsepti saatiin päivitettyä nykypäivään. Luennon alkua vaivasi pienoinen kiireen tuntu, mutta esitellyt konseptit ja huomiot hahmojen piirteistä ja toisiaan täydentävistä puolista antoivat uutta paitsi Osomatsu-sanin, myös muun fiktion tulkinnan kaveriksi. Bonusta foliohatuista ja kylpytakista!

Miten (ohjelmanpitäminen) meni noin niinku omasta mielestä?

airinpie: Juuh jaah jooh. Sunnuntain slotit ovat itselleni niitä joissa oma vireystila alkaa olla jo vähän mitä sattuu, eli ei siltä perseilyltä tälläkään kertaa vältytty: olin katsonut ajoitukset yläkanttiin joten alkuun vetäisin superpärinöillä teoriat läpi, vaikka aikaa olisi riittänyt ihan hyvin rauhallisempaankin tahtiin. Muutamia täysiä ajatuskatkoksiakin mahtui mukaan, mutta läpi troopperoitiin ja yleisölle toivottavasti välittyi ainakin tärkein. Puusepässä olen viimeksi pitänyt ohjelmaa vuonna kivi ja keppi joten sekin vähän jännitti etukäteen, mutta ihan jees ko. salissa oli lopulta ohjelmaa pitää.

Tekniikan osalta täytyy suoltaa vain kiitossanoja: pitkäaikainen tekniikkakiroukseni näytti hälvenneen, sillä tällä kertaa sain pitää luennon omalla läppärillä (eli embeddatut videot toimivat), eikä äänen tai kuvan kanssa ollut minkäänlaista ongelmaa! Suurkiitos vänkärille, joka myös urheasti haki minulle vettä kun ääneni alkoi kuivuudesta pettää (…vaikka itse vettä joinkin lopulta about 10 min myöhemmin, orz). Kaiken kaikkiaan tämäkin ohjelmanpitokokemus meni kastiin Ihan ookoo, ei ehkä lähellekään omaa parasta flow’ta mutta ajoi asiansa. Jälkikäteen hoidettu oma puinti paljasti aika hyvin mistä tämänkertaiset suurimmat puutteet juontuivat (hint: omien korvien välistä), niitä kun ei mikään etukäteisvalmistelu aina pelasta. Foliohattuja olisi myös pitänyt varata enemmän!

maipon: Omaa coni- ja ohjelmakokemusta varmaan parantaisi huomattavasti, jos diat ja muut materiaalit saisi joskus valmiiksi vähän aiemmin kuin päivää ennen conia… Oli joka tapauksessa mukavaa tulla puhumaan itselle tärkeästä aiheesta eli BL-mangasta vähän uudesta näkökulmasta. Pelkäsin että olisin coniin mennessä korviani täynnä BL-kansikuvia, mutta viimeiseen päivään asti löysin uusia upeita kansia jotka olisin ehdottomasti halunnut ympätä mukaan dioihin, ja edelleen jaksan innostua niistä yhtä paljon kuin ennenkin. Ehkä luennon valmistelu auttoikin minua viemään yhden piilevän intohimon kohteeni ihan uusiin sfääreihin, ja tietysti toivon että pystyin tarjoamaan joitain näistä ahaa-elämyksistäni myös yleisölle. Kokeiluni sisällyttää luentoon hieman interaktiivisuutta (pyysin katsojia jakamaan omia lempikansiaan Twitterissä tagilla #mangakannet ja arvoin kaikkien twiitanneiden kesken kansisuunnittelua esittelevän kirjan) ainakin onnistui yllättävän hyvin. Kiitos siis kaikille luentoa seuranneille!

Mikä oli parasta conissa?

airinpie: RAHE! Vein siis ensimmäistä kertaa tavaroita Desuconin kirpputorille, ja sarjakuvien raahaaminen oli kyllä jumiutuneiden olkapäiden arvoista kun kaikki paitsi pari antologiaa meni kaupaksi. Kesään mennessä täytyy ehdottomasti kaivella nurkista tarpeettomat Japanista roudatut kamat ja tuupata eteenpäin, sillä kirppistoiminnasta jäi vain hyviä kokemuksia: Kirppu-järjestelmä oli helppokäyttöinen ja selkeä, kirppisvänkärit ystävällisiä, ja tuottojen noutaminen helppoa. Ei voi jäädä huono mieli conista kun pääsee kotiutumaan setelitukun kanssa, eli kiitos kaunis kaikille jotka ostitte sarjakuvani ja pelini nurkista pölyttymästä!

Materialistinen onni ei toisaalta tällä erää toiminut toisinpäin, sillä taidekujan anti jäi omalta osaltani aika laihaksi. Mukaan tarttui vain yksi JJ-aiheinen charm ja Maijan mystisesti diilaama Matsu-kortti, joskin minua lahjottiin conin aikana myös Shirokuma Café -clearfilella ja ruusuilla. HMMM. Seurassa ei siis tapahtuman aikana ollut valittamista, tuttujen kanssa tuli avauduttua hetki jos toinenkin. (Kunniamainintana se hetki, jona Madu osui paikalle juuri kun demonstroimme Arana-Maaretin kanssa Chrisin perseposeja Yuri on Icesta, jonka seurauksena ensinmainittu pakitti suht rivakkaan paikalta.) YOI olikin läsnä koko conissa, joskin yllätyksekseni valtaosa cosplayaajista taisi maastoutua yleisöön sillä odotin vieläkin suurempaa cosplay-ryntäystä. Noh, omalta osalta cosplay meni aika huumoripohjalta kun Nimettömän Toverini kanssa päätimme iskeä 100e+ aitoihin Adidaksen verkkapukuihin vain pukuillaksemme JVG:tä Tarkenee-videolta (…). En ole hetkeen nähnyt mitään yhtä härskiä kuin itseni amisviiksillä, eli tästä pääsee vain ylös. Tai alas, miten sen ottaa – sunnuntaina niskassa oli murhattu kylpytakki-Karamatsu veitsimurhaaja-Ichin kaverina. Ilahduin kovasti siitä innosta, jota tämä parivaljakko muissakin herätti :D murhamatsut best! Noin muutoin kaikki rullasi peruspainollaan, ihmiset olivat hyväntuulisia ja järjestelyt toimivat. Frostbite 2017 ei ollut ehkä se unohtumattomin Frosti, mutta hyvä fiilis jäi kaikin puolin. Kesää kohti siis!

maipon: Hengailu ja vielä kerran hengailu. Pääsin taas pitkästä aikaa näkemään ihmisiä joiden kanssa ei ole hetkeen tullut jutskattua, viettämään aikaa tutun ja turvallisen coniporukan kanssa sekä tekemään tuttavuutta ihmisiin jotka ovat aiemmin olleet vain nimiä Twitterissä. Laadukkaita keskusteluja saatiin aikaiseksi mm. mangan ääniefektien kääntämisestä, Haradan sarjojen nyansseista ja vielä kotimatkalla siitä, onko rotoskoopattu Aku no hana animea vai ei. Animevisa jaksoi myös taas kerran viihdyttää, ja päädyimme jo suunnittelemaan omaa BL-visaa jossa sarja tai piirtäjä pitää tunnistaa sensuuripalkkien tai hahmojen käsien perusteella. Ehkä vielä joskus! Shoppailusaldo jäi tällä kertaa vähän laihaksi vaikka taidekujalla paljon söpöjä YOI-juttuja olikin tarjolla, varmaan siksi että kaikki parhaat Yuriot olivat jo sold out siinä vaiheessa kun pääsin tekemään ostoksia. Kirpparilta löysin kuitenkin ensimmäisen osan Keiko Takemiyan Terra e -mangaa jota jostain syystä en itse ollut aiemmin ostanut, sekä Lonely Lost Boy -BL-antologian, joka oli pakko ostaa sen sisältämän Munaitan piirtämän tarinan takia. Kaiken kukkuraksi kyseinen kirja kuuluu siihen Babyn julkaisemaan antologiasarjaan jota itse kannoin viime Japanin-reissulta useammankin kappaleen kotiin. Sattumaa vai kohtaloa, ken tietää. Kaiken kaikkiaan conista jäi kiva yleisfiilis, ja kesän Desuconiin ovat jo ohjelmasuunnitelmat tulilla. Nähdään taas siellä!

 

Fujoshiluola Desucon Frostbitessa 2017

Tammikuu vetää viimeisiään, ja sen myötä luvassa on jälleen Desucon Frostbite Lahdessa 27. – 29.1. Jos varmuudella Frostista löytyy conikuppaa ja ruttoa, niin löytyy myös Fujoshiluolan pitämää ohjelmaa: tällä kertaa turistaan BL-mangan kansitaiteesta sekä kuluneen vuoden kenties huuruisimmasta sarjasta, Osomatsu-sanista. Ohjelmat voi bongata Sibeliustalolla seuraavasti:

Mitä kannet kertovat

maipon
lauantaina 28.1. klo 13:00 – 14:30
Puuseppä

Mangan kansikuvat ovat oma taiteenlajinsa. Erityisesti BL-mangan kohdalla jokainen väri ja elementti kannessa kertoo lukijalle jotain tarinan sisällöstä. Millaisia suunnitteluratkaisuja näissä kansissa käytetään, miten niiden viestejä tulkitaan ja miten kansikuvat ovat muuttuneet vuosien varrella? Entä kuka suunnittelee kannet? Luennolla käsitellään BL-mangan lisäksi mangan kansikuvien ja graafisen suunnittelun suhdetta yleisemminkin.

Osomatsu-san rivien välistä

airinpie
sunnuntaina 29.1. klo 13:30 – 15:00
Puuseppä

Hittianime Osomatsu-san voi ensivilkaisulla vaikuttaa pelkältä hokemien ja kohelluksen täyteiseltä huumorisarjalta, jonka tapahtumat kumotaan lähes joka jaksossa. Rivien välistä voi kuitenkin tulkita paljon niin hahmoista kuin näiden häiriintyneistä dynamiikoista. Mitä kaikkea jää lopulta kohtausten väliin? Kuka Matsuista on epäluotettavin kertoja? Löytyykö sarjan anarkistisille tapahtumille kenties vaihtoehtoinen selitys? Luvassa ilmaisia foliohattuja varhain saapuville!

Frostbitessa siis tavataan!

Yuri on Instagram, eli kuinka Yuri on Ice!!! elää välähdyksistä

Kirjoitin tämän tekstin alkujaan englanniksi Tumblrin puolelle, mutta koska tuoreimmassa Luolacastissa tulemme sivuamaan siinä mainittuja aiheita, päätin kääntää sen vapaasti myös blogiin. Keskeneräisistä sarjoista kirjoittaminen (ja etenkin niistä johtopäätösten vetäminen) on usein hankalaa, mutta aihe on pyörinyt päässäni jo muutaman viikon ajan. Kirjoituksessa pohdin siis muutamia Yuri on Ice!!!:n rakenteellisia ratkaisuja sekä kuinka ne istuvat etenkin fujosheille suunnattuun viihteeseen, kenties ennaltaodottamattomallakin tavalla.

HUOM! Luvassa spoilereita jaksoon 10 asti.

Alkuun hieman taustaa: lämpesin Yuri on Ice!!!:lle varauksella. Katsojana suosin itse tyypillisesti hitaasti kypsyteltäviä sarjoja, joissa voin seurata aitiopaikalta hahmodynamiikkojen kehitystä. Tähän verrattuna YOI:n jaksotus tuntui etenevän pikakelauksella. En missään nimessä inhonnut sarjaa, mutta en alkuun voinut laskea itseäni paljon satunnaista/kasuaalia katsojaa investoituneemmaksi. Sarjan puolivälin paikkeilla huomasin asenteeni vähitellen silti muuttuneen, vaikken heti osannut sanoa miksi; teemoista ja sarjan yleisestä tunnelmasta olin toki pitänyt alusta asti, mutta toisaalta ymmärsin hyvin myös heitä, jotka eivät toteutuksesta niin välittäneet. Mikä sarjassa yhtäkkiä oli voittanut minut puolelleen, vaikka alkuun koin kerronnan enemmänkin etäännyttävänä?

Yrittäessäni kerran selittää tosielämän keskustelussa uutta kiinnostustani sarjaa kohtaan, totesin lonkalta jotakuinkin seuraavaa:

Tää sarja tuntuu enemmänkin sarjalta välähdyksiä. Saat vilahduksia teemoista, elementeistä, luonteista, hahmodynamiikasta – vähän kuin tarkoitus ei olisi alun perinkään kertoa jotain yksittäistä, syvällistä tarinaa, vaan useita eri tarinoita lyhyissä välähdyksissä. Näin voi itse täyttää väliin jäävät aukot haluamallaan tavalla.

Aukkojen täyttäminen, ns. filling-in-the-gaps, on tietysti ikivanha metodi, jota usein käytetään houkuttelemaan kuluttajiksi nimenomaan fujosheja. Sen menestys riippuu toki ennen kaikkea tekijöiden kyvystä ymmärtää koska ja kuinka paljon subtekstiä ja/tai monitulkintaisuutta sarjaansa tunkea, jotta katsojat tarttuvat näihin vihjeisiin ja luovat niistä vapaaehtoisesti jotain uutta. Tämä saattaa toisaalta aiheuttaa tarinaan jopa liiallisia aukkoja, jolloin kerronnan poukkoilevuus voi tuntua ennemminkin ontuvalta käsikirjoittamiselta.  Jos itse tapahtumiin vain viitataan ruudulla, kuinka tehokasta dramaturgia voi ylipäätään olla? Tällainen kritiikki onkin usein täysin aiheellista. YOI:n kohdalla aloin silti pohtia, missä määrin tämä välähdyksenomainen kerronta itse asiassa tukee sarjan rakennetta. Voisiko poukkoilevuus olla itse asiassa täysin tietoinen ratkaisu, jossa subtekstiä hyödynnetään muutenkin kuin perinteisessä fanipalvelumielessä?

Yksi YOI:n omaleimaisimmista ja ensimmäisinä mieleen painuvista tyyliseikoista on tapa, jolla sarja viittaa internetiin ja sosiaaliseen mediaan, kuten Instagramiin. Lyhyempiä kohtauksia täydennetään Phichitin ja muiden hahmojen ottamalla ”behind the scenes” -materiaalilla, mikä puolestaan luottaa kykyymme tulkita sosiaalista mediaa: ymmärrämme yleensä automaattisesti, ettei yksittäinen kuva ole koko totuus tapahtumasta. Rakastammekin spontaanisti jaettuja valokuvia juuri siksi, että todellisuus niiden takana jää mielikuvituksemme varaan. Välähdyksenomaiset otokset ainoastaan viittaavat tarinaan kuvan ympärillä, ja loput sen taakse jäävästä maailmasta voi jokainen kuvitella itse.

Tätä ajatusta laajentamalla voi ottaa lähestulkoon minkä tahansa jakson tai kohtauksen YOI:sta, ja soveltaa niihin samaa logiikkaa: oli kyse sitten hahmoista tai näiden ihmissuhteista, heidän unelmistaan tai tavoitteistaan, jopa luisteluohjelmiin menevästä harjoittelusta – todellisuus kohtausten takana on varmasti laajempi. Emme näe kerralla koko kuvaa, mutta toisaalta, onko tämä edes tarkoitus? Vai haluaako tarina tietoisesti vain vilauttaa maailmaansa herättääkseen mielenkiintoa ja ajatuksia, kunnes siirtyy seuraavassa kohtauksessa välähtäviin tunteisiin?

Jakso 10 olikin merkityksellinen juuri tästä näkökulmasta. Sen lopussa näemme nimittäin kirjaimellisesti vuoden takaisia tapahtumia staattisina valokuvina, ja niiden jakama tarina on epäilemättä moninkertaisesti ihmeellisempi mielikuvituksemme syövereissä kuin sarjan itsensä kertomana. Kuinka kauan tämä danceoff oikein kesti? Joiko Yuuri kaikki nuo lasit itse? Kuka ensimmäisenä hokasi strippaustangon?? Juuri tällaisesta spekulaatiosta elävät fanficit ja doujinshit. Juuri tämä on se mielikuvituksen maailma, jota fujoshit rakastavat. Voisikin jopa sanoa, että Yuri on Icen!!!:n todelliseksi subtekstiksi osoittautuu koko tarina, jonka suosiosta päätellen kaava on ollut toimiva.

Subtekstiin/monitulkintaisuuteen luottava kerronta on toki fiksu ratkaisu sarjassa, jota avataan niin monen ihmisen näkökulmasta. Esimerkiksi oma suosikkini JJ vaikuttaa kohtauksesta riippuen joko legendaariselta egomaanilta tai kaverittomalta nolikselta. Jää siis katsojan harteille rakentaa näiden ”välähdysten” väliin hahmon todellinen identiteetti, jossa molemmat puolet voivat samanaikaisesti olla totta.  Metodi on pitkälti sama, jolla rakennamme päivittäin päässämme tulkintoja puolituntemattomista sosiaalisen median jakaman informaation avulla. Toinen esimerkki on kakkossuosikkini Yurio, jonka yksinäisyyteen kyllä viitataan sarjan aikana toistuvasti (mm. tämän isoisän kaipuun ja Viktorin lupauksiin fiksatoitumisen kautta), mutta Otabekin pyytäessä tätä ystäväkseen riippuu täysin katsojasta, kuinka syvältä Yurion kaverittomuus näiden välähdysten myötä oikein vaikuttaa. Kohtauksen teho on siis riippuvainen subjektiivisen tulkinnan syvyydestä.

Rehellisyyden nimissä, Yuri on Ice!!!:n alkaessa minun oli vaikea paikoin samaistua tai edes uskoa vauhdilla etenevään juonenkuljetukseen. Jakson 10 kohdalla havahduin kuitenkin siihen, että tempo oli pysynyt johdonmukaisena koko sarjan ajan. Samoihin aikoihin olin lisäksi lukenut käsikirjoittaja-Kubon kommentteja monitulkintaisuuden suosimisesta, joten tavallaan jakso 10 todensi tämän sisäisen logiikan kertaheitolla: kun katsojalle paljastuu Yuurin unohtaneen koko kännihuuruiset jatkobileet, kaikki edellisissä jaksoissa luodut ennakko-odotukset heittävät häränpyllyä. Yllätyskäänteen on mahdollista tapahtua välähdyksessä, sillä alkuperäiset tulkintamme Viktorin koutsimotivaatioista perustuivat nekin ainoastaan välähdyksille – mitä enemmän sarjan alkupuolisko tähän monitulkintaisuuteen nojasi, sitä useammat tulkinnat se saattoi tarvittaessa kumota.

Jotta tällainen juonenkäänne ylipäätään toimii, edellyttää se kuitenkin katsojalta osallistumista näiden tulkintojen luontiin. Toisin sanoen vastaava juonenkuljetus vaatii katsojalta vapaaehtoista uppoutumista sarjan maailmaan. Tästä johtuen Yuri on Ice!!!:n kaltainen sarja ei välttämättä toimi kaikille. Jos käsikirjoitus luottaa ensisijaisesti katsojan mielikuvitukseen ja subtekstin täyttämiseen lisämerkityksillä, osa katsojista ottaisi aina mieluummin puhtaan, suoraviivaisen tarinan. Jos sarjan teemat, hahmot tai dynamiikat eivät iske, mikään voima maailmassa ei motivoi kuvittelemaan välähdysten taakse yhtään mitään. Tällöin lopputulos voi olla paitsi poukkoileva, myös auttamattoman ontto.

Tästä huolimatta väittäisin, että monitulkintainen kerronta on Yuri on Ice!!!:n suurin vahvuus. Se muodostaa kehyksen rönsyilevälle käsikirjoitukselle (näin hahmovetoiseksi sarjaksi jo urheilu kun nielee ison osan ruutuajasta), muttei myöskään määritä liian ankarasti kuinka tapahtumia olisi tarkoitus ymmärtää. Rakenne siis rohkaisee nimenomaan aktiiviseen osallistumiseen: hyppää sekaan vain! Luvassa on tarpeeksi materiaalia ruokkimaan mielikuvitusta, mutta myös vapaus tulkita se haluamallasi tavalla! Toki tällainen kutsu ei houkuta jos katsojana preferenssisi kallistuvat toisaalle (eivät ne idolisarjatkaan toimi kaikille!), mutta kuten oman Instagram-feedi, myös Yuri on Ice!!! voi kokemuksena olla kustomoitavissa – niin inspiroiva, eloisa tai unelmantäyteinen kuin itse siltä vain haluaa.

BL-paketti aloittelijoille ja uudelleenaloittelijoille

Kauan eläköön fujoshien kansainvälinen yhteistyö! Otakuchamploo-blogia pitävä Khursten julkaisi hiljattain Fujojocast-podcastissaan vuosi sitten yhdessä äänittämämme jakson, jonka aiheena oli koota eräänlainen aloituspaketti BL-mangaan tutustuvalle lukijalle. Listasimme kukin omista lähtökohdistamme muutaman sarjan, joita voisi suositella sellaiselle ihmiselle joka haluaa tutustua BL-mangaan mutta ei tiedä mistä aloittaisi. Päätimme jatkaa tätä ideaa omassakin blogissamme, ja tehdä aloittelijapaketin lisäksi listan myös BL-mangan pariin palaavalle lukijalle joka on pitänyt siitä hieman taukoa tai ei ole enää viime vuosina jaksanut innostua BL:stä.

Airinpien BL-paketti aloittelijoille

Väänsimme joskus aloittelijan BL-paketista kättä Maijan kanssa ihan urakalla. Oma näkemykseni ns. starter kitiin oli, että aloittelevalle BL-harrastajalle ei kannattaisi tarjota vain genren poikkeuksia/kruununjalokiviä, olivat ne kuinka omia lemppareita tahansa. Efekti on nimittäin helposti sama, kuin jos tutustuttaa ihmisen animeen Miyazakin leffojen kautta: onhan niihin helppo tykästyä, mutta eivät ne kovin kattavaa läpileikkausta animeen anna. Hyvät ensivaikutelmat ovat tärkeitä, mutta saattavat myös aiheuttaa epärealistisia odotuksia sille mitä 99 % kustakin viihteenmuodosta pitää sisällään. ”Mä tykkään tästä yhdestä tai kahdesta poikkeuksesta ja kaikki muu on roskaa,” taisin itsekin julistaa BL:n suhteen aikojen alussa tankattuani lähinnä Est Emiä, koska arvostelukriteerini perustuivat muulle kuin genren ymmärtämiselle sen omista lähtökohdista.

Koska alkuvaiheessa nimenomaan kontekstien tai poikkeuksien hahmottaminen on hankalaa, halusin poimia aloittelijan BL-pakettiin teoksia joissa yhdistyy kyllä BL:lle tyypillisiä aiheita/kerrontaa, mutta toteutus on geneeristä tuubaa parempi. Valinnoissani priorisoin viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuja teoksia, sillä historia aukeaa usein parhaiten nykyhetken valossa; pahimmat ääripäät (eli ne aivojennyrjäytyssarjat) koin myös harhaanjohtavina ennen kuin lukijalle on syntynyt edes jonkinlainen käsitys genren perusteista. Näiden kriteerien valossa listalleni päätyi lopulta Est Emin Ultras, Takarai Rihiton Seven Days sekä Junkon Kasa no Shita, Futari. Lisäbonuksena nimesin Ogeretsu Tanakan Renai-rubi no Tadashii Furikatan. Osa perusteluista löytyy vuodentakaisesta podcastista, mutta tekstimuodossa ja suomeksi avaan ne kokonaisuudessaan alla.

Humoristista romantiikkaa, teematarinointia, taiteellista kunnianhimoa

Est Em: Ultras (2008)

Just puhuin Est Emistä poikkeuksena ja sit kuitenkin laitoin sen tänne, häh? No koska voin. Ja koska Est Emin repertuaarista onneksi löytyy muutakin kuin kentaureja ja kokeilevaa kerrontaa, kuten nämä Ultrasin toisiinsa ihastuvat, vastakkaisia tiimejä kannattavat espanjalaiset jalkapallofanit. Vaikka rakastuin itse aikanaan Est Emiin juuri massasta poikkeavan taiteen vuoksi, on Ultrasissa myös paljon BL:lle tyypillisiä piirteitä: humoristinen ote ja yksinkertainen tarina tekevät teoksesta helposti lähestyttävän, itse juoni puolestaan on selkeän teeman ympärille kasattu. Kun hela hoidon vielä lukaisee lyhyemmälläkin istumalla, on tutustumiskynnys madallettu minimiin. Silti kokemus ei unohdu hetkessä, mistä vastaa jo aiemmin mainittu taide: Est Emin hahmot ovat inhimillisyydessään aina sympaattisia, ja hengittävät aihettaan joka kynänvedolla. Näin ollen Ultras edustaa mielestäni täydellisesti BL:n kevyempää hömppäpuolta, todistaen ettei kevempikään aihevalinta tee tarinasta automaattisesti yhdentekevää. Manga löytyy englanniksi digitaalisena eMangasta.

Koulupoikia, hapuilevia tunteita ja ensirakkauden varjoja

Takarai Rihito: Seven Days (2007)

Koulupojat ja BL kuuluvat yhteen kuin Shirokuma ja puujalkavitsit. Luokkakaverien ja huomattujen kouhaiden joukosta Takarai Rihiton Seven Days erottautuu kuitenkin selkeästi edukseen omaperäisellä aiheella, jossa kaksi lukiolaispoikaa päätyvät seurustelemaan kokeeksi viikon ajan. Live action -versionkin poikinut sarja on suosionsa ansainnut: kerronta antaa hahmoille runsaasti tilaa tutkia tunteitaan ja epävarmuuksiaan, mutta kahden tankoubonin mitassa kaikki saadaan toisaalta kerrottua myös kompaktisti. Takarai Rihiton ilmava tyyli kuvastaa BL:ssä usein vallitsevaa ns. pehmeyden estetiikkaa, mutta eteeristen koulupoikien valtameressä Seven Days on myös selkeän itsenäinen teos, joka hyödyntää tutun asetelmansa ja luo siitä jotain uutta. Verrattuna Takarai Rihiton supersuosittuun Ten Countiin on Seven Days toki hyvin ”turvallinen” sarja, mutta juuri tästä johtuen soveltuu se mielestäni paremmin aloittelijalle — on helpompi suhteuttaa niitä kieroutuneempiakin tarinoita kun muistaa, että valtaosa BL:stä kertoo aivan tavallisista, toisiinsa rakastuvista ihmisistä. Manga löytyy englanniksi digitaalisena eMangasta.

Draamaa, lähmintää ja vaikeita tunteita

Junko: Kasa no Shita, Futari (2011)

Kepeän ja eteerisen kautta draamaan, vai miten se meni. Valitsin Junkon Kasa no Shita, Futarin kolmanneksi esimerkikseni havainnollistamaan nimenomaan BL:n melodramaattisempaa puolta: isosilmäinen, vahvaa viivaa suosiva tyyli on etenkin animepuolelta BL-mangan pariin siirtyville helposti lähestyttävä, mutta sen taustalla piilee monimutkaisia tunteita kuten mustasukkaisuutta, katkeruutta ja yksipuolista rakkautta. Kasa no Shita, Futarissa näitä koetaan lukiolaispojan ihastuessa vanhempaan mieheen, joka puolestaan on rakastunut heteroa larppaavaan kaveriinsa. Junkon repertuaarista löytyy toki enemmänkin surkeudessa piehtarointia, mutta Kasa no Shita, Futari antaa lukijansa totutella onnettomiin kohtaloihin lempeämmällä keskitiellä. Myöskään seksikohtaukset eivät ole niin korostuneen itsetarkoituksellisia, että ne tarinan keskellä lähmintään tottumatonta häiritsisivät. Teos valikoituikin mukaan yhdistäessään nämä kaikki elementit toimivaksi kokonaisuudeksi, jossa vilahtaa lukuisia BL:lle tyypillisiä teemoja.

+ lisää seksiä, hömppää, koulupoikia, draamaa ja erottuvaa tyyliä

Ogeretsu Tanaka: Renai-rubi no Tadashii Furikata (2015)

Jatkolukemiseksi edellisille valitsin Tanacan tuotannosta yhden tämän varhaisista teoksista, Renai-rubi no Tadashii Furikatan. Tarina kertoo entisestä nörtistä, joka haluaa kostaa kouluaikojensa kiusankappaleelle särkemällä tämän sydämen. Juonessa yhdistyvät siis koulupojat, hömppäromanssi, vinoutunut draama sekä anteliaat seksikohtaukset, jotka on kaikki kuorrutettu Tanacan loistavalla taiteella. Renai-rubi havainnollistaa kaikkia edellä mainittuja teemoja luonnollisena jatkumona aloituspaketin muille sarjoille. Niiden joukosta lukija todennäköisesti jo löytää henkilökohtaiset suosikkinsa, mikä puolestaan määrittelee BL:ään tutustumisen jatkosuuntaa: kutkuttaako sydäntä enemmän onnelliset loput, sateessa itkeminen vai häpeilemätön poke? Iloiset ihmiset vai toisiaan satuttavat idiootit? Renai-rubi antaa vilauksen näihin kaikkiin kerralla, joten yhdessä muun aloittelupaketin kanssa lukijalle toivottavasti muodostuu edes peruskäsitys BL:stä genrenä.

Maiponin BL-paketti aiheen pariin palaaville

Koska itse olen tutustunut BL-maailmaan vähän outoja reittejä (miten niin kaikkien ensikokemus BL-mangasta ei ole Moto Hagio???)  ja makuni on muutenkin ajoittain kummallinen, jääväsin itseni tällä kertaa aloittelijapaketin tekemisestä. Sen sijaan yritin koostaa listaa uudelleenaloittelijoille, jotka ovat joskus lukeneet BL-mangaa mutta sittemmin lopettaneet tai harventaneet lukutahtia. Tämän listan suosituksissa tuoreus korostuu vielä enemmän kuin aloittelijalistan teoksissa, joten mukana on noin viiden vuoden sisällä ilmestyneitä mangoja. Tuoreus näkyy myös sarjojen sisällössä, sillä ne käsittelevät vanhoja tropeita uudella tavalla tai tuntuvat muulla tavoin virkistäviltä. Yhtenä tärkeänä valintakriteerinä onkin ollut se, että sarjat ovat tavalla tai toisella jääneet mieleen ja erottuneet joukosta. Toivomukseni olisi että ne onnistuisivat herättämään muissakin uudelleen uinuvan innostuksen BL-mangaan, tai ainakin muistuttamaan siitä että genressä tehdään edelleen kiinnostavia teoksia.

Seksiä, draamaa ja suuria tunteita

Scarlet Berico: Minori’s Hand

Jos oma suhde BL-mangaan on jumissa, solmuja voi yrittää avata Minorin hellässä käsittelyssä. Kyseessä on nimittäin siitä villi sarja, että se tarjoaa paljon sekä kaavamaisemmasta BL:stä pitäville että niille jotka odottavat tarinoiltaan vähän enemmän. Kiropraktikkoklinikalle sijoittuva tarina muistuttaa alkuasetelmaltaan erehdyttävästi Kodaka Kazuman Sex Therapist -sarjaa, jossa asiakkaiden ihmissuhdeongelmat ratkaistiin kätevästi seksin avulla. Minorissa juoni kuitenkin kasvaa nopeasti ”viikon pano” -alkuasetelmastaan aivan toiseen suuntaan, ja keskittyy myös terapeutin itsensä ongelmiin. Hahmojen tunteita ja itselle anteeksi antamisen vaikeutta realistisesti käsittelevä juoni onnistuukin iskemään reisien lisäksi myös sydämeen. Kaikki tämä yhdistettynä kauniiseen ja dynaamiseen piirrosjälkeen tekevät Scarlet Bericosta on yhden tämän hetken kuumimmista mangakanimistä, jota kannattaa pitää silmällä jatkossakin. Manga löytyy englanniksi digitaalisena Rentasta.

Jos kaipaat BL-mangaltasi tunnemyrskyjä ja onnellisia loppuja, lue myös: Ogeretsu Tanaka: Neon Sign Amber

Synkkiä teemoja, arveluttavia hahmoja ja häiritseviä tilanteita

Harada: Yoru to Asa no uta

Oli Haradasta mitä mieltä tahansa, tämän vinksahtanut tyyli on ainakin ehdottomasti omaperäinen ja erottuu kokeneemmankin lukijan silmään. Harada voikin sopia paluuväyläksi BL:n pariin, jos tuntuu siltä että kaikki on jo nähty eikä mikään tunnu enää miltään tai pysty shokeeraamaan. Tarinassa eteerisellä lauluäänellään kaikki hurmaava Yoru on yksipuolisesti rakastunut tylyyn ja itsekkääseen bändikaveriinsa Asaichiin. Vahingossa alkava seksisuhde miesten välillä luistaa Asaichin itsekiellon ja oman ylpeyden suojelun syövereihin, joista palaaminen maan pinnalle vaatii varsin äärimmäisiä keinoja. Indie-bändin ja yakuzojen maailmoja yhdistelevä tarina ei päästä helpolla niin hahmoja kuin lukijoitakaan, eikä sitä äärimmäisen seksuaalisen väkivallan takia todellakaan voi suositella kaikille. Se on kuitenkin oiva tyylinäyte Haradan tuotannosta, joka jatkaa viime vuosina pinnalla ollutta synkkien teemojen trendiä BL:ssä. Jos Takarai Rihiton Ten Count ja Yoneda Koun Twittering Birds Never Fly ovat jääneet välistä, on niidenkin katsastaminen tässä yhteydessä ihan aiheellista.

Jos kaipaat äärimmäisiä ja häiritseviä tilanteita, lue myös: Asada Nemui: Skin, Nakamura Asumiko: Kaori no keishou

Slice of lifea, huumoria ja ripaus realismia

Kumota Haruko: Itoshi no nekokke

Itoshi no nekokke (tai englanniksi lievästi dadaistisen kuuloinen My Darling Kitten Hair) alkoi ilmestyä jo vuonna 2010, mutta vastikään ilmestyneen kuudennen osansa myötä se pitää edelleen pintansa ajankohtaisena sarjana. Aikuisiksi kasvaneiden lapsuudenystävien yhteiseloa luotaava slice-of-life-henkinen tarina jaksaa kerta toisensa jälkeen piristää, kun hurmaavan söpöilyn lisäksi mukana on silloin tällöin myös jotain realismin tapaista. Tutuksi tulevat niin pikkukylässä kasvaminen ainoana homona kuin suurkaupungin homoskenen villi ja vapaa tunnelmakin. Miin ja Kein rakkaustarina sisältää aineksia suurempaankin draamaan, mutta Kumota Haruko käsittelee aiheitaan maanläheisesti ja pienieleisesti, mikä sopii sarjan tunnelmaan täydellisesti ja erottaa sen samalla monista muista tarinoista.

Jos kaipaat maanläheistä draamaa lämpimällä mutta realistisella otteella, lue myös: Nobara Aiko: Running Hot and Cold, Kii Kanna: Umibe no etranger

Koulupoikia, dokia

Ichikawa Kei: Blue Sky Complex

Jos sydän kaipaa koulupoikatarinoiden pariin mutta geneerisyys pelottaa, on Ichikawa Kei oikea osoite. Hän on viime vuosien aikana tehtaillut aiheesta useampiakin sarjoja erilaisilla alkuasetelmilla. Näiden joukosta Blue Sky Complex erottuu edukseen hitaan mutta herkullisen kypsyttelynsä ja kiinnostavien hahmojensa ansiosta. Sydämentykytyksiä aiheuttava seesteinen tarina muistutti ainakin itseäni aikanaan kaikista niistä asioista jotka BL:ssä ovat niin nautittavia (jos ei lasketa legendaariseksi venyvää viivyttelyä seksin suhteen).

Jos kaipaat hurmaavia koulupoikatarinoita, lue lisäksi nämä: Furuya Nagisa: Number Call, Yukue Moegi: Nirameba Koi

Tuliko mieleesi jompaankumpaan listaan sopivia sarjoja? Jaa ne kommenteissa, olemme kiinnostuneita näkemään myös teidän ehdotuksianne!

Tracon 3.–4.9.2016

Tracon on Fujoshiluolalle ristiriitojen tapahtuma. Yhteistä historiaa (toki ajalta ennen virallista Luolaa) riittää aina Hervannan putkista ja hypotermioista lähtien, mutta Tampere-taloon siirryttyään tapahtumassa on harvemmin tullut vierailtua. Muutaman vuoden tauon jälkeen palasimmekin Traconiin kunnolla vasta 2015, kun järjestimme molemmat tahoillamme ohjelmaa. Tämän vuoden tapahtuma sen sijaan olisi saattanut jäädä välistä, ellei ohjelmakartasta olisi noussut esiin pari mielenkiintoa herättänyttä aihetta. Koska näiden myötä aukeni mahdollisuus blogata tapahtumasta Ihan Virallisesti, vei tie sittenkin takaisin Tampereelle tihkusateen sekaan. Miten selvisi Fujoluola Traconista, kuinka paljon rahaa upposi taidekujalle, ja kuinka jäätävää tl;dr:ää airinpie sai tällä kertaa aikaiseksi puheohjelmasta? Vastaus: No mitäs luulisit.

Ennakko-odotukset tapahtumaan

maipon:

Omissa mielikuvissani Tracon yhdistyy enemmän puistohengaukseen ja taidekujashoppailuun kuin kiinnostavaan puheohjelmaan. Tänä vuonna kuitenkin nimenomaan ohjelmakartasta löytyneet BL-mangavinkkaus ja Osomatsu-luento innoittivat hakemaan Fujoshiluolalle pressipasseja tapahtumaan. Yleisesti ottaen en kuitenkaan kohdistanut tapahtumaan kaverihengauksen lisäksi oikein minkäänlaisia odotuksia, hyviä tai huonojakaan. Oikeastaan kaikki conit joihin ei itsellä ole valmisteltavana pukuja tai ohjelmaa herättävät etukäteen paljon vähemmän intohimoja, koska stressattavaakin on vähemmän. Suurin stressi taisi syntyä siitä, että samana viikonloppuna järjestettiin myös Helsingin Sarjakuvafestivaalit, jotka jäivät nyt pikaista perjantain-visiittiä lukuunottamatta väliin. Aina tulee suru puseroon kun kaksi saman kohdeyleisön tapahtumaa järjestetään yhtä aikaa ja pitäisi valita niiden väliltä.

airinpie:

Vaikka viimeksi organisointipuolella ilmeni turhan paljon sähläystä omaan makuuni (neljän conin otannalla Traconin ohjelmatiimin tiedotus jäi vuoden 2015 kehnoimmaksi), oli henkilökohtaisella rintamalla viime vuoden Tracon yksi vuoteni kohokohdista. Yhdistelmä Torni-hotellia, Nomu-ravintolaa, Klubi-jatkojen Hang the DJ:tä sekä loistavaa seuraa on pinttynyt mieleeni yhtä lyömättömänä kokemuksena kuin aina hehkuttamani Desucon Frostbite 2014 – joskin jälkimmäisessä itse tapahtumalla oli tähän selkeästi enemmän osuutta. Kuinka siis arvioida Traconia objektiivisesti? Ratkaisun tähän tarjosi pyytämättä ja yllätyksenä (ok Maija pyysi, valehtelin) pressi_privileegio, jonka ansiosta ilmeni myös tilaisuus tarkastella hieman animepuheohjelman nykytilaa ikärajattomassa tapahtumassa.

Yleiset tapahtumahuomiot

maipon:

Ennen tapahtumaa kommunikointi conin viestintävastaavan kanssa sujui mukavasti, ja saimme hyvissä ajoin kaiken tarvittavan informaation. Samaa ei voi sanoa viime vuodesta, kun olin Traconissa järjestämässä peliohjelmaa. Mutta tikulla silmään sitä joka vanhoja muistaa jne. Tapahtuman aikana pelittivät ainakin ne tärkeimmät, eli iso Taidekuja ja ruuan saatavuus, sekä tietysti itse Tampere-talon sijainti. Ja jos Desuconin salattu helmi on Vesijärven rantaan parkkerattu jätskivene, niin Traconissa vastaavana voi pitää Tullintorin East Asia Marketin vegaanisia matcha-mochi-jäätelöitä. Osusume!

airinpie: 

Sorsapuisto on yhä ylivertainen conihengaus- ja itsensäesittelyalue (…siis cosplayasujen), mikäli sää vain sattuu suosimaan. Kulunut viikonloppu vaihteli tihkuttelevasta sateiseen, mutta tämä ei onneksi pukuilijoita haitannut: bongailun kohokohta olivat ne kaksi dinosaurusta, joiden hytkyntä puiston läpi oli varmaan parasta koko conissa. Vaikka olenkin vannoutunut Sibeliustalon ystävä, pidän myös Tampere-talosta tapahtumapaikkana nimenomaan Sorsapuiston luoman festivaalihengen vuoksi: ruokakojut metrilakuineen tuovat sitä paljon puhuttua ~karnevaalitunnelmaa, josta kyllä pidin vuoden 2014 Närconissakin. Jos lääniä ja populaa riittää, on kiva välillä tuntea olevansa osa jotain suurempaa. Toinen Traconin tiloihin liittyvä etulyöntiasema on sen iso taidekuja, jonka laajan taitelijarosterin ansiosta pöydillä tuli käytyä yhteensä kolmesti.

Toisaalta tapahtumapaikan laajuudella on myös kääntöpuolensa. Itse Tampere-talo lukuisine kerroksineen on aikamoinen sokkelo, jonka portaita ihmiset yhä jäävät ahnaasti tukkimaan. Iso tapahtuma-alue myös söi yhden elementin omasta conikokemuksestani, jota olen näköjään tottunut pitämään turhan itsestäänselvyytenä: tuttuihin satunnaisesti törmääminen oli yllättävän hankalaa, kun kerran väkijoukkoon hukattuja naamoja ei tullutkaan välttämättä uudelleen bongattua. Koska erilainen ajatustenvaihto vaikkapa nähdystä ohjelmasta on conien suola (etenkin sellainen, jossa jäädään 10 – 20 minuutiksi jauhamaan jostain ja sitten ihmiset liukenevat omille teilleen, tästä nautin t. komero hiiri), jäi vähän ikävä näitä spontaaneja keskustelutuokioita. Kunniamaininta siis niille hetkille jotka tekivät tähän poikkeuksen (kuten ekalle viralliselle irl-kommunikaatiolle Tursiksen kanssa yli puolentoista vuoden jälkeen, hojas)!

Ohjelmapalaute

Eniten aikaa tapahtumassa käytimme tietysti puheohjelmaan. Kattauksemme valikoitui eritoten aiheen, sijainnin kuin ajankohtansakin puolesta – nämä kun löytyivät samasta salista ja peräjälkeen, muutaman muun kiinnostavan animeohjelman ollessa joko turhan myöhään tai hankalasti päällekkäin (Sailor Moon, Japanin yhteiskunnan väliinputoajat sekä Yazawan miehet noin pari mainitakseni). Neljä luentoa tarjosi lopulta ihan näppärän läpileikkauksen tapahtuman animepuheohjelman antiin, jossa pyrimme näin pressinäkökulmasta suosimaan blogimme lukijoita kiinnostavia aiheita.

#1: Tarantinogatari (Anni ”Hai” Juusela)

airinpie: 

Tarantinogatari erottui jo ohjelmakuvauksensa perusteella. Tarantinon elokuvat ovat itselleni tutumpia kuin Bakemonogatarin jatko-osat, mutta konsepti kiehtoi: omaleimaisten ohjaajien tyylianalyysit ovat aina mielenkiintoisia, ja kykenin jo alkuasetelmasta ymmärtämään syyn näiden vertailulle. Kun kuvauksessa vielä mainittiin puhujan olevan vastavalmistunut elokuvan ja television käsikirjoittaja, odotin innolla millaisia rinnastuksia ohjelmassa saataisiin aikaan. Aihevalinnasta siis jo alkutekijöiksi paljon kiitosta, on aina ilo seurata aiheelleen omistautuneita puhujia.

Taustamateriaalin laajuuden vuoksi olisin kuitenkin kaivannut alkuun jonkinlaista tiivistystä, millä kriteereillä eri teokset oli valittu tarkasteluun. Mukana olivat kaikki Tarantinon tunnetuimmat elokuvat, minkä rinnalla Bakemonogatarista poimitut esimerkit tuntuivat irrallisemmilta tämän jatko-osia yhtään tuntemattomammalle. Esitys saa plussaa lukuisista havainnollistavista esimerkeistä (sekä siitä, että videoklipit oli isketty yhteen videoon sen sijaan, että niitä oltaisiin availtu erikseen sormet ruvella koko ohjelman ajan), mutta nämä olisivat usein kaivanneet tuekseen jonkinlaista kontekstualisointia: mitä tässä kohtauksessa tapahtuu? Mikä on sen funktio alkuperäisessä kontekstissaan? Kuinka juuri tämä esimerkki havainnollistaa parhaiten käsiteltyä pointtia? Pariin otteeseen tätä sivuttiin, mutta ilman asiayhteyttä osa esimerkeistä ei täysin auennut tai jopa korosti niiden välisiä eroja (”molemmissa on paljon puhetta…” /insert klippi jossa toisessa tykitetään salamavauhtia dialogia, toisessa taas ummikon silmään geneerisestäkin käyvä leffamonologi). Itse argumenteissa en koe olleen mitään vikaa, mutta ohjelma muistutti toisinaan esseetä, jossa hyvät pointit peittyvät poukkoilevan rakenteen alle. Parhaiden mahdollisten esimerkkien kaivaminen laajasta taustamateriaalista on aikaavievää puuhaa, mutta maksaa itsensä takaisin kymmenkertaisesti.

Hieman sekavasta rakenteesta huolimatta pidin silti ohjelmasta, ehkä eniten siksi että se tarjosi virikettä omille ajatuksille. Löysin itseni miettimästä muitakin rinnastuksia esityksen kuluessa, ja pidin paljon esiin tuoduista yksityiskohdista kuten musiikkiin rytmitetystä leikkauksesta sekä kielellä/kulttuuriviittauksilla leikittelystä. Ohjelmaa rasitti toki jatkuva slaidien pläräys (jostain syystä niitä ei saatu avattua aina viimeiseksi jääneestä diasta, vaan koko roska piti pikakelata aina videoklippien katselun jälkeen alusta), mutta esiintyminen oli itsevarmaa ja puhuja selkeästi aiheestaan intohimoinen. Esimerkkien selkeyttämisellä (ja osan uudelleenvalinnalla) esitys olisi yltänyt viikonlopun toiseksi parhaimmaksi, tällaisenaan se jäi pitämään kolmossijaa. Huomasin tosin miettiväni myös ohjelman ikärajaa kun videomateriaalissa nähtiin mm. kohtaus (K18-elokuva) Kill Billistä, jossa The Bride repii irti yakuzajäbän silmän. Graafinen väkivalta ei ansaitse mielestäni yhtään lievempiä ikärajavaroituksia (tai -suosituksia) kuin vaikkapa seksuaalinen materiaali, joten tätä kannattanee pohtia jatkossa.

maipon: 

Halusin pitää tästä ohjelmasta, ja kiintoisimpiin conikokemuksiini on monesti kuulunut vähintään se yksi puheohjelma aiheesta josta en etukäteen tiedä tuon taivaallista. En kuitenkaan lopulta saanut luennosta kovin paljon irti, ehkä siksi että Tarantino ja Monogatari-sarja ovat molemmat itselleni aika vieraita aiheita. Ohjelmanpitäjän esittämät rinnastukset kuulostivat toki hyvin mietityiltä ja aiheellisilta, mutta kuten Airin totesi, esimerkit eivät aina oikein tukeneet väittämiä parhaalla mahdollisella tavalla. Videoklippejä katsoessani päässäni pyöri lähinnä ajatuksia kuten ”wau, tää animaatio on niin paljon nätimpää ja kiinnostavampaa kuin mikään näissä elokuvissa”. Lisäksi jäin pohtimaan, että Tarantinon elokuvia ruodittaessa keskityttiin nimenomaan Tarantinoon auteurina, mutta Monogatari-sarjaa analysoidessa ei juurikaan nostettu esiin animaatiostudion tai ohjaajan merkitystä, vaikka ko. animessa taitaa vaikuttaa aika vahvasti ohjaaja Akiyuki Shinbon kädenjälki (tämä on ainoa asia jonka sarjasta tiedän ja senkin muistan jostain Touniksen ohjelmasta aikojen takaa). Ehkä tässä olisi aihetta jatkotutkimuksille jollekin aiheeseen vihkiytyneelle.

Ps. En vieläkään osaa päättää, ovatko liikkuvat gifit PP-dioissa uhka vai mahdollisuus.

#2: Ei yaoi-käsiä, kiitos! Yaoi-mangavinkkaus (Siina Vieri)

maipon:

Pakko sanoa, että ohjelmakuvauksen perusteella hieman pelotti etukäteen, millainen ohjelmasta tulisi. Luennon perimmäinen idea, eli kiinnostavien BL-sarjojen vinkkaaminen oli tietysti hyvä. En kuitenkaan pidä siitä, että ”hyviä” sarjoja ylistäessä pitää samalla leimata osa BL-mangasta huonoksi tai vääränlaiseksi. Onneksi tämä asenne ei näkynyt itse luennon aikana kuin muutamassa yksittäisessä heitossa. Ohjelma onnistui käyttämään hyvin suht lyhyen, 45 minuutin aikaslottinsa: 10 vinkattavaa mangaa kolmeen varttiin oli sopivan kompakti paketti. Mangavalinnat olivat myös mukavan monipuolisia ja vaihtelevia sekä aiheensa, taiteensa että ikänsä puolesta. Joidenkin sarjojen kohdalla olisin kuitenkin kaivannut enemmän perusteluja niiden mukaan ottamiselle, etenkin Ami Suzukin ja Kaname Itsukin historiallinen bordellisarja Mede shireru yoru no junjou pisti muiden sarjojen seasta silmään koska missään vaiheessa ei oikein käynyt ilmi, mikä erottaa sen muista kaltaisistaan. Samoin olisi mielestäni voinut tuoda selkeämmin ilmi, miltä vuodelta esitellyt sarjat olivat peräisin, vaikka osan kohdalla asia toki mainittiinkin. Olisin myös toivonut, että englanniksi laillisesti saatavilla olevista sarjoista olisi selkeästi kerrottu, mistä niitä voi ostaa. Kiinnostuneille tiedoksi: Modoru Motonin Dog Style löytyy e-kirjana SuBLimen kaupasta ja Atsuki Kyoyaman Silent Voice eMangasta.

Plussaa tulee siitä, että esitellyissä sarjoissa oli tarttumapintaa sekä kasuaalimmalle lukijalle että paatuneemmalle BL-kuluttajalle. Suositukset yhtä tai kahta pokkaria pidemmistä sarjoista ovat aina kysyttyjä kun puhutaan BL-mangasta, ja niitä oli tarjolla runsaasti. Ohjelmanpitäjä myös kertoi halunneensa välttää ne kaikkein ilmeisimmät suositukset, ja jätti siksi pois tunnetuimmat mangakat kuten Yoneda Koun. Näin valinnat pysyivät kiinnostavina myös kokeneemmalle lukijalle, vaikka ne olisivatkin olleet tuttuja jo ennestään. Toki mangavinkeissä oli mukana myös isoja nimiä kuten Nakamura Asumiko ja Ogeretsu Tanaka tuoreilla sarjoillaan, mutta toisaalta tämäkin tuki valittujen mangojen monipuolisuutta.

Rakenne ja puitteet olivat ohjelmassa siis kunnossa. Itse vinkkausten sisältö ja esitystapa jätti kuitenkin paikoin toivomisen varaa. Tässä vaiheessa lienee hyvä ottaa esiin, että ohjelmanpitäjä kertoi toimivansa kirjastonjohtajana, kynäilleensä gradunsa seksuaalisisältöisen mangan valinnasta kirjastoihin ja tekevänsä mangavinkkausta myös työkseen. Koska olen itsekin alan ihmisiä, päädyin arvioimaan ohjelmaa myös kirjavinkkauksen näkökulmasta. Kirjavinkkauksen ideanahan on esitellä jokin teos mahdollisimman houkuttelevasti, jotta kuulijassa heräisi pakottava tarve ottaa tarinasta itse selvää. Yleensä tähän kuuluu, että tarinasta esitellään tärkeimmät hahmot, alkuasetelma ja jokin tarinassa  nouseva konflikti, johon ei kuitenkaan anneta vastausta vaan pyritään herättämään kuulijan uteliaisuus. Parhaimmillaan vinkkaus on todella nautinnollista kuunneltavaa kun tarinasta kerrotaan juuri tarpeeksi mutta ei liikaa, ja puhe loppuu siihen kaikkein kiinnostavimpaan kohtaan josta juoni kunnolla vasta alkaa.

Tämä ei yaoi-vinkkauksessa kuitenkaan oikein toteutunut, vaan sarjojen tapahtumia selitettiin poukkoilevasti auki vähän liikaakin, niin että mielenkiinto ehti ennemmin laantua kuin kasvaa. Joidenkin sarjojen kuten Nakamura Asumikon Kaori no keishoun kanssa mentiin jo aika pahasti spoilaamisen puolelle niin että sarjan isojakin käänteitä paljastettiin surutta. Tietenkään mangaesittelyjä coniin ei voi tehdä ihan samalla muotilla kuin lastenromaanien vinkkausta alakoululaisille, ja esimerkiksi sarjojen taiteesta ja uniikeista yksityiskohdista kertominen toi sopivasti lisäväriä. Vinkkauksista olisi kuitenkin saanut kiinnostavampia, jos juonesta olisi esitelty lähinnä alkuasetelma tai tiivistetty siitä kaikkein olennaisin ja keskitytty sitten esimerkiksi tarinan tematiikkaan ja muihin asioihin, jotka tekevät juuri siitä kiinnostavan ja lukemisen arvoisen (kuten välillä tehtiinkin). Sellainen jää yleensä paremmin mieleen kuin yksityiskohtaiset selostukset juonikuvioista. Myöskään seksikohtauksia ei olisi tarvinnut kuvailla ihan niin yksityiskohtaisesti, etenkin kun ohjelmassa ei ollut mitään varsinaista ikärajaa tai -suositusta. Pelkkä lyhyt maininta aiheista joista kaikki eivät halua lukea (seksuaalinen väkivalta, insesti jne) olisi riittänyt.

TL;DR: Ammatillisessa mielessä ohjelma oli vähän pettymys, mutta yleisesti ottaen ajoi asiansa lukuvinkkien tarjoajana.

airinpie: 

Kuten taannoin totesin, en luota varauksetta yhteenkään yaoi_aiheiseen ohjelmaan jonka kuvauksessa ei mainita sanaa BL. Seurueessamme kohosikin yhteensä kuusi kulmakarvaa kun ohjelman alussa BL mainittiin, joskin kuvaamaan kaikkea aasialaista homoromanttista sarjakuvaa ja viihdettä. Tästä johtuen luennolla siis puhuttiin japanilaisista BL-sarjakuvista kollektiivisesti yaoina. Koska teknisesti tämä BL:n määritelmä ei pidä paikkaansa, kipaisin heti luennon loputtua kysymään sen alkuperästä sekä valottamaan siinä sivussa vähän ohjelmanpitäjän kimmokkeita vinkkauksen pitämiselle (pitää niillä pressi_leegoilla vähän leikkiä toimittajaa otollisen aiheen kohdalla!). Kävi ilmi, että koska osa esimerkiksi kiinalaisesta, etelä-korealaisesta ja taiwanilaisesta sarjakuvasta on adoptoinut BL-termin kuvaamaan samanlaista materiaalia, oli puhuja päätynyt selkeyden vuoksi yaoi-termiin etenkin sen tunnistettavuuden vuoksi. Tästä näkökulmasta ymmärrän toki valinnan, joskin esimerkiksi BL-mangasta (vrt. manhwa jne) puhuminen olisi käsittääkseni ajanut saman asian – etenkin kun yaoi-sanan käyttö väärissä asiayhteyksissä sai toisinaan paradoksaalisen sävyn (esim. ”yaoi-sarja, jossa ei ole seksiä”). Kohdeyleisön huomioonottaen ymmärrän kuitenkin kärjistyksen, vaikka termien turha yksinkertaistaminen on toisinaan, no, turhaa.

Olivat termit kuitenkin mitä tahansa, jo vinkkauksen alkuun oli selvää että itse suosituksissa ei ollut valittamista. Jos aloitetaan yhdellä omista lempisarjoistani (Dog Style represent), ollaan aina totuuksien äärellä! Myös Acid Townin puolesta liputan avoimesti, ja esimerkiksi Tanacalta (joo en ikinä opi kutsumaan sitä Ogeretsuksi saati Tanakaksi, kiitti vaan Kurobas-doukkarit) oli mukaan valittu suurta yleisöä ajatellen oikein hyvä teos eli Escape Journey. Valinnoista kysyessäni puhujan tavoitteena olikin kuulemma ollut kasata mahdollisimman kattava lista omista suosikeista, sillä länsimaalaisen yleisön herättyä viime aikoina esimerkiksi Yoneda Koun teoksiin oli herännyt toive muidenkin valokeilaa ansaitsevien tekijöiden esittelystä. Tämän parempaa syytä vinkkaukselle ei oikeastaan olekaan, sillä BL-kentällä on vuonna 2016 monia loistavia tekijöitä. Vanhempiakaan sarjoja ei onneksi oltu unohdettu, joskin olisin Maijan tavoin kaivannut vuosilukuja sarjojen yhteyteen; 15 vuoden hyppäys sarjojen välillä voi nimittäin vaikuttaa sisältöön paljonkin esimerkiksi seksuaaliväkivallan tropeissa, mitä kaikki eivät aina muista.

Mukaan oli valittu myös pari itselleni tuntematonta sarjaa, eli vinkkauksen seuraaminen ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi. Kuten Maija tosin jo totesi, itse esittelyissä painotettiin omaan makuuni hieman liikaa juonikuvausta ja etenkin pano_hommia. Lievä aiheen vähättely kuuluu usein tavalla tai toisella fujoshi_hommiin, mutta silti toivoisin ettei homoromantiikkaa tai -seksiä käsitteleviä aiheita otettaisi aina esille ”hih, kuinka pervoa” -näkökulmasta ja läpsyttelyä korostaen, homoudessa itsessään kun ei ole mitään perverssiä. Koska mukaan valitut teokset olivat kuitenkin tusinapoken sijaan ajatuksella tehtyjä, särähti välillä korvaan kuinka niistä keskityttiin kuvailemaan nimenomaan sänkyhommia. Tätä onneksi tasapainotettiin myös maininnoilla vaikkapa piirtotyylistä tai tropeiden murtamisesta, mutta jonkinlainen temaattinen tiivistelmä kunkin sarjan vahvuuksista olisi auttanut eriyttämään niitä toisistaan vieläkin paremmin.

Kaiken kaikkiaan esitys yllätti positiivisesti ja ylsi selkeän rakenteensa ja diojensa ansiosta viikonlopun toiseksi vahvimmaksi ohjelmaksi. Loppuun on silti #kukkahattutädin ja #sannigaten uhalla pakko mainita seuraavaa: mm. Kaori no Keishon insestiä sisältävien seksikohtausten graafinen kuvailu oli mielestäni kyseenalaista ohjelmassa, jonka kuvauksessa oli vain seuraava varoitus: ”Muistathan, että yaoi kertoo lemmekkäistä miehistä touhuilemassa keskenään, joten varoituksen sananen, vaikka esitys onkin ikärajaton.” Tällaisenaan esitys olisi vaatinut mielestäni vähintään suositusikärajan, sen verran pahasti nousivat niskakarvat pystyyn kun luennon jälkeen salin edestä löytyi valehtelematta noin 10–12-vuotiaan näköinen poika kertomassa kiinnostuksestaan ensimmäisenä mainittuun sarjaan (Dog Style). Vaikka poika tuntui onneksi ymmärtävän olevansa tälle materiaalille toistaiseksi liian nuori, taisin vähän turhankin paniikissa älähtää että ”vasta kun oot 18!!”, sisältäähän tämä huumorisarjana esitelty teos mm. nuoren oppilaan seksuaalista hyväksikäyttöä… Ainakin tuli kerralla todistettua että Traconin yleisössä kyllä istuu nuoria – joskus näköjään vähän turhankin nuoria. Tämä saattaisikin olla asia, joka kaikenikäisille suunnatun tapahtuman suhteen kannattaisi jatkossa huomioida.

#3: Animeidolin evoluutio (Heidi ”Hoothoot” Päivinen)

airinpie: 

Möin Maijalle idean animeidoliluennosta paitsi tämän likaisen Utaprinssi-taustan takia, myös siksi että halusin ohjelmakattaukseen edes yhden luennon jonka rakenteen tiesin ohjelmanpitäjän puolesta toimittavan. Oma suhteeni idolisarjoihin rajoittuu Maijan Utaprinssi-käsipyyhkeelle nauramiseen ja yhteen jaksoon Tsukiutaa, mutta konseptina idolit kyllä kiehtovat: se mikä näyttäytyy yhdelle läjänä pahvinohuita stereotypioita on toisen vankkumaton intohimon kohde, joten aiheeseen paneutuminen pintapuolista ”mut näitähän tyttöjä/poikiahan on joku sata” -ulinaa syvemmältä tuli melkein kuin tilauksesta.

Jo alustus niputti yhteen sen mistä Tarantinogatari olisi hyötynyt: selkeä tiivistys luennon ydinajatuksesta, tavoitteista ja taustoista, mukaanluettuna käyttöön otetut tutkimusreferenssit. Olen itse heikkona kaikkeen animesta tehtyyn akateemiseen tutkimukseen, joten nämä menivät heti lukulistalle. Nämä tutkimuslöydökset olikin ripoteltu sujuvasti osaksi esitelmää tukemaan argumentteja animeidolin kehityksestä 80-luvulta 2010-luvulle. Siirryttäessä näiden vuosikymmenten läpileikkaukseen olisin kaivannut dioihin hieman tekstiä selostusta tukemaan: esimerkiksi sarjojen nimet, vuosiluvut tai pari avainsanaa auttaisivat ankkuroimaan kuvaa ja informaatiota toisiinsa. Samojen hahmostereotyyppien rinnastus oli hyvä, mutta visuaalisesti tämän olisi voinut esittää ummikolle vähän selkeämmin mikäli sarjoissa mainittuja tydyjä ei sattunut nimeltä tuntemaan.

Tavallaan en osaa päättää, oliko 45 minuuttia ohjelmalle sopiva mitta vai ei; kaikki oleellisin saatiin kerrottua ja tällaisenaan se oli mielestäni oikein toimiva informaatiopaketti niin historiikin kuin idolisarjojen suosion taustojen valottamisenkin kannalta, toisaalta pidemmällä slotilla aiheesta oltaisiin voitu päästä vieläkin makoisampaan analyysiin etenkin poikasarjojen iskeytyessä yhtälöön. Havaintoja tyttö- ja poikaidolien funktion erilaisuudesta sekä animetrendien vaikutteista hahmotyyppeihin olisi kuunnellut mielellään pidempään; itse jäin miettimään tätä ”kaunis”-roolitusta idoliryhmissä ja kuinka se vertautuu esim. korealaisten popbändien ”face”-statuksen jäseniin (eli jäsen, jonka tarkoitus bändissä on vain näyttää hyvältä), sekä toisaalta peleinä alkaneiden idolisarjojen interaktiivisuuden osallisuutta niihin investoitumiseen. Joka tapauksessa oma mielenkiintoni idolisarjoja kohtaan saatiin herätettyä jo näilläkin eväillä, joten lopputuloksena oli oman viikonloppuni paras luento.

maipon: 

Pakko kompata, eli kyseessä oli ehdottomasti kiinnostavin puheohjelma jonka viikonloppuna näin. Koska idoleista riittäisi pohdittavaa vaikka mihin suuntaan, oli hyvä että 45 minuutin puitteissa ohjelma oli rajattu tarkasti käsittelemään vain idolihahmojen kehitystä ja olemusta. Idolihahmojen matka 80-luvun naapurintytöistä 2000-luvun tarkasti tuotteistettuihin hahmotyyppeihin (ja hahmolaumoihin) oli kiinnostavaa seurattavaa. Kiinnostava oli myös huomio siitä, että tyttöidolihahmot ovat usein vahvasti kokonaisia tarinoita, kun taas 2000-luvulla päätään nostaneet poikaidolihahmot ovat enemmän tyhjiä tauluja, joihin katsojat voivat heijastaa omia toiveitaan BL-kohtauksista, seurustelusta tai mistä tahansa. Poikaidoleistakin tietty löytyy omat hahmotyyppinsä joita ei luennon puitteissa kuitenkaan ehditty käsittelemään, mikä oli ihan ymmärrettävä rajaus eikä sinänsä puute.

Ehkä tämä kuitenkin samalla vastasi omiin pohdintoihini siitä, miksi niin monet idolipojat ja poikaidolisarjat ovat viime aikoina Sekkou Boysia lukuunottamatta jättäneet kylmäksi: kaipaan överiksi vedettyä näyttävyyttä ja persoonallisia hahmoja (tai edes hahmodesigneja), en tyhjiä tauluja. Tämän vuoksi Utaprinssi on varmaan edelleen niin lähellä sydäntäni. Vaikka senkin hahmot on varustettu varsin pahvinmakuisilla persoonallisuuksilla, ovat hahmomallit ja -konseptit ainakin tarpeeksi flashyja tai huvittavia omaan makuuni. Luennon perusteella katselukierrokseen menee joka tapauksessa King of Prism, ja ehkä idolipoikien tulevaisuus tosiaan on Ensemble Starissa kuten Hootti veikkaili. Ainakin eräs fujoshituttavani on spämmännyt twitteriä ko. pelin screencapeilla viimeiset puoli vuotta, joten ehkä EnSutassa on sitä Jotain.

Kaiken kaikkiaan luento tarjoili siis hyvin rajatun, tiiviin historiikin joka antoi taustaa idolisarjojen ja -ilmiön ymmärtämiselle ja omien mieltymysten ja asenteiden pohtimiselle. Aiheesta riittäisi varmasti paljon luennoitavaa eri kulmista myös tuleviin coneihin.

#4: Matsuno-veljesten väliset suhteet sarjassa Osomatsu-san (Elisa ”Effy” Korhonen)

airinpie: 

Viikonlopun luennoista heikoimmaksi sisältönsä puolesta jäi Matsu-veljesten välisiä suhteita käsittelevä ohjelma. Kävin hieman jaakobinpainia miten tämä palaute kirjata, sillä mielestäni on kohtuutonta iskeä esitykselle samanlaista vaatimustasoa kuin mihin esimerkiksi Frostbitessa olen tottunut. Yleisö koostui nimittäin pääasiassa noin 15-vuotiaista joilla näytti kyllä olevan hauskaa, joten voiko ohjelman tällöin väittää olevan epäonnistunut, vaikka se ei itselleni mitään tarjonnutkaan? Palaan tähän tarkemmin alempana, mutta ohjelmapalautteen suhteen lienee silti hyvä olla myös rehellinen.

Hahmodynamiikka-analyysin vannoutuneena ystävänä ohjelma ei oikeastaan kertonut minulle mitään sellaista, mitä sarjan katsottuani en jo valmiiksi tietäisi. Mukaan oli kyllä poimittu muutamia tutkimuslainauksia sisarusjärjestyksen vaikutuksesta luonteeseen, mutta niiden pintapuolisuuden vuoksi sarjan tapahtumien kertaus kattoi käytännössä 80% luennosta. Harvemmin enää eksyn tällaisille luennoille, joten olin unohtanut kuinka puuduttavaa niitä on seurata; ei siksi että esitys itsessään olisi kelvoton, vaan koska käsitellyt aiheet jäivät niin yksiulotteisiksi. Osomatsu-san ei toki ole helpoin mahdollinen sarja analysoida, sillä skitti-henkisyytensä vuoksi argumenteissa pitäisi huomioida paitsi itse tapahtumat, myös niiden funktio sarjan rakenteessa. Kuinka vetää johtopäätöksiä juonesta, joka retconnataan heti seuraavassa jaksossa? Olisinkin kaivannut että ohjelmanpitäjä olisi edes jotenkin huomioinut niitä nyansseja, jotka toistuvasti näiden vitsien väliin jäävät; nyt esimerkiksi Ichimatsun ja Karamatsun vinoutunut dynamiikka tai Jyuushimatsun ja Ichimatsun yhtäläisyydet sivuutettiin aika itsestäänselvillä tulkinnoilla, vaikka Matsujen kiehtovuus on itselleni nimenomaan ristiriidoissa, sekä kaikessa mitä sarjassa ei suoraan sanota.

Paljolti näiden nyanssien puuttumisen voi toki laittaa esityksen kohdeyleisön piikkiin. Sain ainakin itse puhujasta nuorehkon vaikutelman, etenkin tämän kyseenalaistaessa omia teorioitaan ”en oo varma, mutta tää saattais voida olla näin” -tyylillä. Tällaiset heitot voi jatkossa surutta karsia, sillä oma_keksimistä teorioista saa ja pitää olla ylpeä! Dioissa vilisevät yhdys_sana_virheet sen sijaan kannattaa tarkistaa etukäteen. Arvostan myös ajatusta sisällyttää esitykseen myös tutkimusta (koska tutkimus paras :D ja bulba :D), mutta tässä peräänkuuluttaisin toisaalta lähdekritiikkiä; jos käsitellään japanilaisesta yhteiskunnasta kertovaa sarjaa, olisi syytä soveltaa nimenomaan japanilaista sisarusjärjestystä ja -perimävelvoitetta koskevaa tietoa (vink’d: se on aika iso Juttu siinä kulttuurissa). Kritiikkini kannattaa joka tapauksessa suhteuttaa siihen, että yksinkertaisena hahmoesittelynä ohjelma tuntui uppoavan oikeaan (ikä)kohdeyleisöönsä, johon itse en nyt vain kuulunut. Kohdeyleisön ja ohjelman kohtaamisesta Traconissa kirjoittelinkin vähän enemmän alla, sillä Matsu-luento havainnollisti sen suhteen paria jo aiemmin pyörittelemääni ajatusta.

maipon: 

Tässäkin ohjelmassa oli fiksusti tehty etukäteen selvä rajaus käsiteltävästä aiheesta, eli veljessuhteiden tarkastelu Osomatsu-sanissa. Sisarussuhteista tehtyjen tutkimusten hyödyntäminen ja omien tulkintojen yhdistelmä ei kuitenkaan synnyttänyt omaan makuuni niin lennokasta kokonaisuutta kuin aiheesta olisi toivonut. Mutta kuten Airin jo aiemmin totesi, emme vain tainneet kuulua ohjelman kohdeyleisöön tällä kertaa.

Yleisiä ajatuksia ohjelmasta

maipon:

Vuosien negailun jälkeen löysin 45 minuutin ohjelmapaikoista yhtäkkiä paljon hyvää. Pitkään on tuntunut siltä, että 45 minuutissa luento ei ehdi päästä edes kunnolla asiaan ennen kuin se jo loppuu. Kyse on kuitenkin yleensä liian massiivisen aiheen tunkemisesta liian lyhyeen aikaan, ja Traconissa katsomissamme ohjelmissa tämä onnistuttiin välttämään. Kaikki neljä luentoa olivat tavalla tai toisella sopivia juuri 45 minuutin mittaan, koska niissä oli otettu joku selkeä näkökulma aiheeseen jota ne käsittelivät ja saatu karsittua turhat rönsyt pois. Ovathan TED -puheetkin vain noin 10 minuutin mittaisia, eikä niistä jää olo että ne loppuvat kesken. Tässä todistettiin taas se mitä olen 75 minuutin ohjelmapaikkojenkin kanssa tuskaillut: ohjelmanpitäminen on tiivistämisen ja rajaamisen taidetta. Mutta joo, ei mulla muuta, Airin jatkakoon tästä ei-niin-tiivistetysti.

airinpie: 

Traconin ohjelmaslotit ovat minulle vähän ristiriitaisia, sillä 45 minuutin tuntuessa usein turhan lyhyeltä on 110 minuuttia vaativa kokeneemmallekin ohjelmanpitäjälle täyttää.  Tällä kertaa heräsin kuitenkin ajattelemaan 45 minuuttia myös  mahdollisuutena: ohjelmakartasta pisti silmään parikin ideaa (esim. Tarantinogatari ja Sailor Moon, Jumalan lupaama messias) joiden innovatiivisuutta lyhyempi slotti saattoi jopa kannustaa. 75 minuuttia vaatii aina enemmän kuin hassun idean, mutta kannattaisiko kokeilunhaluisuuteenkin välillä panostaa? Kaiken ohjelman kun ei tarvitse sanoa mitään maatamullistavan ihmeellistä, joten 45 minuuttia on paitsi tilaisuus aiheilla leikittelylle, myös kipuraja ohjelmien valitsemiselle sokkona – tuntemattomampaakin settiä uskaltautuu seuraamaan jos se rokottaa elämästä alle tunnin.

Enemmän jäin tosin miettimään kuinka tapahtuman ikärajattomuus näkyy itse ohjelmassa. Kuten yllä tuli todettua, pari esitystä olisi kaivannut selkeämpää suositusikärajaa sisältönsä puolesta, ja yksi oli selkeästi nuoremmille katsojille suunnattu. Ohjelmakuvauksista tämän saattoi ennakoida vain aiheyhteydestä. Kävijän näkökulmasta olisikin hyvä pohtia, kuinka jatkossa ohjelman kohdennus onnistuisi entistä paremmin: jos ohjelmaa paitsi pitävät myös katsovat kaikenikäiset harrastajat, on jokaisen etu, jos nämä ikäryhmät kohtaavat toisensa. Olisiko esimerkiksi täysin ennenkuulumatonta, mikäli ohjelmakartasta löytyisi ohjelmanpitäjän aiheelleen valitsema katsojan kohdeikä -merkintä? Tällä en missään nimessä siis tarkoita, etteikö kaikenlaiseen ohjelmaan (paitsi tietysti siihen ikärajalliseen, durr) saisi osallistua iästä riippumatta, mutta katsojaa hyödyttää toisinaan tietää jo etukäteen millaiselle yleisölle ohjelmanpitäjä itse on esityksensä suunnitellut.

Vaikka ikä ei ole kuin numero ja mitä näitä nyt on, tietyt ikäluokat jakavat suuremmalla todennäköisyydellä myös yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Tämä pätee paitsi luentojen sisältöön, myös niiden esitystapaan – 29-vuotiaana kirjallisuustieteiden entisenä tutkijana kriteerini esimerkiksi hahmoanalyysiluennolle poikkeavat väistämättä yläasteikäisestä, joka on saapunut paikalle fiilistelemään omaa lempisarjaa. Jälkimmäistäkin katsojatyyppiä kuitenkin ehdottomasti tarvitaan: nuorelle ohjelmanpitäjälle on tärkeää saada kannustavaa palautetta etenkin vertaisiltaan. Vaikka kehitykseen tietysti vaaditaan myös rakentavaa palautetta,  ei Naruton haalarimuodista puhumaan tullut Milla 15 vee tee mitään täysin väärästä viitekehyksestä annetulla murskakritiikillä. Vastaavasti en haluaisi tuhlata aikaani vaan olla menemättä tällaiselle luennolle, jos tiedän etten todellakaan kuulu sen kohdeyleisöön. (Ok valehtelin taas, menisin koska vain katsomaan luentoa Naruton haalarimuodista. Ja Rock Leen!)

Jo kesä-Desun K18-uudistuksen yhteydessä kirjoitinkin seuraavasti:

Koska kuitenkin ymmärrän hyvin myös pettyneitä nuoria, toivoisin aiheeseen liittyvän skeneväännön herättelevän jäljelle jääviä tapahtumia sisällöntuoton kehittämiseen, jotta kesä-Desun jättämä aukko ei tuntuisi niin suurelta. Eivät nuoret missään nimessä ole vääränlaisia tai vähempiarvoisia kävijöitä, heitä vain suuremmalla todennäköisyydellä usein kiinnostaa hieman toisenlainen ohjelma. Mutta mitä tämä ohjelma käytännössä on, ja kuka sitä järjestää? Kuinka juuri Sinun tapahtumassasi varmistetaan, että sisältö ja kohdeyleisö ylipäätään löytävät toinen toisensa?

Tällä viittasin kaikenikäisille suunnattujen tapahtumien, kuten Traconin, rooliin nimenomaan nuorille suunnatun puheohjelman kannustamisessa. Nuorten osallistaminen on tärkeää niin uusien ohjelmanpitäjien kuin kuuntelijoidenkin luomiseksi, mutta sen täytyy syntyä heidänkin ehdoillaan. Ei Milla 15 vee välttämättä intoudu puheohjelman saloihin kuuntelemalla 110 minuutin palopuhetta Re:Zeron marxismista vain, koska huijautui paikalle ohjelmakuvauksessa mainittujen Remin ja Ramin takia. Toki on aina mahdollista että Milla 15 vee paljastuu satunnaisotannalla ankaraksi talousfilosofianörtiksi, mutta itse satsaisin paukkuni ennemmin siihen, että Milla bongaisi ohjelmakartasta paitsi itseään kiinnostavat aiheet, myös itselleen eniten soveltuvat ohjelmanpitäjät. Tällä hetkellä Traconin ohjelma kun on jaoteltu ainoastaan animeohjelmaan, roolipeliohjelmaan, cosplayohjelmaan, muuhun ohjelmaan ja miitteihin, enkä varmasti ole ainoa jolle kattaus näyttäytyy aika sekavana. Kohdeikäryhmän avulla suodattaminen saattaisi tuoda helpotusta itselle soveltuvan ohjelman etsimisessä. Tai sitten ei, mistä minä mitään tiedän, disregard that i suck ducks jne

Tavalla tai toisella Tracon herätti joka tapauksessa paljon Ajatuksia ikärajattoman puheohjelman saralla. Vaikka kävijänä en vieläkään tunne täysin istuvani tapahtuman profiiliin ja ohjelmanpitäjänä koen tarjotut ohjelmaslotit hankalina täyttää, näen Traconilla silti tärkeän roolin nimenomaan kaikenikäisten tapahtumana, jolla on tilaisuus luoda siltoja uusien ja vanhempien harrastajien välillä. Toivoisinkin sen suhtautuvan tähän puheohjelman suhteen jatkossa kunnianhimoisesti, sillä uusien (nuorten) ohjelmanpitäjien sekä heidän luennoillaan käyvien harrastajien rohkaisusta hyötyvät pidemmän päälle Suomen animetapahtumista kaikki.

Miksei Ohjelma Kiinnosta v2: The Reckoning (tai, Kuinka sovelsin doukkareita ikuisuusaiheeseen)

Ohjelma on vääränlaista. Ohjelma on paskaa. Ohjelma ei kiinnosta.

Samat lauseet lentelevät ilmassa valehtelematta joka Desuconin jälkeen, eikä tämä vuosi ole ollut poikkeus. Kesän Desussa oli aiheesta jopa luento, joka kerätystä datastaan huolimatta tarjosi sekin vain subjektiivisia vastauksia. Ikuisuusaiheista onkin harvoin vaikea sanoa mitään tuoretta, mistä johtuen sitä ympäröivä keskustelu jää usein lyhyeksi:

Miksi tartun aiheeseen siitä huolimatta? Koska omaa kesä-Desun doujinshi-luentoani valmistellessa jouduin pukemaan sanoiksi kyseisen harrastuksen turhauttavimpia puolia — etenkin, kun kuluttamani materiaali ei ole esimerkiksi fanficeihin tai fanartiin verrattuna missään nimessä ilmaista. Kun jälkikäteen sitten bongasin näitä ”ohjelma oli skeidaa ja se kertoi vääristä aiheista” -kommentteja, kuulostivat ne oudon tutuilta. Enkös mä juuri tätä pyöritellyt doukkarien yhteydessä? Eikö turhautuminen ole ainoastaan luonnollista, kun faniharrastuksen sisältö ei vastaakaan odotuksia?

Luentomuistiinpanoihini kirjoitin jotakuinkin seuraavasti:

Jokainen fandom on toki aina faniensa näköinen. Jos on iso fandom, voi olla paljonkin valinnanvaraa, ja sekaan mahtuu yleensä myös tosi hyviä taiteilijoita. Isot fandomit myös reagoi nopeasti muutoksiin alkuperäissarjoissa, jolloin esimerkiks juonimuutokset tai uus promomateriaali saattaa aiheuttaa vyöryn aiheesta kertovia doukkareita. Toisaalta hahmodynamiikat voi standardisoitua tavalla joka saa ne hahmot tuntumaan vierailta, jos ei ite allekirjoita vallalla olevaa tulkintaa. Pienet fandomit ei välttämättä ota yhtä paljon vaikutteita erilaisista ’trendeistä’, mutta niiden kääntöpuolena onkin sit se että otat mitä ylipäätään saat, oli se kuinka linjassa sun omien preferenssien kanssa tai ei. Plus että tietysti isojen fandomien etu on yhteisöllisyys ja sen myötä tuotteliaisuus, sillä harva circle pysyttelee loputtomiin yhden fandomin sisällä. Mut aikamoista bingolottoa se on silti, ja pettymykset nyt vaan kuuluu pelin henkeen.

Mielestäni yllä olevaa voi soveltaa muutaman sanan vaihtamalla paitsi omakustannesarjiksiin, myös coneihin. Jokainen fandom on faniensa näköinen on yhtä kuin jokainen con on tekijöidensä näköinen, jossa myös vallalla olevat intressit dominoivat tapahtuman sisältöä. Desucon on alusta lähtien profiloitunut nimenomaan puheohjelmaan, mistä johtuen variaatiotakin löytyy laidasta laitaan. Rimanalituksia mahtuu joukkoon aina, mutta oleellisempaa on kunnianhimoisuuteen ja kokeilunhaluun kannustava ympäristö. Mitä suurempi yleisö, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sen joukosta löytyy joku preferenssisi jakava kuulija. Koska trendit ja muutokset toisaalta leviävät tällaisessa ympäristössä nopeasti, entry level -tason materiaalista kiinnostuneet ja sitä tarjoamaan kiinnostuneet eivät välttämättä kohtaa toisiaan (ks. myös käytte väärissä tapahtumissa).

Toisaalta ”sä nyt et vaan oo kohdeyleisöä” ei toimi ikuisesti vasta-argumenttina kritiikille. Puhun tässä kirjoituksessa pääasiassa Desuconista, sillä laadukkaalla puheohjelmalla itseään markkinoivana tapahtumana se on aiheen suhteen eniten suurennuslasin alla — etenkin, kun ensimmäisenä suomalaisena animetapahtumana se päätti myös pyytää tarjonnastaan kunnolla Rahea. Koska kunniavieraiden tai vaikkapa kansainvälisten cosplay-kisojen uutuudenviehätys tuntuu viime aikoina laskeneen, vastinetta pääsylippuun haetaan yhä enemmän nimenomaan puheohjelmasta. Pikkutapahtumassa (ja pikkurahalla) tietää usein saavansa mitä tahansa positiivisen yllätyksen ja myötähäpeän väliltä, mutta jos maksaa 31e pääsylipusta ja moninkertaisesti tämän matkoista ja majoituksesta, on luonnollista tuntea olonsa huijatuksi kun luentosalin edessä heiluu joku dille lausumassa ääneen lempianimesi juonta.

Tähän voisikin soveltaa Madun kommenttia käytte väärillä luennoilla, joka kärjistyksineen aukeaa ehkä hieman paremmin doujinshi-esimerkin kautta. Puhuessani doukkarien filtteroinnin tärkeydestä väitin luennollani nimittäin seuraavaa:

Kaikkiin harrastuksiin kuuluu oman kiinnostuksen rajaaminen, eikä doukkarit ole poikkeus. Hakeeko fanitarinoista jatkumoa alkuperäiselle, vai kiinnostaako pelkkä porno? Shippausjutut? Random huumoritarinat? Ihmissuhdejutut on aina suosittu aihe, mutta riippuu ihan doujinkasta luoko se vakavasti otettavaa draamaa vai puhdasta jynkkyä. Ei mikään ota päästä niin paljon kuin jos hakee lähmintää ja saa pelkkää lässytystä, tai vastavuorosesti kaipais kaihoilua ja doukkari on nestesirkusta täynnä. 

Jos käy tapahtumissa pääasiassa puheohjelman vuoksi, suosittelen ehdottomasti siis noudattamaan akronyymiä TMHF eli Tiedä Mitä Haluat ja Filtteroi. Vuosikausia coniluennoilla ravanneena osaan nykyään noin 70% todennäköisyydellä arvata jo ohjelmakuvauksesta, onko luennolla minulle mitään annettavaa tai kannattaako tapahtumaan ylipäätään mennä. En juurikaan välitä paneeleista (koska ne harvoin onnistuu), en käy tuntemattomilla sarjaluennoilla (koska en ummarra mitään), enkä luota varauksetta yhteenkään yaoi-aiheiseen ohjelmanumeroon jonka kuvauksessa ei mainita sanaa BL (koska, no, niin). Toisaalta oikea ohjelmanpitäjä saattaa houkutella minut yllättävistäkin aiheista kertoville luennoille, jos olen tämän käsittely- tai esiintymistapaan mieltynyt. Systeemi ei toki ole aukoton, mutta säästää usein suurimmilta pettymyksiltä, aivan kuten olen oppinut suodattamaan doukkariharrastuksessani pois kaikista hajottavimman tauhkan. Tai sitten ostan sen tauhkan, tietäen tasan mitä saan; eräskin tuttavani kuvasi osuvasti erästä Desun ohjelmanumeroa sanankääntein ”odotin huonoa luentoa ja sain huonon luennon, joten ei harmita”.

Odotuksiin moni ongelma toisaalta tiivistyykin. Vaikka ohjelma yleensä julkaistaan hyvissä ajoin ennen lipunmyyntiä, ohjelmakuvaukset ovat toisinaan yhtä arvaamattomia kuin doukkarin kannet: rahallinen investointi on pakko tehdä niiden perusteella, eikä mikään maailman harjaantuminen tai filtterointi takaa että koliket menevät aina oikeaan osoitteeseen. Toisin sanoen sitä 31 euron viikonloppulippua on helppo sadatella, kun omat mieltymykset tai mielipiteet menevät reippaasti ristiin ohjelman lupausten kanssa. Miksi toi tyyppi burgeroi tuolla jostain psykoanalyyttisestä tuubasta, jos mua kiinnostaisi enemmän animaatiostudion taustat? Miksi noi tyypit lukee hermostuneena suoraan paperista, jos kerta on tulleet yleisön eteen puhumaan? Miksi maksan tästä skeidasta, jos voisin lukea himassa Kotakusta tuhat artikkelia ilmaiseksi? Pettymys on aina inhimillistä, mutta joidenkin kävijöiden kohdalla tässä tapahtuu silti eräänlainen perspektiiviharha, jota doujinshien ostamisen yhteydessä kuvasin seuraavasti:

”No mut mä maksoin tästä! Kyllä mulla on oikeus valittaa jos en saa rahoilleni vastinetta!” joku vois siellä nyt huutaa, koska siinä missä fanficit on ilmasia niin doujinshit maksaa ainakin kolme rahea. Tää on ihan validi pointti, joskin ehkä vähän harhaanjohtava. Yks juttu mihin netissä usein länsimaisena doukkariharrastajana nimittäin törmää on se mentaliteetti, että doujinka on sama asia kuin mangaka. Eli että omakustanteita piirtävä ja julkaiseva ihminen olis jotenkin samalla viivalla ammatikseen sarjiksia tekevän ihmisen kanssa. Joskus tää on tietysti kirjaimellisesti totta: jotkut mangakat tulee Comiketiin julkaisemaan fanisarjiksia joko muiden sarjoista tai omistaan. Osa mangakoista myös aloittaa doujinkoina.

Se miks mä haluan kuitenkin nostaa tän esille johtuu kuitenkin siitä, ettei doujinkat usein eroa muista faneista mitenkään. On tosi poikkeuksellista, että doujinsheilla tehdään kunnolla voittoa; enemmän siinä on kyse painatuskustannusten saamisesta takaisin, mikä osaltaan selittää näitä tekijänoikeuskiemuroita ja sitä, miks kaupalliset julkasijat mieltää doukkarit enemmänkin promona oheistuotteilleen. Tapasin viime vuonna Tokiossa japanilaisen tytön, joka oli myymässä Comiketissa Transformers-BL:ää. Luuleeko joku että tällaseen rikastumisen toivossa lähdetään? Kyllä se ihan siitä omasta intohimosta harrastukseen lähtee, mikä sit pakottaa kans pohtimaan tekijän ja kuluttajan suhdetta jos ette ookaan niin eriarvosia toisiinne nähden.

Toisin sanoen yhdelläkään ohjelmanpitäjällä ei valitettavasti ole velvollisuutta tulla yhteenkään tapahtumaan varmistamaan, että Juuri Sinä saat rahoillesi vastinetta. Vapaaehtoisuuteen perustuva harrastajilta harrastajille -mentaliteetti tarkoittaa, että terveen järjen ja Suomen lakien rajoissa on myös ohjelmanpitäjän oikeus puhua aiheesta, josta juuri hän on kiinnostunut, tavalla joka on juuri hänelle kaikista luontevin — myös sillä uhalla, ettei laatu/toteutus aina vastaa täysin odotuksiasi. Tilanne on toki eri, jos ohjelmanpitäjälle esimerkiksi maksetaan ohjelmanumerosta, mutta muutoin hän saa itse ”painatuskustannuksistaan” takaisin vain conilipun sekä vaihtelevan määrän muita etuja. Jos laskisin taloudellisesti näiden etuisuuksien arvoa verrattuna ohjelman tekoon käyttämääni aikaan tai tapahtuman nielemään rahaan (no ne samat matkat ja majoitukset), jäisin monen doujinshi-circlen tavoin miinuksen puolelle. Itselleni tämä on kuitenkin sivuseikka sen rinnalla, että pääsen tekemään tapahtumiin sellaista ohjelmaa kuin niissä itse haluaisin nähdä.

Miksi? Koska harrastan näitä asioita, ja muiden ohjelmanpitäjien tavoin joskus olen niistä niin intohimoinen että haluan jakaa ne toisten kävijöiden kanssa. Käsittääkseni tämä ei eroa mitenkään siitä, miksi tuhannet japanilaiset vääntävät omakustanteita perse ruvella vain hikoillakseen nämä ruvet auki Comiketin kesähelteillä. Osa harrastuksista elää puhtaasti rakkaudesta lajiin, jolle Desuconin kaltaiset tapahtumat puolestaan tarjoavat puitteet sen ylläpitämiseksi. Nämä puitteet ovat se, mistä sinäkin 31 euroa tapahtumaan tullessasi käytännössä maksat: ne kolisevat tuolit Kuusessa, ne sivuscreenit Puusepässä, jopa ne arvaamattomat naurut kun minä röyhtäisen vahingossa mikkiin kesken lauseen. Kaikki ne tosielämän kokemukset ja kommellukset, joista paperilla kenenkään ei varmaan pitäisi haluta maksaa pennin jeniä, mutta joissa jälkikäteen muistellessa on silti jotain ainutlaatuista. Vähän kuin siinä elokuun helteessä, joka Comiketin viimeisenä päivänä uhkaa liiskata tervan lailla asfalttiin, koska yhteisöllisyys ja jaetut kokemukset ja mitä näitä nyt on.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että puitteet oikeuttaisivat itsessään huonon ohjelman. Kuten todettua, en allekirjoita pelkkää ”oma vika” -mentaliteettia sen enempää kuin allekirjoitan ”kaikkimullehetinyt” -ajatusmalliakaan, sillä harrastustoiminnan ei koskaan pitäisi olla synonyymi skeidalle. Hyvän tai edes kiinnostavan ohjelman määritelmä on kuitenkin niin subjektiivista, että niistä kertovat tekstit pyörivät usein jossain Kapteeni Itsestäänselvyyden ja henkisen selkääntaputtelun kehässä (omani varmasti mukaanlukien). Tästä johtuen seurasinkin Desun Miksei ohjelma kiinnosta? -paneelia niin hämmentyneenä, sillä palkitsevan ohjelman tekoon liittyy paljon muutakin kuin läjä ohjelmanpito-oppaita. Tärkein näistä itselleni onkin, ironista kyllä, se mikä em. ohjelmanumerolta tuntui olevan hukassa: käsitys siitä, mitä luennolla halutaan ylipäätään sanoa.

Voisinkin väittää, että objektiivisessa mielessä huonoin ohjelma on usein juuri sitä, joka ei lopulta palvele minkäänlaista tarkoitusta. Asiavirheet, huonot slaidit tai takelteleva esiintyminen ovat luonnollinen osa kehitysprosessia, mutta turhauttavinta on istua 75 min luennolla joka ei tiedä itsekään miksi on olemassa. Peilaan taas doujinsheihin: kartoittaessani erilaisia kokemuksia doukkari-senpaini Vuori kuvasi huonoimmiksi ostamikseen sarjakuviksi niitä, joissa ei ollut joko pointtia tai omaa visiota. Hyväkään piirtotyyli ei pelasta tarinaa, jossa ei ole mitään järkeä, eikä hauskin läpänheittäjä luentoa, jolla ei ole mitään sanottavaa. Luentoaiheet lähtevät usein pienistä ideoista, mutta niiden täytyy kasvaa 75 minuutin mittaan ollakseen kenenkään ajan arvoisia — edes omasi.

Tässä kohtaa ohjelmavastaavan tuki voikin olla kullanarvoista, sillä ohjelmanpito-ohjeiden tuputtamisen sijaan koko luennon voi pelastaa yksi kysymys: mitä sä haluat tällä käytännössä sanoa? Tavallaan tämä on tuen lisäksi myös ohjelmavastaavan velvollisuus, sillä jos ohjelmakuvaus herättää kävijässä saman kysymyksen, pitäisi jonkinasteisten varoituskellojen soida. Käytännön vastuu on tietysti viime kädessä ohjelmanpitäjällä, mutta ideaalitilanteessa vastaavalla on mielestäni oikeus toivoa etukäteen nähtäväksi edes alkeellinen ohjelmarakenne, jotta päämäärättömyyden voisi ajoissa korjata. Kuinka tehdä niche-aiheesta kenties laajemmallekin yleisölle avautuva? Miten sitoa eri teemoja yhteen, tai mistä näkökulmasta niitä tarkastella? Ja toistaen, koska tätä ei voi liikaa painottaa: mikä on ylipäätään tämän ohjelman pointti?

Idealismi on toki idealismia, ja reunoilta jälleen helppo huudella. Kaikista yrityksistä huolimatta sitä objektiivisen hyvää ohjelmaa ei nimittäin voi täsmägeneroida, sen enempää kuin kävijöiden mieltymyksiä muuttaa. Tämän tekstin paljon puhuttu pointti on kuitenkin herätellä sitä tervettä realismia oman harrastamisen suhteen, ja missä valossa puheohjelman näkee. Ei ohjelmanpitäjä ole harrastajana eriarvoisessa asemassa vain siksi, että on halunnut jakaa ajatuksensa muiden kanssa. Palaute hyödyttääkin koko yhteisöä siis ennen kaikkea silloin, kun kävijä ymmärtää omien mieltymystensä puolueellisuuden, ja kohdentaa kritiikkinsä oikeaan suuntaan. Rakenteita, taustatietoa tai esitystapaa on aina mahdollista hioa, mutta vilpitöntä halua luoda uutta ei synny kuin siihen kannustavassa yhteisössä. On suurin osa doujinsheistakin tuubaa, mutta kokeilulle avoin ja rohkea ympäristö mahdollistaa myös onnistumistarinoita:

Kun ne omat mieltymykset vihdoin kohtaa tekijän joka on samalla aaltopituudella, se tunne on aika euforinen. Jos mukaan ympätään vielä loistava taide, ollaan koukuttavuuden ytimessä: tämä on se materiaali mitä olisin itsekkäästi alkuperäiseltä teokselta halunnut, ja nyt joku muu antaa sen mulle silti. Tai haastaa sua näkemään asioita uudella tavalla. Mut ymmärtää mun nörttitunteita kaikki tyynni.

Siksi jokaista ”ohjelma ei kiinnosta ja on katsomatta paskaa” -kommenttia kohtaan olisikin hyödyllisintä puhua myös siitä, mitä positiivisia kokemuksia ohjelmasta kävijöille on jäänyt, jotta jatkossa ohjelmaa rohkaistuisi pitämään joku myös Juuri Sinua kiinnostavasta aiheesta. Tai villi viidakon ehdotus: kenties jopa Sinä itse! Coniohjelman kun ei tarvitse olla tajunnanräjäyttävää tai täydellistä täyttääkseen funktionsa, joka on yksinkertaisimmillaan yhteisten tärkeiden asioiden jakamista. Toisinaan ei tarvitse edes sanoa mitään kovin uutta ja ihmeellistä; riittää, jos ohjelma pukee sanoiksi omat fiilikset tai saa ajattelemaan aihetta hieman uudelta kantilta. Tämän tunteen soisinkin ihan kaikille conikävijöille preferensseihin katsomatta — kuka tietää, ehkä se ohjelmakin alkaisi sitten taas kiinnostaa!

Desucon 10. –12.6.2016

Koska coniajatukset on hyvä saada alta tuoreeltaan, luvassa tällä kertaa pohdintaa kuluneen viikonlopun Desuconista (kyllä tää blogi joskus muullakin sisällöllä päivittyy!). Siinä missä Frostissa vietimme kolmipäiväistä conia, kutistui kesä-Desu taas perinteisemmin kaksipäiväiseksi – osin tarkoituksella, osin puolivahingossa, kun Lahteen saapuminen perjantaina vähän venähti. Kommenttia on luvassa siis lauantaista ja sunnuntaista historian ensimmäisen K18 kesä-Desun osalta.

Mitä jäi käteen muiden puheohjelmasta?

airinpie: Tarkoituksena oli Ihan Oikeasti käydä katsomassa enemmän puheohjelmaa, mutta universumi oli minua vastaan: ohjelmat, jotka olisin suurimmalla todennäköisyydellä halunnut nähdä, pidettiin aikaan jolloin olin kaikista epätodennäköisimmin Sibbellä. Näihin lukeutuivat mm. Petterin luento Japanin kielestä ja tarinankerronnasta, ja mielenkiintoista olisi tietysti ollut kuulla myös Geassista, käänteishaaremeista sekä hentsumangasta. Koska olin perillä Lahdessa kuitenkin tasan klo 23 perjantai-iltana, eivät nallekarkit menneet tämän suhteen tasan.

Samoin seuraavan päivän clickbait-luento eli Miksi ohjelma ei enää kiinnosta? alkoi täysin epäinhimilliseen aikaan eli kymmeneltä aamulla, mutta armottomalla ganbaroinnilla ehdimme paikalle viimeisten 15–20 min ajaksi. Oman rajallisen otantani sekä jälkikäteen kuultujen syväluotauksien perusteella ko. ohjelmanumero ei oikein tainnut itsekään tietää mitä tarkoitusta se palveli. Muutamien legendaarisien lainien (”burgerointi on pinnallista” ”cosplaykisat on olemassa että saataisiin jengi pois käytäviltä”) lisäksi käteen jäi ilmeisesti aika sekava kokoelma väitteitä ilman sen kummempaa analyysiä. Esimerkiksi ajatus siitä, että ohjelmanpitäjän pitäisi olla aina hauska ollakseen viihdyttävä (”harjoitelkaa vitsejä!”) on paitsi älytön, myös itseriittoinen – kuten jo aikanaan K18-uudistuksen yhteydessä ulisin, kaiken ohjelman ei tarvitse sopia kaikille ihmisille. Luennon aihe oli toki ehdottoman mielenkiintoinen joten pointsit siitä, mutta pieni etukäteisperehtyminen termeihin ja puheohjelman merkitykseen yleensä olisi voinut olla paikallaan.

Seuraavaksi luvassa oli Maijan ohjelma, Ujo samurai ja kiltit kidnappaajat eli luento House of Five Leavesista. Tiesin jo etukäteen koko ohjelmarungon ja -sisällön, joten osakseni jäi lähinnä pihistä taas kateellisena näteistä dioista ja fiilistellä hahmoanalyysiä. Luento sopi mielestäni niin sarjaa erityisemmin tuntemattomille kuin sen faneillekin: teemoja käytiin läpi hahmojen kautta selkeästi ja hyvin esimerkeillä havainnollistaen, mutta mitään dramaattisia juonipaljastuksia ei mukaan lipsunut. Luennosta välittyikin todella hyvin sarjan yleisfiilis sekä sen tarinankerronnalliset vahvuudet, joita rauhallinen esitystapa tuki. En tosin ymmärrä, miksi luento oli sarjakohtaisena sijoitettu Puuseppään, sillä se olisi toiminut mielestäni paremmin Kuusessa (plus että samaan aikaan pidetty Animen antagonistit todennäköisesti veti suuremman yleisön laajemmalla aiheellaan, jolle Puusepässä olisi ollut enemmän tilaa). Noh, mene ja tiedä. Olen tietysti ”vähän” jäävi kommentoimaan tätä, mutta hyvin vedetty luento, hyvä aihe ja hyvä Ichin renttusänki.

Sunnuntain puolelta olisin vielä Tietäjien suosituksesta halunnut nähdä luennon toisen maailmansodan vaikutuksesta animeen, mutta koko conin viimeiseksi puheohjelmaksi (omaa luentoa lukuun ottamatta) jäi lopulta lauantain Millenium Burst – kun alitajunta Japaniin iski. Päädyin tänne vähän puolivahingossa, mutta aihe osoittautuikin happoisuudessaan kuin minulle räätälöidyksi. Koko luento oli oikeastaan yhtä isoa surrealistista marssia: luennoitsijan omintakeinen tyyli, Susumu Hirasawan musiikki sekä hyvin valitut videoklipit tukivat normikaavasta poikkeavalla mutta sitäkin kiehtovammalla tavalla luennon aihetta, joka puolestaan poukkoili historian ja kulttuurianalyysin kautta yksittäisteosten yksityiskohdista aina aasialaiseen identiteettiin ja länsimaiseen filosofiaan. Kokonaisuudesta jäi lopulta vähän kaksijakoinen fiilis, sillä tämä pyöritys oli toisaalta myös luennon suurin riippakivi. Jos oma keskittyminen herpaantui hetkeksikään, putosi auttamatta kärryiltä, eikä punainen lanka tuntunut aina hahmottuvan kärryillä istuessakaan. Tähän olisivat auttanut suuremmat linjanvedot sekä yhteenvedot yleensä, kun luennolla siirryttiin sarjasta toiseen jokseenkin subjektiivisen otannan perusteella. Paljon pisteitä joka tapauksessa rohkeasta aihevalinnasta ja erottuvasta esitystyylistä, tämä herätti ainakin paljon ajatuksia!

Luentojen lisäksi kävimme lauantai-iltana vielä Madun ja Auroran Hahmontunnistusvisassa, josta tosin jouduimme ajanpuutteen vuoksi pakenemaan alle keskivaiheessa. Muutamasta ihan käsittämättömästä aivopierusta (mikä taitaa olla tunnistusvisojen yleisin oire) huolimatta oma tiimimme sai yllättävän hyvin pisteitä sarjojen genret huomioiden. Oma kunnian hetkeni oli Diabolik Loversin päähahmon tunnistaminen koska mitäs helvettiä nyt, miks olen tätäkin katsonut? Jälkikäteen harmitti että missasimme Matsuaiheisen kysymyksen, mutta ainakin pedalointikysymykset menivät täysillä pisteillä kotiin. Ilo se on pienikin ilo! Diojen numeroimattomuus aiheutti välillä päänvaivaa ja oikeat vastaukset olisi ollut kiva saada ihan mustana valkoisella, mutta jollain tapaa silti nautin visan kaaottisestakin tunnelmasta. Lauantai-illan väsymys kun on omiaan herättelemään mielen perukoilta ne hämmentävämmätkin animemuistot, nim. En tiennytkään että osaan ajoittaa Lupineja näin hyvin.

maipon: Lähdin coniin vähän sillä asenteella että eihän täällä ole mulle mitään ohjelmaa kun kukaan ei edes puhu BL:stä eikä perjantaina ehdi Petterin luennolle. Lopulta kuitenkin löysin ohjelmakartasta paljonkin potentiaalisia tsekattavia ja lauantai-iltana iski jo pieni luentoväsymys, kun päädyin istumaan Kuusessa kolme ohjelmaa putkeen.

Aamupäivällä tuli puolestaan istuttua parissa ohjelmassa vain osa niiden kestosta. Näihin kuului tuo Miksi ohjelma ei enää kiinnosta? -keskustelu, joka jätti hämmennyksen valtaan juuri noista Airinin mainitsemista syistä. En myöskään jaksanut jäädä kuuntelemaan Ruokasarjat ammattilaisen näkökulmasta loppuun, kun luennon alkupuolella keskityttiin aika paljon työasujen ja -säädösten vertailuun eikä niinkään itse ruokaan, mikä taas olisi kiinnostanut itseäni enemmän. Seuraavana olisi kiinnostuslistalla ollut vuorossa Saako tälle edes nauraa eli synkät aiheet komedia-animeissa, mutta sali olikin ohjelman alkaessa jo niin täynnä ettei sisään enää päässyt. Tämä oli tietysti häviö omalta kannaltani, mutta voitto ohjelmanpitämiselle yleisesti: aina ilahduttaa kun salit täyttyvät, ja niin ne näissä k18-tapahtumissa helposti tuntuvat tekevän.

Kokonaan näkemistäni ohjelmista ensimmäinen oli Millenium burst, jonka ohjelmakuvaus kuulosti freudilaisokkultistisine mainitoineen juuri sopivan psykedeeliseltä. Kyseessä olikin tavanomaisen luennon sijaan eräänlainen sukellus surrealistiseen mielenmaisemaan, johon videot, gifit ja musiikkipätkät sopivat kuin nakutettu vaikka missä tahansa muussa ohjelmassa ne olisivat tuntuneet varmasti rasittavilta. Luennon loppupuolella tosin keskityttiin ehkä hieman liikaa yksittäisten sarjojen analyysiin ja esittelyyn, minkä takia ohjelma myös venähti hieman ylipitkäksi. Luennon loppupuolen tiivistämisellä kompaktimpaan ja suuria linjoja korostavampaan muotoon oltaisiin päästy jo todella timanttiseen lopputulokseen. Ensikertalaisen pitämäksi ohjelma sujui siis hyvin, ja jätti kuulijoilleen paljon pohdittavaa. Itse aloin esimerkiksi heti miettiä Usamaru Furuyan ja Nishioka Kyoudain teosten sopivuutta luennolla kuvailtuun tyylisuuntaukseen.

Milleniumtrippailujen jälkeen luvassa oli Airinin doukkariluento eli Mandaraken, Toranoanan ja Comiketin nimeen: doujinshit ja niiden ihanan kamala maailma, jota varten olin itsekin tsekkaillut faktoja ennen conia. Laajasta aiheesta oli saatu rajattua 75 minuutin mittaan sopiva kokonaisuus, joka palveli mielestäni hyvin sekä aihetta ennestään juuri tuntemattomia sekä niitä jotka ovat jo omat Comiketinsa kolunneet. Tässä auttoi se että aiheen käsiteltiin samalla kertaa sopivan omakohtaisesti että kuitenkin yleisluontoisesti, jotta esimerkiksi eri fandomien harrastajat voivat tunnistaa kokemuksista itsensä tai kaverinsa. Nautin myös loppupuolen analyysistä doujinsheista alkuteosta rekonstruoivina teoksina, joten toivottavasti joskus päästään kuulemaan tai keskustelemaan tästä aiheesta vielä lisää. (PS. Luennon paras osuus oli oikeasti tietysti se alun introvideo.)

Doujinshien jälkeen jäin vielä kuuntelemaan Meten ohjelmaa Punaisten lyhtyjen loisteessa – Yoshiwara mangassa. Olin itsekin lueskellut hieman Edo-aikaista historiaa oman luentoni taustaksi, joten kiinnosti kuulla aiheesta enemmänkin. Taustatyötä oli selvästi tehty ja esitystapa oli pienestä sekoilusta huolimatta mukaansatempaava ja viihdyttävä. Olisin tosin toivonut hieman enemmän niiden varsinaisten mangojen käsittelyä, sillä tällaisenaan luento oli varsin historiapainotteinen (mikä nyt sinänsä ei ole huono asia). Silloin kun Yoshiwaran kuvaamista mangassa pohdittiin, nostettiin esiin kuitenkin varsin hyviä huomioita, kuten vaikka ristiriitaisuutta shoujomangoissa joissa ei toisaalta voi näyttää seksiä mutta on kuitenkin haluttu kuvata Yoshiwaraa. Tällaisenaan luento antoi tietysti hyvät eväät Yoshiwara-kuvausten tulkintaan itsenäisesti jatkossa. Ensikertalaisohjelmaksi meni siis oikein mallikkaasti, toivottavasti näämme Metteä puhumassa coneissa jatkossakin!

Loppuun vielä yleinen ehdotus/toive/vinkki kaikille ohjelmanpitäjille: kirjoittakaa dioihinne mistä sarjoista kuvat ovat peräisin (mieluiten yläreunaan) niin vältytte turhilta ”Mikä tän sarjan nimi on” -kysymyksiltä ja yleiseltä hämmennykseltä.

 

Miten (ohjelmanpitäminen) meni noin niinku omasta mielestä?

airinpie: Juuh elikkäs. Koska yleensä pidän ohjelmaa häpeilemättömästi clickbait-sarjoista tai -aiheista, en tiennyt tulisiko doujinshi-aiheiselle luennolleni esim. ketään, mutta kai doukkarit sitten on tarpeeksi clickbait että yleisöä riitti silti. En ole hetkeen pitänyt ohjelmaa näin yleisluontoisesta aiheesta joten jännän äärellä oltiin, mutta ihan ok se kai meni – olkoonkin, että tekniikka teki kolmatta kertaa peräkkäin tenän, ja tällä kertaa Macbookiini vaadittava piuha saapui paikalle vasta sen jälkeen kun olimme jo (hyvin avuliaan ja ystävällisen) vänkärini kanssa iskeneet esityksen tikulta coniläppärille. Koska olen jo rutinoitunut Desun potentiaaliseen tekniikkasäätöön, ei tämä onneksi hidastanut tahtia kovin kummoisesti, ja sekä ääni että kuva toimivat ongelmitta. Jee!

Vaikka paljon oleellisia pointteja unohtui tietysti mainita ja sprölölöö mitä näitä nyt on, olin kuitenkin tyytyväinen että välittömän palautteen perusteella luento tuntui auenneen sekä ummikoille että vähän aiheeseen perehtyneemmillekin. Kuulemma pointit olivat tukeneet myös edellisillan hentsuluentoa, mistä henkiset seläntaputukset itselle. Tavallaan olisin halunnut puhua enemmän metahuuruilusta ja kulttuurin_tutkimus_hommista mitä doukkareihin tulee, mutta koska en ole vielä saanut tarpeeksi ekspaa voidakseni kokonaisen luennon edestä aiheesta avautua, toimi nykyinen doukkariluento toivottavasti suht ok yhdistelmänä käytännön tietoa ja pohdintaa. Eli ihan jees, ei harmita.

maipon: Koska House of Five Leaves ei ole mitenkään ajankohtainen sarja, olin äärimmäisen positiivisesti yllättynyt siitä että katsomoon löysi tiensä lopulta joku muukin kuin omat kaverini. Oli kiva päästä puhumaan omasta lempisarjasta, ja pitää vain toivoa että onnistuin tekemään sen hienouksille edes vähän oikeutta. Ainakin oli jälkikäteen mukava lukea Twitteristä, että luennosta oli mahdollista saada irti jotain myös ilman sarjaan tutustumista ennalta. Jos esitykseni sai jonkun innostumaan Five Leavesin lukemisesta tai katsomisesta niin olen täyttänyt tehtäväni tällä maapallolla. Seuraavaksi voikin sitten taas alkaa miettiä uusia BL-ohjelmaideoita!

Tekniikkapuolella kaikki sujui hyvin, vaikka mukana oli upotettua videomateriaalia. Powerpoint for Mac oli tällä kertaa ilmeisesti voittajan valinta, vaikka olin ladannut videot hätävaraksi myös Youtubeen. Jos jotakuta kiinnostaa diojen ulkoasun hinkkaaminen yhtä paljon kuin allekirjoittanutta, niin käytän sommitteluun Canvaa ja yhdistän siellä luotuja dioja sitten PP-esitykseen.

 

Mikä oli parasta conissa?

airinpie: Siinä missä K18-leima ei Frosteissa ole väenpaljoudessa juuri näkynyt, kesä-Desussa oli suhteellisen väljää (toki aurinkoinen ilma verottaa osansa sisällä hengaajista). Toisaalta esimerkiksi sunnuntain taidekujavisiitti piti ajoittaa samaan aikaan cosplaykisan kanssa jotta käytävillä ylipäätään mahtui liikkumaan. Noin muuten kaikki taisi järjestelyjen osalta pelittää ilman erityisempiä nurinoita, vaikkakin Skybarin jonot pitivät pakkoabsolutistina. Lounas toimitti jälleen ja sushimuki on aina joka Greenroom-kokemuksen kohokohta. Erityisplussaa lisäksi Metsähallin portaiden kirsikankukkakoristeluista!

Parasta conissa oli tietysti se sama kuin aina, eli seura ja perseily. Lauantain ja sunnuntaina aikana tuli juteltua taas rutkasti tuttujen kanssa, ja tällä kertaa muistin jopa pitää 3DS:aa mukana (ja päällä). Uusienkin ihmistenkin kanssa tuli juteltua! Omiin kohokohtiin lukeutuivat toki myös pukuilut, kun lauantaina pääsin vihdoin vajoamaan epätoivon syövereihin eli kuvailemaan ällöttäviä Harurin-kuvia Vesijärven rannassa, ja sunnuntaina Matsu-inferno räjähti täysin käsiin. Saatoin myös osaltani rahoittaa taidekujalla epämääräistä tilaustaidetoimintaa ja ajaa hieman liian monta kertaa taksilla Lahden kaduilla. Vaikka sunnuntai jäikin fiiliksessä kakkoseksi lauantaille, oli viikonloppu kokonaisuudessaan onnistunut ja päässä pyörii taas sata mahdollista ohjelmaideaa. Mitä jos sitä vaikka lausuisi ääneen Naruton ekat 10 pokkaria?

maipon: Hauskinta coneissa ovat tietysti aina kohtaamiset ja keskustelut erilaisten ihmisten kanssa, ja sainkin mm. kuulla Meten ja Maaretin seikkaperäisen selostuksen siitä kuka on Dance With Devils -animen paras poika. Illan animevisa olisi voinut olla käytännön järjestelyjensä puolesta hieman, noh, käytännöllisempi, mutta hauskaa riitti niin kauan kuin siellä jaksoimme istua. Kiitos tulituesta vaan Maaret ja Petteri, kyllä mäkin osasin ainakin kaksi animehahmoa tunnistaa itse. Päädyin myös heti seuraavana päivänä ideoimaan Anonyymin Fantsutädin kanssa samantyylistä BL-kuvavisaa. Se tosin ei taitaisi sopia edes K18-coniin ohjelmanumeroksi…

Conijaksamisen kannalta olennainen greenroom palveli jälleen loistavasti, vaikka hieman petyinkin kun suurin osa riisimukien vegetäytteistä oli jo loppunut siinä vaiheessa kun pääsin Yoshiwara-luennolta vihdoin hakemaan ruokaa. Kirpputorin siirtäminen hissin viereen ilahdutti, koska nyt sinne päätyi selailemaan tavaroita vähän ohimennenkin, siinä missä ennen olen välillä unohtanut koko kirppiksen olemassaolon. Pöydillä oli ilahduttavasti myös aika tuoretta tavaraa, ja tällä kertaa mukaan tarttui Matsuanimelle omistettu lehti, josta riitti hupia koko viikonlopuksi. Samaisten Matsujen cosplayaaminen sunnuntaina porukalla tuotti huvin lisäksi myös kipua ja tuskaa, mutta enimmäkseen hyvässä hengessä. Joten vaikka tällä kertaa jäivät välistä niin jätskivene kuin conidrinksutkin, oli Desussa hauskaa tänäkin vuonna.