Fujoshiluola Desuconissa

desucon_uusilogo

Hei taas internet-toverit! Kesän Desucon on melkein ovella, joten viime tingassa muistutus siitä että Fujoshiluola on edustettuna tänäkin viikonloppuna eli 10. – 12.6. Lahdessa ohjelmaa pitämässä. Tällä kertaa ohjelma ei koske BL:ää kuin nurkasta, sillä airinpie on juttelemassa doujinshi-harrastamisesta länsimaalaisen silmin ja maipon puolestaan luennoi Ono Natsumen teoksesta House of Five Leaves. Koska doukkariluennolla sivutaan kuitenkin väistämättä myös homo_hommia ja Ono Natsumekin on BL:n puolelta BASSOna tuttu, saattavat ohjelmanumerot silti jokusta blogin lukijaa kiinnostaa. Jos aikaa siis on, tulkaa kuuntelemaan (ja vaikka vaihtamaan pari sanaa)!

La 11.6. klo 11:30 – 13:00 (Puuseppä)

Ujo samurai ja kiltit kidnappaajat – House of Five Leaves

Edo-kaudelle sijoittuva House of Five Leaves kertoo ujon samurain Masanosuken ja sekalaisen kidnappausjengin edesottamuksista. Tarinassa tärkeässä roolissa ovat hahmojen kasvu ja näiden väliset suhteet. Luennolla käydään läpi hahmojen kehitystä etenkin perheen löytämisen, menneisyyden pakenemisen ja anteeksiannon teemojen kautta. Ohjelma soveltuu pelkän animen katsoneille, mutta luvassa on spoilereita myös Natsume Onon piirtämästä mangasta.

– maipon

La 11.6. klo 19:00 – 20:30 (Kuusi)

Mandaraken, Toranoanan ja Comiketin nimeen: doujinshit ja niiden ihanan kamala maailma

Doujinshit eli doukkarit eli amatöörisarjakuvat ovat vakiinnuttaneet asemansa japanilaisessa fanitoiminnassa. Doujinsheja myydään lähinnä Japanissa niille omistetuissa tapahtumissa ja kaupoissa, mutta voiko niistä saada irti jotain myös länsimaalainen, kenties välttävällä kielitaidolla varustettu harrastaja? Kuinka tähän helvettiin ylipäätään päädytään, ja voiko siitä päästä enää ulos? Luennolla pohditaan doujinshi-harrastamisen iloja ja haasteita sekä vähän myös sitä, mikä saa ihmisen lentämään toiselle puolelle maailmaa sarjistapahtumiin. Sekä doukkari-nyypät että -veteraanit tervetulleita!

– airinpie

BL松にようこそ!

ichikara

Tervetuloa entiseen Fujoshiluolaan, nykyiseen BL-Matsuun!

Ai mitähäh? No, selvennetäänpä. Noin kuukausi sitten nauhoitetussa viimeisimmässä podcastissamme airinpie vielä totesi, ettei ole katsonut Japanissa luonnonvoiman lailla jylläävää Osomatsu-sania. Kuukaudessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon, kuten muun muassa 25 jaksoa kyseistä animea – sekä yllättävä havahtuminen siihen, mihin suuntaan tämän blogin pitäisi olla menossa. Jos ihan totta nimittäin puhutaan, on BL-harrastaminen maistunut jo pitkään aika puulta, eikä uusien sarjojen seuraamisessa ole ollut enää entisen kaltaista hohtoa. Osomatsu-sanin myötä se Jokin loksahti kuitenkin paikoilleen meille molemmille: NEET-veljesten väliset romanttiset suhteet, tästä ne dokit vihdoin löytyvät!

Yhteisestä päätöksestä tulimme maiponin kanssa siis siihen tulokseen, että Fujoshiluola on parempi pyhittää tästedes BL-Matsulle. Jatkossa blogista voi siis löytää sekä fanitaidetta, fanficejä että syvää analyysia sarjan tärkeistä ja vähemmän tärkeistä aiheista, kuten siitä kuka on Paras Poika, kuka on Parhaan Pojan Paras Poika, sekä Olisiko Paras Poika Paras Poika jos Paras Poika Ei Olisi Osa Parasta Shippiä. Koska olemme molemmat tietysti sitä mieltä että Paras Shippi on Ichikara eli Ichimatsu x Karamatsu, niin blogin sisältö tulee suurella todennäköisyydellä käsittelemään ennen kaikkea heitä. Mutta huoli pois! Jos oma suosikkisi on enemmänkin Fappymatsu tai vaikkapa Totty, niin emme missään nimessä ole Matsurasisteja vaan pyrimme antamaan kaikille yhtä lailla rakkautta. Muscle muscle, hustle hustle!

Pidemmittä puheitta kuitenkin asiaan! Tuoreen blogin ensimmäisessä postauksessa pureudutaan elämän syviin kysymyksiin, ja käydään jakso jaksolta läpi kaikki oleellisimmat Ichikara-hetket, jotka todistavat hahmojen olevan varmuudella rakastuneita toisiinsa. Tekstissä sivuamme myös Dekapania olohuoneessa eli sitä, kuinka suurella todennäköisyydellä japanilaisessa mainstream-piirretyssä on canonisoitu insestisuhde, mutta tulette huomaamaan että löydöksemme ovat aukottomia ja ottavat huomioon kaikki Japanin 4678,45 kulttuurillista erityispiirrettä argumentoinnin tueksi. Tästä johtuen aiommekin pitää aiheesta luennon kaikissa vuoden tulevissa anime-tapahtumissa, mukaan lukien Cosvision ja Ropecon.

Jos haluat siis olla edelläkävijä ja tutustua aiheeseen jo nyt, voit lukea syväanalyysin alta:

Lue loppuun

Gaycation, eli Elliot Page Otome Roadilla

Elliot Pagen luotsaama, VICELAND-mediaportaalin tuottama Gaycation-dokumenttisarja kuulosti jo itsessään mielenkiintoiselta: viime vuosina kaapista tullut Hollywood-näyttelijä tutkii sarjassa eri maiden LGBT-yhteisöjä ja tapoja. Kun ensimmäisen jakson kohteeksi paljastuivat Tokion kadut aina Nichoumesta Ikebukuroon, tottakai lopputulos oli pakko tarkastaa.

Gaycationin idea on simppeli: Page ja tämän paras ystävä Ian Daniel tutustuvat oppaiden avustuksella matkakohteensa paikalliseen homokulttuuriin. Sarjassa pyritään ilmeisesti kartoittamaan sekä vähemmistöjen omia ääniä että valtavirran asenteita, sillä Page on sarjassa kiinnostunut homofobiasta etenkin yhteiskunnissa joissa esimerkiksi uskonto ei riitä selittämään syrjintää. Tästä näkökulmasta Tokio onkin otollinen valinta sarjan ensimmäiselle jaksolle, sillä kristinuskon synnit eivät Mandaraken doukkarihelvetissä paljon paina.

gaycation1
jos Mandarakeen haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt

Mutta kuinka LGBT-oikeuksista oikein eksytään Otome Roadille? Jakson alussa pysytellään vielä Tokion homokorttelissa eli Shinjukun Nichoumessa, jonka nurkilla olemme kerran Maijan kanssa puolivahingossa yöpyneet (maailman hämmentävin asia on selkeästi homomiesten panohotelliksi tarkoitettu pytinki, jonka huoneissa yöpyy myös vanhoja mummoja). Itse baareista olemme testanneet vain yhtä, mutta Gaycationissa päästään vilkaisemaan kokoelmaan hämyisiä kulmia. Niistä ehkä kiehtovin on Wanhojen Kunnon Aikojen perään rummuttavan papan pitämä baari. Kuten jaksossa toistamiseen tulee esille, moni etenkin vanhemman sukupolven edustaja ei nimittäin kaipaa seksuaaliselle suuntautumiselleen näkyvyyttä, sillä yhteisöllinen omatunto on ja istuu edelleen tiukassa.

Baareista Elliot ja Ian siirtyvät Ikebukuroon (ja vähän sinne Shibuyaan, jonka Mandarake on yksi suosikeistani). Täällä pällistellään mitä muuta kuin BL:ää: ”for straight women by straight women” kuuluu genren kuvaus, jonka kärjistyksen ymmärrän sarjan tarjoaman fokuksen kannalta. Miksi läjä hetskunaisia kuluttaa homomiehistä tehtyä viihdettä, jos kerran yhteiskunta pakottaa seksuaalivähemmistöt tiukkojen ovien taakse? Kuinka oikein on tehdä viihdettä ihmisistä, joiden oikeuksia japanilainen yhteiskunta ei syrjinnän osalta laillisesti tunnusta? Koska aihe on herättänyt kipakkaakin keskustelua Japanissa (ja toivon ehtiväni jossain vaiheessa tästä blogin puolelle kirjoittaa), olin hyvin kiinnostunut kuinka jakso mahdollisesti lähestyisi länsimaalaisittain BL:n taustalla kummittelevaa esineellistämiskonfliktia.

gaycation4
satasesta muuten vetoa että tässä luetaan SnK-doukkaria ja toi Ellen on oikeasti Eren

gaycation2
kohta ähkitään audiodraamassa

Tähän Gaycation ei toisaalta tarjoa kovin kummoista vastausta. Kahden ”yaoi-superfanin” kanssa tehty reissu karaokekoppiin BL-audiodraamaa kuuntelemaan antaa harrastuksesta lopulta aika harmittoman kuvan, vaikka naiset myöntävät tuntevansa myös genreä kohtaan negatiivisesti suhtautuvia homomiehiä. Aihe tuntuu kuitenkin jäävän puolitiehen, sillä kritiikin tai analyysin sijaan naisten mielenkiinto sivuutetaan lähinnä tirkistelynä. Tämä on harmi, sillä vaikka näin suuri konflikti tuskin jakson raameihin mahtuisikaan, sarja vilauttaa kuin tahattomasti siihen toistakin näkökulmaa – Ian nimittäin kommentoi voivansa hyvin kuvitella kuinka nuorempi, vielä seksuaalisuuttaan etsivä versio hänestä itsestään olisi voinut olla vastaavista sarjakuvista erittäin kiinnostunut.

Gaycationin ensimmäinen jakso onkin eriskummallinen sekamelska kulttuurien yhteentörmäystä, jonka syihin ei juuri paneuduta. Jo alkuun on helppo aistia, ettei reissun taustatyöhön ole kovin montaa tuntia uhrattu: haastatteluista paistaa läpi länsimaalaiskeskeisyys edistyksellisyyden käsitteessä, joka Elliotille ja Ianille tuntuu tarkoittavan esimerkiksi avoimia hellyydenosoituksia julkisilla paikoilla. Yrittäessään ymmärtää japanilaisten syitä homofobialle tuntuu heiltä täysin unohtuvan millaisilla sanattomilla säännöillä koko yhteiskunta ylipäätään pelaa. Haastattelut avoimesti homojen lakimiesten tai japanin ensimmäisen lesbopoliitikon kanssa ovat mielenkiintoisia, mutta pällistelyhenkinen lähestymistapa johtaa myös täysin absurdeihin kohtaamisiin kun Elliot ja Ian päätyvät todistamaan tuikituntemattoman miehen kaapistatuloa. Japanilaisesta kulttuurista mitään tietämättömälle tilanne vaikuttaa varmasti älyvapaalta, vaikka taustalla piillee lopulta äidin reaktion pehmentäminen kasvojen säilyttämisen paineella.

gaycation3
ihan kiva mut ollaan tunnettu ehkä tunti

Koko kunniakäsitys jää lopulta anekdootin asemaan, eikä sitä sivuta sen tarkemmin edes nimettömänä pysyttelevän, tekoavioliitossa elävän miehen ”kehoni ei kuulu vain minulle” -kommentin kohdalla. Tämä tekee jaksosta ristiriitaisen, sillä toisaalta Elliot ja Ian vierailevat myös buddhalaisella temppelillä jossa vannotaan avarakatseisuuden nimeen. Lopputulos antaa toki yleiskuvan seksuaalivähemmistöjen asemasta Japanissa, mutta on myös lempeydessään jokseenkin fokukseton. Näin ollen ei liene ihme, ettei BL:stä tai fujosheista kyetä antamaan sen selkokielisempää kuvaa. Sensaationhakuisuudestaan tunnetun VICE:n dokumenttisarjaksi Elliotin ja Ianin tarkoitusperät ovat kyllä poikkeuksellisen hyvät, mutta totuus vaikkapa BL:n merkityksestä japanilaiselle homokulttuurille jää siis jonkun toisen selvitettäväksi.

 

BL ja kolmen kimppa

Psychedelics007_01yksi kakku, monta haarukkaa | Psyche Delico: Chocolate Strawberry Vanilla (Psychedelics 007)

Kahlatessani läpi BL:n historiasta kertovaa Boys Love Manga and Beyondia (2015) törmäsin toistamiseen ajatukseen nyky-BL:lle tyypillisestä ”yksi keppi, yksi reikä” -mallista. Kaikessa karkeudessaan termi viittaa siis ajatukseen yhden partnerin ihanteesta, tai ainakin siitä ettei yhdessä tarinassa ihan ristiin rastiin läpsyteltäisi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö BL:stä löytyisi rakkautta myös jaettavaksi: Vuoden kuumottavimmat mangat -listallemme yltänyt Psyche Delicon Chocolate Strawberry Vanilla herätti aikanaan pohtimaan kuinka BL-mangakat suhtautuvat ajatukseen kolmannesta pyörästä. Tieteen nimissä pläräsin tuolloin sarjoja joissa threesomeja käytetään keskeisenä tarinaelementtinä, joten näiden havaintojen pohjalta on siis luvassa pohdintaa aiheesta BL ja kolmen kimppa.

Koska kimmokkeeni tutustua threesomeihin perustui Psyche Delicon vinoutuneeseen ihmissuhdedraamaan, ei minulla juuri ollut ennakko-odotuksia kyseisen ”mini-genren” suhteen. Toki oletin luvassa olevan pääasiassa pokea, mutta koska BL:n parista tuntuu toisinaan löytyvän Ihan Mitä Tahansa, halusin selvittää mahtuisiko joukkoon rehdisti polyamoriaakin käsitteleviä sarjoja. Valitettavasti kaiken maailman threesome-BL:n lukeminen olisi mahdotonta jo kielitaitorajoittuneisuuden vuoksi, joten pyysin Tietäjiltä listan sarjasuosituksia jotka jaoin edelleen sekä kokoelmista löytyviin one-shoteihin että useamman luvun tarinoihin:

One-shot

Kijima Hyougo: Bachi Bachi (Bachi Bachi, ch 1)
Kijima Hyougo: Reverse Terrorism (Brand New Star, ch 4)
Sakira: Triangle Love (Goshijunsama to Wanko, ch 7)
Kumota Haruko: Heart of Fire (Shinjuku Lucky Hole, ch 3)
Kodaka Kazuma: Free-Fucking Father (Sex Therapist, ch 7 … hei mitä on nää nimet foreal)

Multichapter

Shoowa: Bokura no mitsudomoe sensou
Chiyoko Nonomiya: Busamen Danshi – Ikemen Kareshi no Tsukurikata (vapaasti käännettynä Ruma Jäbä ja kuinka saada kuumis pojuyde)
Ootsuki Miu: Docchi no Darling (Play Zone, ch 6 – 8)
Takaguchi Satosumi & Honami Yukine:
Thirsty for Love
Psyche Delico: Chocolate Strawberry Vanilla

Tähän selkeät rajanvedot oikeastaan loppuvat. On tietysti mahdollista kärjistää juuri one-shoteista löytyvän suuremmalla todennäköisyydellä puhdasta jynkkyä, sillä yhden luvun tarinoissa harvemmin sanotaan mitään kovin tähdellistä. Esimerkiksi Kumota Harukon Heart on Fire demonstroi tätä kirjaimellisesti, kun aikuisviihdenäyttelijä Kumiin ihastunut nörde päätyy puolivahingossa osaksi pornoleffan kuvauksia. Asetelma selittyy toisaalta sillä, että kyseessä on nimenomaan kokoelma: Shinjuku Lucky Holen tarinoita yhdistää Kumista kertova taustajuoni, joten Heart of Firesta löytyvä kolmen kimppa on käytännössä vain keino varioida seksikohtauksia. Sama pätee Kodaka Kazuman Sex Therapistiin, jossa sarjan keskiössä pyörivä rakkauden moniammattilainen piristää viimeisessä luvussaan ekumeenisten nuorukaisten lähmintää.

shinjukulucky-lolllsiellä läpsyy monta jalkea | Kumota Haruko: Heart on Fire (Shinjuku Lucky Hole)

Tyypillisempää one-shoteille on ponnistaa tyhjästä. Tällöin hahmot tulee esitellä lukijalle mahdollisimman rivakasti, jotta päästäisiin itse asiaan. Kijima Hyougo hyödyntää tässä koulumaailmaa, sillä sekä Bachi Bachi että Reverse Terrorism todistavat ettei kolmioleipään tarvita kuin ihailua ja pari komeaa senpaita/kouhaita. Minkä urheiluklubi on yhdistänyt, sitä ei mustasukkaisuus voi pilata! Yhtä konstailemattomasti operoi myös Sakiran Triangle Love, jossa kaveriporukan sisäisestä ihastuksesta kehkeytyy threesome. Vaikka edellä mainituissa tarinoissa sivutaan kyllä ajatusta ~tunteista ja seurustelusta, sen kummempaa polyamorista sanomaa kuin ”no eihän se oo kivaa jos joku jää ulkopuolelle” niistä ei kuitenkaan kannata etsiä.

No entäs ne pidemmät tarinat? Kai niistä sitten löytyy muutakin kuin aivot narikkaan -pokea? No jaa. Shoowan Bokura no mitsudomoe sensou jatkaa koulupoikalinjalla, mutta venyttää kohelluksensa useampaan lukuun. Jynkkyä lukuun ottamatta kyseessä on lopulta enemmänkin kolmiodraama – kaksi jäbää skabaa kolmannesta, mutta kumpikaan ei anna periksi. Vastaava asetelma toistuu Nonomiya Chiyokon Busamen Danshissa, jonka jatko-osasta löytyy konfliktin maksimoimiseksi vielä ylimääräinen kilpakosija. Pakotushuumoriin luottavassa sarjassa on tuskin edes kyse kolmen kimpasta, joten oikeastaan Busamen Danshissa on mukana kaikki threesome-kliseet muttei yhtään sen hyödyistä.

Toisinaan tarinoista onkin äärimmäisen vaikea sanoa, mitä eroa on threesomella ja kolmiodraamalla. Mitä pidempi tarina, sitä vähemmän mangakaan tuntuu sitä tietävän. Ootsuki Miun Docchi no Darling on yritys irrottautua huumoripokesta ja tutkia aihetta myös psykologisesti: siinä lapsuudenkaverit Ryou ja Yukifumi ihastuvat luokkakaveriinsa Makotoon, joka ei lopulta halua valita näiden väliltä. Jakamisalttiutta perustellaan jälleen hahmojen ystävyydellä, mutta käytännössä tarinassa käsitellään lopulta enemmän mustasukkaisuutta kuin kolmen eri osapuolen suhdetta. Muutamassa luvussa ehditäänkin lähinnä raapaista pintaa polyamoriasta, sillä konfliktin ratkettua lukija ei saa koskaan tietää kuinka hahmojen seurustelu toimisi käytännössä.

darlingtachitukka hyvin kaikki hyvin | Ootsuki Miu: Docchi no Darling (Play Zone)

Avoimeksi jää myös Takaguchi Satosumin ja Honami Yukinen Thirsty for Love. Sen juoni on yhtä isoa huuruilua saman tytön kanssa säätävistä pojista, jotka löytävät toisistaan eriskummallista lohtua tämän kuollessa leukemiaan. Kyseessä on tällöin suhteen jakamisen sijaan kuvaus kokemusten jakamisesta, jossa ei melodraamassa säästellä. Valitettavasti polveileva tarina ei ehdi kunnolla paneutumaan yhteenkään hahmoista, mikä jättää näiden tunnekuvauksen mustavalkoiseksi. Erityismaininnan sarja silti ansaitsee, sillä kerrankin osapuolet saattaa yhteen jokin muu syy kuin ”ollaan tunnettu kehdosta asti.”

Yllä mainitun listan teoksista monisyisimmäksi voikin sanoa viimeistä, Psyche Delicon Chocolate Strawberry Vanillaa. Tässäkin ihmissuhdesotkussa kahden lapsuudenystävän symbioosia sovitetaan toista hahmoista deittaavan jäbän ympärille, mutta kyseessä ei missään nimessä ole ideaali (tai edes kovin terve) polyamorinen suhde. Pakottamisretoriikkaa on mukana etenkin sarjan alkuvaiheessa, ja kestää kauan ennen kuin Hiroihin ihastunut Mine kunnolla edes sietää tämän parasta ystävää Takea. Asetelman mielenkiintoisuus syntyykin näistä jännitteistä, jotka seuraavat hahmoja makuuhuoneen puolelle – keiden kemia pelaa arjessa ja keiden sängyssä, kuka on ihastunut keneen ja miksi?

Verrattuna höpönhöpön-threesomeihin Chocosutoban valttina on tietoisen nyrjähtänyt ote, mikä auttaa syventämään tarinaa tropeiden taustalla. Oli nimittäin kyse aivottomasta pokesta tai kunnianhimoisemmasta draamasta, monet BL-threesomeista hyödyntävät samoja tarinankerronnallisia jippoja. Näistä jo mainittu kahden lapsuudenkaverin liitto lienee tyypillisin, sillä tämä säästää mangakalta kullanarvoista paneeliaikaa: jos kaksi jäbää tuntee toisensa ennalta, selittyy näiden läheisyys ja ihastuksen jakamisalttius yhteisellä historialla. Yhtään lyhyemmissä sarjoissa hahmojen persoonallisuudet imeytyvät tällöin kuitenkin surutta toisiinsa, mistä on puolestaan seurauksena epärealistinen tai jopa sosiopaattinen vivahde.

bachi bachilets put make up | Kijima Hyougo: Bachi Bachi (Bachi Bachi)

Kyseinen efekti selittyy toisaalta loogisesti (joskin aika ironisesti…) jo alussa mainitulla ”yksi reikä, yksi keppi” -ajatusmallin yksiavioisuudella. Vaikka taustoja peilattaisiin lukujen aikana myös yksilötasolla, harvassa tarinassa kolmanteen osapuoleen ihastuvat hahmot ovat valmiiksi seurustelusuhteessa. Kolmen hengen tasapuolisen rakkauden sijaan tunteet kohdistuvat siis lähes aina lukijaa edustavaan päähahmoon, jolloin sarja voi samanaikaisesti sekä leikitellä polyamorialla että tunnetasolla pitää kiinni monogamiasta. Mitä identtisempiä kilpakosijat ovat, sitä kitkattomammin jakaminen luonnollisesti käy.

Tämän valossa ei yllätä, ettei monikaan listalla mainittu BL koske threesomeihin seurustelun tai kunnianhimoisen hahmonkehityksen osalta. Tämä on omasta näkökulmastani harmi, sillä threesome-aiheessa kiinnostavin anti löytyisi juuri hahmojen välisestä dynamiikasta; pelkkään mustasukkaisuuteen typistyvä konflikti harvoin jaksaa kiinnostaa, etenkin kun esirippu helposti vedetään kolmiodraaman ratkaisuun. Oli kyse siis yleisön odotuksista tai one-shoteja suosivasta formaatista, sitä moniulotteista polyamorista BL-threesomea joutunee vielä hetken vartomaan. Odotellessa voi onneksi lukea rehellisen älyttömältä kuulostavaa viihdehömppää: miltä kuulostavat vaikka sellaiset e-book Japanista kaivetut nimikkeet kuin Mokkori Kitchen~ Gyakuten 3p Abunai Ryouri Kyoushitsu tai Zombie to 3p!?! Necromancer wa ochikobore? Joo tänne vaan, kyllä mä nekin luen.

Desucon Frostbite 15. – 17.1.2016

frostlogo_vaaka

Vaikka Traconista kirjoittelu unohtui aikanaan, skarpataan nyt skene_hommien suhteen sen verran että verestetään tuoreita conitunnelmia. Viime viikonloppuna saatiin nimittäin kirjaimellisesti pakkasenpuremia sormiin Suomen Lahdessa, kun Desucon Frosbite potkaisi conivuoden käyntiin kepeissä parinkymmenen miinusasteen lukemissa. Vaikka Frosti on kuulunut vakiotapahtumiimme jo vuosia, olimme paikalla tällä kertaa poikkeuksellisesti jo perjantaista saakka. Missä merkeissä sujui kolmipäiväinen tapahtuma Fujoshiluolan naamakalojen näkökulmasta? Kuinka paljon omia huuruiluja sai taas hävetä?

Mitä jäi käteen muiden puheohjelmasta?

airinpie: Koska vanhemmiten minusta on ilmeisesti tulossa hikinen conihengari, nolottaa myöntää etten tällä kertaa nähnyt kuin kaksi puheohjelmaa koko tapahtumassa. Näistä toinen oli tietysti Maijan BL-luento, jota en kovin ekstensiivisesti voi kommentoida koska ehdin nillittää sen rakenteesta ja sisällöstä tarpeeksi jo tekovaiheessa. Ihan objektiivisessakin mielessä uskon sen kuitenkin palvelleen tarkoitustaan, sillä luennon jälkeisestä ihmislaumasta päätellen aiheelle oli ehdottomasti tilausta. Nolotti tosin huomata Maijan esim. Panostaneen diojen ulkoasuun huomattavasti omiani enemmän, mut hei ainakin sun värikontrastit oli päin hanuria ha ha ha (jostain tätä vahingoniloa täytyy aina repiä).

Ainut ”virallinen” näkemäni ohjelma oli lopulta lauantai-illan Pappapaneeli. Ensikertalaisiksi esittäytyneiden pitäjien rakkaus aiheeseensa oli ilmiselvää, mutta itselleni jäi vähän epäselväksi mikä ohjelmanumeron punainen lanka oli. Kyseessä kun ei ollut suoranaisesti luento, mutta paneelin edellyttämää vuoropuheluakaan ohjelmasta ei löytynyt, joten 75 minuuttia kului oikeastaan listaamalla puhujen lempi-pappahahmoja. Monet näistä olivat itselleni jokseenkin tuntemattomia, joten olisin kaivannut aiheeseen vielä analyyttisempää otetta päästäkseni mukaan hahmojen fiilistelyyn. Hahmotropeiden pyörittely tai pappahahmojen viehätyksen pohtiminen olisi tuonut ohjelmaan lihaa luiden päälle. Jatkossa scrappaisinkin surutta ylimääräiset historiikit ja pureutuisin vielä hieman syvemmälle siihen miksi erilaiset hahmotyypit vetoavat (tai kuinka ne murtavat omia tropeitaan sarjasta riippuen), sillä esiintymispotentiaalia puhujilta tuntui joka tapauksessa löytyvän.

maipon: Useampi kivan kuuloinen ohjelma jäi tänäkin vuonna väliin koska kukaan ei vielä ole keksinyt miten olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Etenkin shoujomangan 70-luku olisi napostellut kovasti, mutta parempi onni ensi kerralla jne. Ehdin silti istua viikonlopun aikana luentosaleissa tunnin jos toisenkin. Ensimmäinen conissa katsomani ohjelma oli Airinin Homoa hain, laskelmointia sain, joka oli sisältönsä puolesta varsin makoisaa ja Tärkeää settiä. Koen tosin olevani suht jäävi sitä sen enempää kommentoimaan, kun olen nähnyt esityksen evoluution luonnoksesta puhetilanteeseen. Pakko kyllä sanoa että ensimmäistä kertaa piti käydä hakemassa luentosalin ovelta odottamaan jäänyt kaveri jota järkkärit eivät päästäneet sisään koska sali oli täynnä. Voidaan kohta alkaa hyödyntää Airin-hypeä ja alkaa myydä sun nimellä jotain!

Täynnä olivat kyllä monet muutkin luennot, mikä ilahdutti puheohjelman puolestapuhujaa suuresti. Ikäraja ja pakkanen sekä kävijöiden patistelu luentojen pariin selkeästi toimivat! Tosin vähemmän iloinen olin siinä vaiheessa kun huomasin että Seksuaalisuus shoujo-mangassa -luento oli mennyt lyhyen salista poistumiseni aikana täyteen, mutta pääsin onneksi vaihtamaan paikkoja lennosta salista poistuneen Maaretin kanssa. Luento käsitteli viihdyttävällä tavalla erilaisia seksuaalisuuden kuvaamisen tropeita, ja alussa annettiin fiksusti rajaukset siitä, millaisia teoksia tullaan ja ei tulla käsittelemään. Erilaiset esille tuodut tropeet taikaneitsyistä aina ala-asteikäisille syötettyihin seurusteluideaaleihin olivat ajatuksella poimittuja ja kertoivat jo itsessään sarjojen syntyyn vaikuttaneen yhteiskunnan asenteista, vaikka niihin ei sen syvemmin luennolla pureuduttukaan. Diat olivat selkeitä ja toimivat esitettyjen asioiden kuvittamisessa, ja luennoitsijoita oli mukava kuunnella. Sarjaesimerkkejä käytettiin laajasti Sailor Moonista Ore monogatariin, mutta laaja otanta sai minut kaipaamaan jonkinlaista ajankuvan pohdintaa: 20 vuotta vanhojen sarjojen seksuaalisuuskuvauksien eroa nykymangaan olisi ollut mielenkiintoista käsitellä. Muutenkin aiheessa olisi ollut aineksia syvällisempäänkin analyysiin, mutta 75 minuutissa ei kuitenkaan voi eikä kuulukaan sanoa aiheesta kaikkea mahdollista. Kaiken kaikkiaan luento oli viihdyttävä paketti ainakin tällaiselle katsojalle, jonka oma shoujomangan tuntemus on melko rajallista.

Lauantain ohjelmistoon kuului kaverien yllyttämänä myös Pappapaneeli, josta Airin onnistuikin varmaan sanomaan jo kaiken oleellisen. Sen lisäksi kävin vielä sunnuntaina katsastamassa Valopojat pintaa syvemmältä -luennon, joka käsitteli Usamaru Furuyan Lychee Light Club -sarjaa. Kyseistä mangaa on tullut vuosien varrella ruodittua tilanteessa jos toisessakin, joten olin kiinnostunut näkemään millaisia pohdintoja muut ovat aiheesta saaneet aikaiseksi. Valitettavasti luento ei kuitenkaan onnistunut lopulta pureutumaan kovin syvälle sarjan anatomiaan, vaan tuntui enemmän esitelmältä. Suurin osa ajasta käytettiin mangan tapahtumien ja henkilöiden kertaamiseen, vaikka itse olisin kaivannut analyyttisempää otetta. Sinänsä harmi että luento jäi minulle vähän mitäänsanomattomaksi, sillä puhujat olivat selkeästi intohimoisia aiheesta, ja muutenkin haluan aina kannustaa vähemmän tunnettuihin (manga)sarjoihin keskittyvää ohjelmaa.

frosti1

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

airinpie: Syystä tai toisesta minua näyttää Lahdessa riivaavan nykyään joku tekniikkakirous. Olen kierrättänyt samaa läppäriä samoilla piuhoilla neljässä eri tapahtumassa, joista ainoastaan Desuconeissa tekniikka on tehnyt tenän: kesä-Desussa ei toiminut ääni, nyt Frostbitessa puolestaan ei kuva. Kesällä syylliseksi paljastui ääninamiskan nollille vääntänyt Mysteerimies, mutta kuvaongelman syytä en edelleen tiedä. Viiden minuutin myöhästymisen kohdalla päädyin suosiolla heittämään coniläppäristä auki varaversion (tämän takia niitä tehdään!!), sillä ei tänne nyt tultu muniin puhaltelemaan jne. Fuojshikalastelu-luento itsessään onneksi kärsikin suhteellisen vähän sähläyksestä, eli kaikesta tumpeloinnista voin syyttää ihan itseäni.

Omalle luennolle antaisin varmaankin 3/5 silavaa: ei rimanalitus muttei erityistä juhlittavaakaan. Muutamia oleellisia pointteja jäi mainitsematta ja osan ilmaisin huonommin kuin piti, mutta välittömästä palautteesta päätellen ainakin osa katsojista viihtyi silti. Erityiskiitos siis kaikille, jotka tulivat kommentoimaan luennon jälkeen! Päädyin lisäksi puolivahingossa Con TV:n haastateltavaksi, jossa tuli perseiltyä vielä hieman lisää väärillä sanamuodoilla ja unohtamalla mitä olin sanonut kaksi sekuntia aikaisemmin. Ammattilaiskärjen tunnistat tärinästä!

maipon: Lyhyiksi jääneistä conia edeltävistä yöunista huolimatta (tai ehkä juuri niiden takia?) tuntui kerrankin oman conihistoriani aikana siltä että oikeasti onnistuin luennon (BL-mangan nykyhetki) pitämisessä. Totta kai asioita olisi voinut ilmaista selkeämmin ja niitä muistiinpanoja esim. katsoakin välillä, mutta kokemuksena luento oli silti kaikin puolin positiivinen ja ainakin minulla oli selkeä kuva siitä mitä yritän saada sanotuksi. Yleisön reaktioista päätellen onnistuin välittämään sen myös katsojille, mikä tietty paransi fiilistä entisestään. Eniten jäi harmittamaan joihinkin dioihin tunkemani liian vaalea teksti joka tuskin näkyi takariviin saakka, mutta diat voi tsekata myös jälkikäteen vaikka täältä.

Kaikkein mahtavinta olivat kuitenkin kaikki ne ihmiset jotka luennon innoittamina twiittailivat tai tulivat jälkikäteen juttelemaan BL:stä. Pääsin vääntämään meemua ”Mitä mieltä oot Haradasta” -kysymyksestä ja ylipäätään tapaamaan muita aiheesta kiinnostuneita, joten mikäs sen hienompaa. Tosin kuulin myöhemmin, että luennon aihe olisi periaatteessa kutkutellut tieteellisessä mielessä myös ei-fujosheja, joten täytyy ehkä ensi kerralla laittaa otsikoksi jotain katu-uskottavampaa jotta normompikin conikävijä uskaltaa saliin kuuntelemaan. :’D Useampi ihminen myös kyseli luennon aikana ja sen jälkeen mangasuosituksia, joten ehkä niihin liittyen voisi kehittää jotain ohjelmaa tänne blogiin tai tuleviin coneihin… 

frosti2

Mikä oli parasta conissa?

airinpie: Coni ei ole tietenkään coni ilman tuttuja (katso myös: conihengaus), joita nytkään ei jäänyt puuttumaan. Tällä erää ei tullut juuri tutustuttua uusiin naamoihin, mutta onneksi vanhojen kanssa ehti vaihtamaan enemmän kuin pari sanaa  – Maaret oot edelleen mun avautumishetkien suola, kunniamaininta myös Tubbs-Päiville (ei sukua Nekoatsumen kissalle). Vaikka tapahtuma ei ehkä tarjonnut mitään päätäräjäyttävän ihmeellistä, kaikki pelitti kuten pitikin eikä mitään jäänyt hampaankoloon: taidekujalta en kaivanut esiin paljoakaan animua, mutta tuliaisia ja muuta aes_thetics-settiä senkin edestä. Coniin raahauduimme myöhässä joka päivä, mutta kiire ei ollut mihinkään. Näytin suohirviöltä koko tapahtuman ajan, mutta ainakin mun ssk oli söpö joten inekää kiukkoo jne

Oikeastaan suurin positiivinen yllättäjä Frostbitessä oli ravintola Lastu, joka mukisematta kehitti meille pyynnöstä paitsi lihattoman, myös täysin vegaanisen version lounaasta. Sitä onnen määrää mitä lämpimän ruoan edessä tuntee, ei kuulkaa voi rahassa mitata. Kiitos, kiitos, kiitos!

maipon: Kyseessä oli jotenkin harvinaisen kiva ja rento con, vaikka Sibbeen sisälle pakkasen takia ahtautunut ihmismäärä tekikin paikoista vähän tukkoisen oloisia. Pääsin jutskaamaan vanhojen ja uusienkin naamojen kanssa (nyyh kiitos teille kaikille vielä kerran) ja onnistuin jopa värväämään uuden jäsenen BL-piiriimme! Parhaat conijatkot pidettiin hotellihuoneessa jossa musiikkitarjonta oli sopivan animea, ja jatkojen jatkot Lahden Rillossa josta minut ja seuralaiseni piti patistaa ulos valomerkin vilkuttua. Ruoka on tietysti olennainen osa conikokemusta, ja Lastun antimien lisäksi greenroomin riisimukit tuntuivat taivaan lahjoilta energiatasojen laskiessa vaarallisen alas. Paras ajantappopeli oli puolestaan peukkuarvosanojen antaminen Next week BL -twittasta löytyneille mangojen kansille. Myös kotimatkalla Maaretin ja Petterin kyydissä käydyt keskustelut musiikkipojista ja vähän muustakin ilahduttivat. Ihan kiva coni siis, menisin toistekin.

Fujoshiohjelmaa Frostbitessa

frostlogo_desu

Desucon Frostbite järjestetään Lahdessa 15.–17.1. ja Fujoshiluola osallistuu tänä(kin) vuonna tapahtumaan ohjelmanpitäjinä. Jos teillä on liput hankittuna ja kaipaatte viikonloppuunne fujoshiohjelmaa, tulkaa kuuntelemaan!

Pe 15.1. klo 21-22:30 (Puuseppä)

Lyhyt katsaus BL-mangan nykyhetkeen

BL-manga on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana monipuolisemmaksi ja kiinnostavammaksi kuin koskaan. Monien mielissä genre on silti lähinnä yaoikäsiä, shounen-aita ja vinkuvia ukeja. Miltä näyttää BL vuonna 2016, keiden töistä puhutaan ja mitkä ovat viimeisimmät trendit? Tule päivittämään BL-tietoutesi 2010-luvulle ja tee ystäväsi kateellisiksi!

-Maipon

La 16.1. klo 16–17:30 (Kuusi)

Homoa hain, laskelmointia sain – Fujoshikalastelun kiemurainen maailma

Fujoshibaittaus. Reisikuumotus. Ho Yay. Rakkaalla lapsella on monta nimeä – kun ruudulla on kaksi animedudea, siitä on nimittäin harvoin homohaukat kaukana. Laskelmoitu fanityttöjen kalastelu on toki länsimaissakin vanha ilmiö, mutta tällä kertaa tarkastellaan miten monimutkainen on alkuperäisteoksen ja fujoshien välinen suhde Japanissa. Voiko subteksti koskaan olla vilpitöntä? Ketä tässä ylipäätään huijataan ja miten? Voiko näillä korteilla edes voittaa?

-Airinpie

Uintiunelmia ja BL-vertaistukea Sydneyssä

aus1

Kuten rantakylä Iwamia käsitelleessä tekstistä kenties kävi ilmi, fiktiivisten tapahtumapaikkojen perässä juokseminen ei ole Japanissa mikään uusi juttu. Oli kyse sitten Tsuritamasta Enoshimassa, Yowamushi Pedalista Hakonella tai jopa Detective Conanin muotoisten hiekkaveistosten ihailusta Tottorissa, Japanissa osataan hyödyntää animeturismin taikaa. Kaikki animeturismi ei kuitenkaan kohdistu Japaniin, tai ole edes yhtä itsetarkoituksellista: tahattomaksi pyhiinvaelluskohteeksi Free!-sarjan faneille on muodostunut myös Australian Sydney, jonka maisemiin sarjan kakkoskauden jakso 12 sijoittuu. Mutta millainen ihminen lentää vielä ylimääräiset kymmenen tuntia toiselle pallonpuoliskolle tuijottelemaan teinijonneista kertovassa piirrossarjassa näkemäänsä Harbor bridgeä?

Miksi juuri Sydney?

Airin: Vaikka Free!:n kakkoskausi jätti paljon hampaankoloon käsikirjoituksen ja rytmityksensä osalta, valehtelisin jos sanoisin ettei kauden jakso 12 silti tuntunut kuin tuki- ja liikuntaelimeni ajaisivat kanjoniin Ace of Spadesin soidessa taustalla. Välimatkojen vuoksi en kuitenkaan vakavasti harkinnut Sydneyssä vierailua ennen kuin pitkäaikainen, hieman kaupungin ulkopuolella asuva ystäväni ehdotti kyläilyä Japanin reissun yhteydessä. Maijan sain houkuteltua mukaan Khurstenin BL-kytköksillä ja ruokaharrastuneisuudella. Koska lopullinen rettimme siis vei Iwamin ja Tokion kautta Sydneyyn, sai koko loma Maijan vitsistä liikanimen “Harurin Honeymoon” sarjassa Australiaan matkanneiden hahmojen mukaan.

Maija: Ei sitä ihan joka päivä tule pyydetyksi mukaan Australian-reissulle, ja kieltämättä ensireaktioni oli hieman epäuskoinen, etenkin kun matkaa suunnitellessa lomakassani oli edellisen Japanin-matkan jäljiltä vielä aika heikossa hapessa. Lopulta kuitenkin lämpenin ajatukselle, koska tämän parempaa “tekosyytä” maailman toiselle laidalle matkustamiseen tuskin tulisi ihan heti vastaan uudestaan. Lisäksi innostuin mahdollisuudesta päästä tapaamaan Khurstenia, joka BL:ää ja fujoshikulttuuria työkseen tutkivana ihmisenä oli varmasti paras mahdollinen matkaopas hieman Erilaiselle Elämyslomalle.

aus2

Central station, Hyde Parkin suihkulähde

aus3

Sprint platform matkalle Olympic Parkiin, Aquatic Centren uima-altaat

Animeturismifiilikset Sydneyssä?

Airin: Siinä missä Iwamista löytyy tapahtumapaikoille johtavia, yksityiskohtaisia karttoja, Sydneyssä turismikohteista täytyy ottaa etukäteen selvää. Moni näistä on onneksi universaaleja nähtävyyksiä (Bondi Beach, Hyde Park, Olympic Parkin Aquatic Centre, Harbour Bridge…), joten oikeille mestoille eksyy melkein vahingossa. Oman seurueemme semipaikallinen johdatti lisäksi kätevästi lautalta toiselle ja jopa jakson 12 endcardissa nähtyjen Harryn lihapiiraiden luokse, joten maisemista oli helppo keskittyä nauttimaan ilman sähläilyä.

Mitä tulee itse animeturismiin, jos Iwami herätti epämääräisiä rytmihäiriöitä yhdistäessään fiktion faktaan, viimeistään Australiaan suunnatessa oltiin toden teolla jännän äärellä. Samoilla hoodseilla taustatyötä tehnyt KyoAni ei nimittäin ole yksityiskohdissa pihistellyt, mistä johtuen Sydney osoittautui vähintään Iwamin kaltaiseksi rytmihäiriökeskukseksi, kun tuntematonta suurkaupunkia lähti tarkastelemaan lempihahmojensa jalanjäljissä. Oopperatalon ja Harbour bridgen näkymät ovat toki komeita, mutta juuri ne pienet yksityiskohdat vetivät eniten tilttiin: maahantuloviranomaisten leima omassa passissa, Central Stationin kello ja Olympic Parkin suihkulähteet tuntuivat varauksetta sydänalassa, puhumattakaan George Streetiltä löytyvän The Russell Hotelin lävähtämisestä ihka-aitona silmien eteen – mutta siitä kohta (huomattavasti) lisää.

Maija: Toisin kuin Eräät, en ollut etukäteen opiskellut uintisarjan Australia-jaksoa kovin tarkkaavaisesti. Pala kerrallaan hahmottuvat maisemat kuitenkin tekivät vaikutuksen, ja etenkin Bondi Beachin aallot ja Milsons pointilta ja The Rocksista avautuvat näkymät Sydneyn satamaan jäivät mieleen. Kun toisena reissupäivänä sitten katsoimme kyseistä animejaksoa yhdessä, oli hauska bongailla paikkoja joissa olimme jo käyneet. Vaikka suurin osa nähtävyyksistä on tosiaan mistä tahansa matkaoppaasta tuttuja, olisi erillisestä Free!-turismikartasta ollut hyötyä siinä vaiheessa kun juoksimme etsimässä auringonlaskun aikaan täydellistä näköalapaikkaa Sydney Harbor Bridgelle. Itse asiassa Japanissa tällainen epävirallinen opas onkin jo tehty, mutta sen ohjeet eivät ilmeisesti olleet kovin täsmällisiä, koska päädyimme metsästämään oikeaa lokaatiota toisenakin iltana lahden toiselta puolelta. Myös Russell Hotelin henkilökunta osasi kertoa mistä paikoista pääsee näkemään sarjasta tuttuja näkyjä, vaikka heillä ei varsinaista karttaa tarjolla ollutkaan. Hotellin vieraskirjan selailu toi myös mieleen Iwamin lukuisat vieraskirjat, kun normaalien hotellivieraiden merkintöjen seasta löytyi “For the team, for the future!” -kirjoituksia lähinnä japanilaisita vierailijoilta.

aus4

Bondi Beach, Harbor Bridge Oopperataloineen ja endcard ekalta kaudelta :D

aus5

No se hiton Russell Hotel, no se hiton huone 25

Matkan kohokohdat?

Airin: Tärkeintä Sydneyn matkassa oli tietysti ystäväni Khursten, joka majoitti meidät kotiinsa ja toimi epävirallisena matkaoppaana ja sijaisäitinäni koko reissun ajan. Lukemattomien BL-avautumisten lisäksi pääsimme nimittäin hipelöimään jos jonkinlaista väitöskirjan tutkimusmateriaalia (sekä mm. est emin itsensä signeeraamaa kopiota Ultrasista!), tutkimaan Comiketin historiaa ja opettelemaan gyozan tekoa. Khurstenia on myös kiittäminen reissun pahimmasta slaagista, kun ensin parisenkymmentä minuuttia Russell Hotelin ulkopuolella flippailtuani eksyimme hotellin respaan, ja Khursten pokkana tiedusteli löytyisikö Harukan ja Rinin jakamasta huoneesta 25 mahdollisesti tilaa. Jostain käsittämättömästä syystä huone osoittautui vapaaksi juuri lähtöämme edeltävänä iltana, ja loppu onkin noloa ulinaa kun tajusin viettäväni viimeisen Australian yöni juuri tuossa pahamaineisessa tuplasängyssä. Hei nyt hermanni mitä helvettiä täällä tapahtuu

Kuten Maijan kertomasta voi olettaa, itse henkilökunta suhtautuu hyväntahtoisesti Free!-sarjan faneihin, ja juttelimmekin tovin aiheesta nieltyäni itsekunnioitukseni viimeiset rippeet Khurstenin ja Maijan nauraessa taustalla. Kuulemma suomalaisia Free!-turisteja ei hotellissa ole aiemmin näkynyt, joten ilmeisesti vedin samalla pohjat kokonaiselta kansakunnalta eli olkaa hyvä vain. Myös reissun legendaarisin laini on peräisin respan miespuoliselta taholta, joka huoneen suosiosta puhuttaessa totesi “that Haru guy, he must be pretty good” – absurditasot siis luokkaa triljoona jo ennen kuin olin jalallani edes huoneeseen astunut. En edelleen osaa täysin sisäistää tätä puolivahingossa tapahtunutta loppuhuipennusta, mutta lienee sanomattakin selvää miten paljon henkilökohtaisemman tämä(kin) kokemus sarjasta itselleni teki. Ainoaksi miinukseksi laskisin spartalaisen aamiaistarjoilun sekä sen, ettei Maija antanut minun pölliä huoneesta pöytälamppua. (Minisaippuan vein silti.)

Vaikka Russell Hotel toki on yksittäisenä (ja pyytämättä ja yllätyksenä jne) kokemuksena Se juttu, lukeutui matkaan kuitenkin kaksi odotetumpaa kohokohtaa. Näistä toinen oli Bondi Beach, joka vielä Iwamin rantojenkin jälkeen sai aikaan spontaanin naurun ja paljain varpain rantahiekassa säntäilyn Australian kevättalvessa (ok aika vaikea puhua talvesta kun lämpötilat vetävät 18–27 C väliä). Heti rantavisiitin jälkeen luvassa oli se vähän jännittävämpi kohokohta, kun oikeaan pohkeeseeni hakattiin matkan teeman tiivistävä tatuointi. Monimerkityksellisyydestään huolimatta tämä ilmeisesti miellytti Harurin-jumalia sen verran paljon, että hyvä tuuri huoneen 25 suhteen kävi toteen.

Maija: Olisi varmaan pitänyt ottaa Airinin Tokiosta hommaama Makoto-halityyny mukaan kiertämään Sydneytä, jotta myös valaiden suojeluspyhimys olisi antanut meille siunauksensa. Etukäteen varaamamme valaanbongausveneajelu nimittäin peruuntui huonon sään takia, joten matkan parhaaksi anniksi muodostuivat hyvä ruoka ja hyvä seura. Pääsimme äänittämään yhteistyössä podcasteja, testaamaan Suomessa kehittämämme BL-tarinankerrontapelin ulottuvuuksia ja ylipäätään avautumaan BL:stä ja fandomista. Junamatkat Sydneyyn ja takaisin hurahtivat nopeasti kun Khursten keksi alkaa livekääntää ebookjapanista ostettuja japaninkielisiä mangoja. Pääsin tutustumaan lähemmin esimerkiksi Nantoka naruhibiin ja Haradan Hen-aihin. Suurta riemua tuottivat myös Japanista tuotujen doujinshien selailu yhdessä, kirkkaimpana tähtenä Free!:n Sousuken ja suuren kalmarin herkästä yöstä kertova Sou-chan ja na ika!. Nörtteilyn ulkopuolella Sydneyn satama ja lukuisat rannat (Bondi, North ja Manly) tekivät yhtä suuren, vaikkakin vähän erilaisen vaikutuksen kuin Iwamin maisemat. Ravintolatarjontansa puolesta Sydney osoittautui todellseksi hipstercentraliksi jota varmaan voisi suositella kaikkien tiedostavien ruokamatkailijoiden mekaksi, jos se ei olisi niin kaukana kaikesta. Terveisiä vaan Lord of the Friesin vegaanihodareilta ja Black Star Pastryn lähiruokakakuilta.

aus6

joskus käy näin, jakson 12 päätöskohtauksen maisemat (Khurstenin kuva!)

Eli miten meni noin niinku omasta mielestä?

Airin: Jo ensimmäisenä päivänä ennen Hyde Parkin suihkulähteitä bongasimme Anzac Memorialin luota taivaalle piirtyvän suihkukoneen vanan, joka kirjasi sellaisia viestejä kuin “Jesus = Hope”. Tulkitsin tämän universumin yritykseksi kertoa minun tarvitsevan kipeästi Jeesusta. Harmi, että yrityksen tasolle se jäikin, sillä koko reissu oli kyllä aivan käsittämätöntä vuoristorataa erilaisten tunnetilojen kyydissä. Russell Hoteliin kirjautumisen aamuna telkkarista pursusi vielä australialaisia hautajaisvakuutusmainoksia, eli aika napakka tilannehuumorin taju kohtalolla taitaa olla. Mitä tähän nyt voi edes sanoa? Olo on ehkä nöyrä kuin kymmenen teksushotin jälkeisenä aamuna, mutta mitään en kadu.

Maija: Minulla ei ollut kovin suuria ennakko-odotuksia Sydneyn suhteen, mutta nautin kyllä kyydistä. Maisemien ja uusien ystävien lisäksi viihdyttävintä seurata Airinin flippailua erilaisten Harurin-aiheisten nähtävyyksien edessä. Lienee pieni ihme, ettemme ole edelleenkin majoittuneena Russell Hotelin edustalla sijaitsevalle puistonpenkille, josta Airin uhkasi tehdä kotinsa kun ei toisaalta uskaltanut mennä hotelliin mutta ei tahtonut lähteä poiskaan. Vahingonilo ystävien henkisestä tuskasta on aina parasta, eikös vaan.

Iwami, tosielämän Iwatobi

Japaninmatkamme ensimmäinen etappi lähestulkoon suoraan Naritan asemalta oli siis Iwami, kaikkien uintihelvetistä kärsivien mekka eli Free!-sarjan Iwatobi-kylän “tosielämän vastine”. Koska Iwamista on kirjoitettu jo hyviä ja kattavia oppaita aiemminkin, keskitymme tässä kirjoituksessa lähinnä omiin fiilistelyihin sekä sellaisiin käytännön neuvoihin, joita emme muualta olleet etukäteen bonganneet. Jotta tunnelmat tulisivat mahdollisimman reaaliajassa, kirjoittelemme tätä Shibuyan Starbucksista, kun yöbussi oli ensin tuupannut meidät Shinagawan asemalle puoli seitsemältä aamulla. Livereportaasia parhaimmillaan!

unnamed (13)

MIKÄ?
Iwami, Tottorin prefektuurissa sijaitseva rantakylä, joka toimi inspiraationa Free!-sarjan Iwatobille.

MITEN?
Junalla (tai bussilla) – Osakasta ja Kiotosta pääsee suoraan esim. Super Hakuto Expressillä Tottoriin, josta vaihdetaan paikallisjunalla Iwamiin. Tokiosta tullessa täytyy siis vaihtaa ainakin yhdellä isolla asemalla, mutta mm. yöbussilla (9,5 h) pääsee suoraan myös Tottorin asemalle.

MITÄ MAKSAA?
Matkustustavasta riippuen yhteen suuntaan Tokiosta yöbussilla noin 10 000 jeniä, Shinkansen + Super Hakuto Express -kombolla noin 21 000 jeniä. Osakasta Super Hakuto Expressillä noin 7000 jeniä, eli suositeltavaa on tehdä reissu joko Osakasta tai Kiotosta käsin. Paikallisjuna Tottorista Iwamiin maksaa yhteen suuntaan 320 jeniä.

cross

Miksi juuri Iwami?

Airin: Koska juuri Iwami. Harvassa ovat ne, joille obsessioni uintijonneihin on jäänyt jotenkin epäselväksi – reissua Iwamiin olen hautonut päässäni jo iät ja ajat, mutta oikea ajankohta loksahti paikalleen vasta elokuun matkan yhteydessä. Vaikka loppukesän Japani on suhteellisen infernaalinen matkustelun kannalta, olen äärimmäisen tyytyväinen että uhmasimme aurinkoa ja hikinoroja, sillä sarjan kannalta juuri kesä on autenttisinta aikaa Free!:stä tuttujen maisemien tuijottelulle. Kahden vuoden uinti-infernon jälkeen toivoin reissun olevan jollain tavalla terapeuttinen nimenomaan oman fanituksen kannalta, ja tottakai kiinnosti myös mahdollisuus käydä Japanissa kunnolla landella (etenkin kun etukäteen meitä oli peloteltu sillä, että Iwamin lähin kaupunki Tottori on “Japanin perse”).

Maija: Tutustuin animeturismin riemuihin pari vuotta sitten vieraillessani Tsuritama-animen tapahtumapaikalla Enoshiman saarella. Upeat maisemat saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että nörttimatkailija voi päätyä hienoihin ja ainutlaatuisiin paikkoihin, joihin ei välttämättä muuten tulisi lähdettyä. Niinpä otin idean Iwamin-matkastakin vastaan avoimin mielin, vaikka en erityisen suuri Free!-fani olekaan.

station

Iwamin asema ulkoa ja sisältä, tuttua menoa

beach

Näkymiä Uradome beachilta

Ensivaikutelmat Iwamista?

Airin: Saavuimme perille Iwamiin joskus yhdeksän maissa illalla, joten lähes koko matkan ajan ulkona oli pilkkopimeää. Jo Iwamin juna-asemalla sydän hypähti kuitenkin hetkeksi kurkkuun, kun junasta astuessa näky oli hämmentävän tuttu. Asemalta löytyivätkin ensimmäiset Free!-julisteet kylmänviileästi seinään teipattuna… Keskelle ei-mitään pamahtaminen oli hyvin surrealistinen kokemus, etenkin kun kävelymatka guesthousellemme oli alkuvaiheessa hysteerisesti vilkkuvien tietyövalojen reunustama. Itse guesthouse sijaitsi aivan meren rannalla, joten tunnelmassa oli jotain hyvin taianomaista, vaikka itse maisemien katselu saikin odottaa seuraavaan aamuun.

Maija: Jos minulla oli jo etukäteen fiilis että Iwami on keskellä ei mitään, niin pimeässä tyhjän ja hiljaisen kylän läpi taivaltaminen ei ainakaan onnistunut kumoamaan tunnetta. Toisaalta, pikkukaupungin tunnelmaa tänne oltiin tultukin hakemaan, ja lähes sokkona discovalojen keskellä tarpominen jätti lähtemättömät muistot. Toisaalta ilman matkaseuralaisemme kannettavaa wifi-asemaa hauska seikkailu olisi voinut muuttua tuskien taipaleeksi, kun pelkän tulostetun kartan avulla pimeässä navigointi olisi voinut olla hieman haastavaa.

sights

Lookout point, Harun ja Makoton kotihoodsit

shrine

Arasuna jinja ja makoots

Free!-kiertokäynnin tunnelmat?

Airin: ADHSJSFDSHJADS ABSCASHDAGDH ASDHSEGHGDWADA ASDGAHSDAWETAWAGHDSFAGDFS

elikkäs juuh. Lähdimme siis heti aamiaisen jälkeen (makrilliaamiainen!!!) kohti aseman vieressä sijaitsevaa turisti-infoa, josta tarkoituksena oli vuokrata pyörät ja kruisailla opaskartan avulla ympäri tuttuja hoodseja. Jo matkalla leuka meinasi loksahtaa maisemien kauneudesta, kun päivänvalossa Iwamista näki vihdoin muutakin kuin juoma-automaatit pimeydessä. Paluumatkalla Twinkle-leipomon Makoto-julisteet vahvistivat edellisillan olettamusta: täällä ei jätetä mitään arvailun varaan, vaan uintijonneja syleillään antaumuksella. Sama linja jatkuikin koko päivän aina turistitoimiston krääsävuoresta nimikoituihin vuokrapyöriin (Haru-chan ikuisesti muistoissani, paras sähköpyörä ever) ja jopa Tajirin satamaan johtavan kadun varrelle teipattuihin julisteisiin. Beach Inn Takesousta löytyi toinen keräilykeidas, ja jätimmekin kornin suomalaisittain Muumi-tikkareita omiyageksi vähän joka toiselle nörttipaikan omistajalle.

Vaikka itsensä kuvauttaminen Iwatobi-chanin pään kanssa hauskaa onkin, suurimmat tutinat aiheutti tietenkin itse maisemakierros. Turisti-infosta saa siis selkeästi merkittyjä karttoja, joiden perusteella tärkeimmät tapahtumapaikat löytää. Iwami ja Iwatobi eivät toki ole 1:1 toistensa kaltaiset, mutta osa maisemista on niin käsittämättömän identtisiä alkuperäiseen että vähemmästäkin ottaa sydämestä; omia suosikkejani olivat Harun ja Makoton kotihoodsit sekä etenkin näköalapaikka, josta avautuu koko satama. Viileä tuulenvire ja silminkantamattomiin aukeava meri saivat hämmentymään miten kukaan ikinä, koskaan, mitenkään haluaisi asua missään muualla kuin tässä käsittämättömän kauniissa pikkukylässä, jonka jokainen kadunkulma ja rannanpätkä huokuu rauhaa.

Jonain päivänä ehkä kykenen pukemaan kaikki ajatukseni Iwamista järkevään muotoon, mutta toistaiseksi tunteeni vetävät ensimmäisen lauseen kaltaista vuoristorataa. Jollain kummallisella tavalla kokemus teki suhteestani sarjaan nimittäin entistäkin henkilökohtaisemman, kun fiktio yhdistyi palaseen tosielämää. Palasimme kylään vielä toistamiseen saatettuamme kanadalaisen kaverini Tottoriin, ja sateisena versionakin kylä oli niin käsittämättömän täydellinen että itkuksihan lopullinen lähtö melkein pisti (ja tosimiehethän ei siis itke ikinä). Olo olikin Tokiossa istuessa oudon tyhjä, eli jotain peruuttamatonta tunnen jättäneeni rannikolle kuin vahingossa. Pelonsekaisella jännityksellä odotankin, millaista tuhoa Sydney saa parin viikon päästä aikaan…

Maija: Oli hauska huomata, miten Iwamissa ollaan täysillä tartuttu animen tuomiin turistimahdollisuuksiin. Erilaisia faneille tarkoitettuja vieraskirjoja löysimme ainakin juna-aseman kioskilta, turisti-infosta sekä Beach Inn Takesou -hotellin aulasta. Free!-kierrokseen saa siis yllättävän paljon aikaa kulumaan jos tekee kaiken pitkän kaavan kautta ja paneutuu jättämään viestejä toisille faneille ympäri kaupunkia. Pelkästään maisemien ihailuun saa myös käytettyä aikaa ihan mukavasti, oli kyseessä sitten tosifani tai luonnon kauneutta arvostava turisti. Iwamin turisti-info on myös nähtävyys itsessään, ja sieltä löytyvät paikallisten askartelemat lukuisat Iwatobi-chanin inkarnaatiot eri kokoisina, alkaen huovutetusta kynäkoristeesta ja loppuen kaksimetriseen linnunpelätinmäiseen ilmestykseen olivat todella liikuttavia. Todellinen Elämys olivat myös Twinkle-leipomosta erikoistilauksella saatavat Iwatobi-pullat, etenkin kun leipomon henkilökunta oli niin ystävällistä.

krääsä

Fanikrääsää ja muuta krääsää turisti-infossa ja Beach Inn Takesoussa

extra

Maailman diabetekseimmat leivät + Tottorin hiekkadyynit (ks. Splash Free)

Muut kohokohdat?

Airin: Meressä uinti!! Arktisen Suomen kesän jälkeen järvivettäkin lämpimämpi merivesi oli kyllä niin jeesus pelasta -hetki, eikä vedestä olisi millään raaskinut nousta. Iwatobikkuripan -leipien mättäminen kesäyössä rannalla ilotulitteiden ampumisen jälkeen. Cosplayaajien bongaaminen – sekä ne kaksi tyttöä, jotka pyöräilivät nauraen yhdessä kohti satamaa ja Harun “taloa” vyötäisillään Iwatobin ja Samezukan pusakat. Herkäksi veti.

Maija: Kauniit rantamaisemat ja lämpimässä, puhtaassa meressä uiminen A+, menisin rantalomalle. Sähköpyörä oli tuskaisessa helteessä paras mahdollinen kulkuväline, eivätkä harharetketkään harmittaneet kun edes ylämäissä ei tarvinnut hikoilla. Fanikartta vei meidät suorastaan ennennäkemättömien näkyjen äärelle. Uradome-rannan vierestä löytyvä pyhäkkö ja sen läheltä avautuvat maisemat olivat oikeastaan jo yksinään koko matkan arvoisia. Ja perinteinen japanilainen kesäpuuha, ilotulitteet pimeällä rannalla, oli myös hauskaa, vaikka samalle rannalle eksyneillä lapsiperheillä olikin mukanaan paremmat ja näyttävämmät tulitteet.

harus

Kiva pahviständi ja kivempi iwatobichan-pää, muumi siellä kivasti (ei yhtään korni ja stereotyyppinen)

juna

juna juna juna, tuota tietä Rei sit juoksee Iwamiin Ooiwan asemalta ykköskaudella

Mitä neuvoja antaisit Iwamiin matkustavalle?

Airin: Ota mukaan kannettava wifi-asema ja edes välttävä kielitaito, koska landella ollaan landella. Yöbussi voi olla halpa, mutta niissä ei välttämättä ole vessaa. Ei kannata polttaa itseään ilotulitteisiin. Jos haluat lisäksi päästä kokemaan Splash Free! -infernoa parhaimmillaan, kannattaa suunnata Tottorin hiekkadyyneille, jossa voi mm. ratsastaa kamelilla (!). Muuten se Tottori on oikeasti aika perse, 1/5 silavaa en suosittele

Maija: Muista tilata Iwatobi-pullat leipomosta yhtä päivää etukäteen. Ja bussia kannattaa Iwamissa käyttää helteellä, jos pyöräily ei onnistu. Kannattaa lisäksi katsoa juna-aikataulut hyperdia.comista tai asemalta kunnolla etukäteen, koska niitä kulkee Iwamiin ja sieltä pois kerran tunnissa tai harvemmin.

Edellä mainittujen oppaiden avulla pääsee jo pitkälle matkan suunnittelussa, mutta tarvittaessa lisätietoja ja/tai yksityiskohtia voi tietenkin kysellä tämän postauksen kommenteissa jos jokin seikka jäi erityisesti askarruttamaan!

Doujinshi-antologiat, uhka vai mahdollisuus

Edellisessä kirjoituksessaan Maija valotti hieman suhdettaan BL-antologioihin sekä erityisesti Pink Gold -sarjaan. Vaikka erilaisten originaaliantologioiden perässä ollaan viime aikoina juostu ahkerasti, on omaan kirjahyllyyni ilmestynyt mystisesti hieman toisenlaisia kokoelmia. Kuten Maija tekstissään jo vihjasi, tulen tässä kirjoituksessa puhumaan yleisesti fanisarjakuvakokoelmista eli doujinshi-antologioista, eli mitä tapahtuu kun siirrytään läpyskädoukkareista puhelinluetteloiden puolelle.

IMG_7494

sikin sokin kivasti yleisantologiaa, shippausantologiaa, pornoantologiaa, pienemmän profiilin antologiaa

Itselleni sana antologia on ollut tuttu nimenomaan genrekirjallisuudesta. Erilaiset harrastajaryhmät luottavat länsimaissakin nimittäin usein niiden voimaan: julkaistavaa materiaalia on helpompi kasata harvinaisemmastakin aiheesta, kun jokainen taiteilija tuo mukaan oman pienemmän panoksensa. Tästä huolimatta aloittaessani doukkaritaivalta en ymmärtänyt doujinshi-antologioista oikeastaan tuon taivaallista. Yksittäisten circlejen julkaisemat kokoelmat vanhoista dounjinsheistaan olivat toki tuttuja, mutta järkälemäiset doukkari-niteet herättivät pitkään epäluuloa. Mitä jos sisällä odottaisi vain sata sivua huonoa japaninkielistä fanficia? Jäätävää ikeajynkkyä? Jonkun diaesitys Bahaman matkalta?

Kyse on kuitenkin BL-antologioiden periaatteella toimivista julkaisuista, joissa yksien kansien väliin on kasattu enemmän tai vähemmän sillisalaattimaisesti usean eri circlen tarinoita. Siinä missä BL-antologian ostopäätökseen vaikuttaa usein eniten teema, on doukkarikokoelmia yhdistävä tekijä usein huomattavasti löyhempi: heittämällä iso osa taviskaupoissa (Animate yms.) myytävistä, sarjakohtaisista doukkariantologioista on ns. all purpose -kokoelmia, joiden keskiössä saattaa olla vaikkapa tietty ryhmä/joukkue/muumikä ja sen toilailut. Sisältö eri tarinoiden välillä voikin tällöin olla mitä tahansa parituksiin ja aiheisiin katsomatta, eikä seksuaalisesta materiaalista muisteta aina etukäteen mainita.

Mitä parituskohtaisemmaksi käydään, sitä tarkemmin sisältökin usein rajautuu. Nimekkäiden julkaisijoiden niteissä esimerkiksi kronologinen jaottelu (mm. ”lukioikä”, ”yliopisto”, ”ammattilaisura”) on etenkin urheilusarjojen kohdalla suosittua. Tämänkaltaisia, ei-niin-spesifejä teoksia löytyy yleensä isojen fandomien kohdalla vähän parista kuin parista, ja niiden piirtäjärostereissa pyörii usein ko. shipistä aktiivisesti doukkareita tehtailevia circlejä. Parhaimmillaan shippausantologiat toimivatkin pikaoppaana oman shipin fandomiin, kun eri circlet ominaistyyleineen käyvät tutuksi antologioiden sivuilla. Tämä helpottaa jatkossa omien suosikkien bongaamista myös yksittäisteoksina, jos pää edellä doujinshimereen sukeltaminen hirvittää.

Untitled-1

vasemmalla sanuki sobataro, oikealla randomhäröilyä Teiko-kokoelmasta

Laaja profiili onkin isojen julkaisijoiden ilo ja kiro: kokoelmien teemat saattavat ehkä olla tylsänpuoleisia, mutta mukaan on usein saatu houkuteltua edes yksi nimekkäämpi tekijä. Mm. Tanaca on varmasti hankkinut itselleen näkyvyyttä nimenomaan Aoki-kokoelmien kautta, ja olipa ensimmäiseen ostamaani Aoki-antologiaan eksynyt myös viimeinen luku sanuki sobataron The Time -doujinshia. Geneerisemmän teinihötön jälkeen sen vähäeleinen (mutta sitäkin armottomampi) tarina aikuisuudesta jätti minut nimittäin täysin sanattomaksi – jos tällaista kamaa voi doujinshi-antologioista shaiban ohella löytyä, niin johan se oli mun pyhä velvollisuus ostaa niistä kaikki! Pahimmassa (vai parhaimmassa?) tapauksessa kokoelma voikin olla ainut mahdollisuus omistaa suositun/harvinaisen doujinkan teoksia, jos niiden originaaleista saa pulittaa tähtitieteellisiä summia.

Isojen julkaisijoiden antologiat ovat kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Mitä lähemmäs ruohonjuuritasolle lähdetään, sitä spesifimmäksi kokoelmat muuttuvat: erilaisiin kinkeihin (alusvaatteet, shibari yms.) erikoistuneet antologiat ovat monesti juuri pienemmän, asialleen omistautuneen porukan käsialaa. Näiden painomäärät ovat tietysti huomattavasti rajallisempia, joten tapahtumien jälkeen teoksia saa usein metsästää käytettynä KGB:n ja kiinalaisen mafian kanssa. Jos fandomissa riittää aktiivisia tekijöitä, voi tuoreestakin sarjasta siis löytyä kokoelmia, mutta nämä ovat toisaalta sisällöltään vielä suurempaa arpapeliä. Kun valinnanvaraa ei ole paljoa, turhauttaa kaksin verroin löytää kansista fanficejä ja surkeita piirtäjiä. Suurin yksittäinen pettymykseni olikin taannoinen R18 Harurin-antologia, joka ei paria kivaa doujinkaa ja kauniita transitiokuvia lukuun ottamatta ollut oikeastaan mistään kotoisin.

Koska iso osa kaikkien kokoelmien tarinoista onkin aika tauhkaa, suhtaudun tätä nykyä doujinshi-antologioihin tietoisena rulettina, josta toivon nettoavani edes pienimmän mahdollisen voiton. Tällä tarkoitan vähintään paria tarinaa, joka erikseen ostettuna oikeuttaisivat kokoelmasta maksetun hinnan (yleensä noin 1200 jeniä). Originaali-BL:n kohdalla on helpompi luottaa tuntemattomampiin piirtäjiin jos julkaisun teema kolahtaa, mutta doukkareissa julkaisijan filtteri voi olla huomattavasti löyhempi.  Sarja ja hahmot määrittävät kyllä pintapuolisesti luvassa olevaa matskua, mutta muutamien sivujen mittaisissa lyhäreissä ei heistä välttämättä sanota mitään kovin kummoista. Antologioihin voikin helposti leipääntyä: jos olisin nähnyt kaikista näistä yksittäisdoukkareissa kaupassa edes kansitaiteen, en olisi ikinä päätynyt omistamaan puoliakaan tästä tuubasta. #kaikkionkuppaapaitsirutto

IMG_7500

kaksi vasemmanpuoleista ovat esimerkkejä pienemmän profiilin kokoelmista, kaksi oikeanpuoleista puolestaan yksittäisten circlejen kokoelmia. eron huomaa niin paperin laadusta kuin kokoelman takapuolelle painetusta taiteilijarosteristakin

Tästä huolimatta doujinshi-antologioista on sitä Jotain, mikä on tehnyt niistä yhtä itsestäänselvän osan ostoslistaani kuin BL-antologiat Maijalla. Ehkä se on bingolottoefekti: kun sisältöä ei voi arvata kannen perusteella, pelataan yhä korkeammilla panoksilla. Läpyskädoukkarien haaliminen ja levittely ympäri hostellin sänkyä on ehkä maailman hauskin asia, mutta antologioiden sivujen kääntelyssä on oma viehätyksensä. Josko se seuraava tarina olisi täysosuma? Kakskyt sivua jäljellä, tuliko hitti vai huti? Ei jeesuksen kevät, taasko tänne on tungettu joku käsittämätön Aomine-Kise-Akashi kolmiodraama?!

Kokemukseen vaikuttaa myös vahvasti faneilta faneille -efekti. Edes isompien julkaisijoiden teokset eivät tunnu pelkältä rahastukselta, kun yksityiskohdat kielivät rakkaudesta sarjaan ja hahmoihin. Erään kokoelman sisällysluetteloon oli lisätty hauskoja yksityiskohtia kuten “hahmojen” piirtämiä raapustuksia, mistä muistaa kokoelman takana olevan aina ryhmä asialleen omistautuneita ihmisiä – ja niin kauan kuin joku on aiheelleen intohimoinen, on tämän mahdollista saada aikaan myös jotain jakamisen arvoista. Niin kauan kuin puhelinluettelossa on sivuja jäljellä, voi kulman takana aina odottaa uusi Tanaca. Vain jeesus tietää!

Koska omien lemppareiden pariin jumiutuminen olisi tylsää, tarjoavat doujinshi-antologiat siis avainpaikan etenkin ison fandomin nykyhetkeen. Jos doujinshien plärääminen sokkona ei nappaa tai virhelaukauksien suhteen haluaa olla mahdollisimman kustannustehokas (huonoimmillaankin hinta-laatusuhde on kyllä kohdallaan), voi doujinshi-antologioita suositella varauksetta etenkin harrastusta aloittaville. Odotusten suhteen on toki syytä olla realistinen, mutta toisaalta sama pätee kaikkiin doukkareihin: skeidaa päätyy hyllyihin väistämättä, mutta puhelinluettelosta saa onneksi halutessaan vaikka kätevän ovistopperin.

Untitled-2

yksityiskohdat best

P.S. Havahduin vasta paljon myöhemmin tajuamaan, että olen vuosikausia omistanut doujinshi-antologioita: Del Reyn julkaisemat Phoenix Wright Ace Attorney Official Casebook -mangat kun toimivat täysin samalla periaatteella, vaikka tekijöiden tiedot on siivottu näkymättömiin. Raja ”virallisen” ja fanisarjakuvan välillä voi siis toisinaan olla hyvin, hyvin häilyvä…

Desucon, K18 ja ohjelmanpitämisen vaikeus

desusymboli_kesa

Perustaessamme Fujoshiluolaa en suoranaisesti kokenut tarvetta skeneaiheiselle saippualaatikolle. Koska parin viime vuoden aikana on kuitenkin tullut taas aktiivisemmin väsättyä ohjelmaa animutapahtumiin, valehtelisin, jos väittäisin ettei tuore uutinen kesä-Desuconin K18-uudistuksesta kutkuttaisi kommentointisormia. Aihe liippaa nimittäin hyvin läheltä monenlaisia ajatuksia, joita minulla on kuluneen puolen vuoden aikana ollut tapahtumista ja kohdeyleisöistä, sekä tietysti siitä ohjelmanpitämisestäkin. Ajatellaan siis sitä saippualaatikkoa hetki vaikka banaanilaatikkona ja keskustellaan kerrankin Kuumasta Skeneaiheesta BL:n ulkopuolella, sillä tässä kirjoituksessa toivon turhan haaskalintuilun sijaan voivani nostaa esille ikärajojen ja kohdeyleisön merkitystä nimenomaan ohjelmanpitämiselle – joka puolestaan on aina ollut Desuconin kulmakivi.

Niistä noin viidestä tyypistä jotka tätä blogia lukevat, pari saattaa ehkä muistaa että moonlightasin Desuconin ohjelmavastaavana vuonna 2010. Tieto on oleellinen lähinnä siksi, etten ole koskaan peitellyt Desu-puolueellisuuttani: vuosien varrella tapahtuma on kerännyt niin kehuja kuin kritiikkiäkin, mutta henkilökohtaisesti olen ylpeä voidessani sanoa olevani osa niitä lukemattomia pieniä mosaiikkipaloja, joista nykyinen Desucon koostuu. Vaikka muutama vuosi takaperin laiskuus korvasi omalla kohdallani tapahtumissa juoksemisen, ovat loppuunmyydyt liput ja runsauttaan pursuilevat ohjelmakartat aina tehneet minut iloiseksi, etenkin kun muistaa millaista bingolottoa ja maanittelua ohjelman kasaaminen aikanaan oli. (Fun fact: rukoilin mm. joskus jeesusta, että viime tingassa kyhätyn ja täten susikamalan K18-visan palkinnoksi tilattu perseavaimenperä saapuisi ajoissa perille. Good times!)

Mitä tekemistä tällä sitten on kesä-Desun ikärajan kanssa? No sitä, että oikeastaan vasta Frostbiten K18-uudistus houkutteli minutkin kunnolla takaisin Sibeliustalolle. Desucon Frostbite 2014 säilynee ikuisesti muistoissani jonain kirsikankukkahuuruisena Graalin maljana, jolloin kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen: tauon jälkeen pitämäni puheohjelma (Free!:n ekan kauden analyysi sekä luento DMMD:n tarinankerronnan ratkaisuista) yllätti täysillä luentosaleilla ja eloisalla yleisöllä. Kun tapahtuman ilmapiiri vielä tuntui miellyttävän rauhalliselta ja monet ohjelmanpitäjät vetivät parastaan, oli yleisfiilis pitkästä aikaa aidosti inspiroiva. Voisiko se olla…? Kohtasivatko ohjelma ja yleisö vihdoin toisensa…? Tätä, siis just tätä mä ohjelmavastaavana feilaillessani aikoinaan halusin nähdä!

Paluu tämän vuoden Frostiin olikin itsestäänselvyys, mikä herätti ajatuksen myös kesä-Desun tsekkaamisesta. Samalla heitolla syntyi lisäksi idea Animeconin ja Traconin nykytilan selvittämisestä, ensimmäistä kertaa sitten vuosien 2004-2010 ruuhkavuosien coniravaamisen. Koska puolet conitunnelmasta tulee aina etukäteisstressistä ja luentosalin edessä tärisemisestä, päätin tietysti toteuttaa tämän empiirisen tutkimuksen ohjelmanpitäjän asemassa. Täten kesä-Desun ikärajauutinen tulee tavallaan itselleni enemmän kuin otolliseen saumaan, sillä menneen kesän Desucon ja Animecon ovat ehtineet tarjota jo hyvin paljon mietittävää kävijöiden ikäjakauman suhteen.

ohjelma1

Ei helvetti. Miksen mä ajatellu tätä yleisön ikähaitaria? Miks mä käytin just tota sanaa, oisko mun pitäny selittää mitä se tarkottaa? Tylsistyyköhän noi tossa ihan kuoliaaks kun avaudun vaan jostain tyhmästä tematiikasta enkä näytä hassuja videoita? Muun muassa tällaisia ajatuksia suhasi päässäni kesä-Desussa puhuessani Kuroko no Basket -mangan Teiko-tiimin sisäisistä ristiriidoista. Vaikka olin juuri muutama kuukausi takaperin tilittänyt Frostbitessa kahden luennon edestä niin Free!:n kakkoskaudesta kuin Naruton suurista elämänohjeistakin (!), olo oli jokseenkin jäässä. Puolityhjässä salissa jokainen merkitsevä hiljaisuus sai yliajattelemaan omaa aihetta ja ilmaisua, kun yleisön keski-ikä olikin alentunut parhaimmillaan kymmenellä vuodella: pettyiköhän noi nuoremmat nyt älyttömästi, kun huijasin ne koripalloilla kuuntelemaan jotain ihan käsittämätöntä dadaa?

”On siellä yleisössä aina niitä vanhempiakin seassa. Sun staili esiintyä on sitä paitsi jo valmiiks sellanen, ettei sun tarvitse sitä yleisön iän takia muuttaa,” totesi Arana-Maaret puidessani jälkikäteen kokemusta, ja tottahan se oli. Tapahtuman jälkeen saatu (joskin harvalukuinen) palaute oli pelkästään positiivista, mikä rohkaisi pitämään kiinni Animeconiin suunnittelemani ohjelman sisällöstä. Vaikka Frostbiten avoimuuden jälkeen kesä-Desun vaimea ilmapiiri hämmensi, en missään nimessä halunnut lähteä tekemään tästä suoria päätelmiä saati yksinkertaistamaan Animeconin luentoa pelkästään yleisön ikäjakauman takia. Jos suurin osa ohjelmistani ylipäätään rakentuu ns. populismisarjojen syvemmälle tarkastelulle, olisi hölmöä ajatella, etteikö se voisi edesauttaa nuorempien harrastajien tapaa hahmottaa viihdettä.

Tässä kohtaa päästäänkin oikeastaan suurimpaan ristiriitaan, jota koen kesä-Desun ikärajauudistusta kohtaan. Yhtäältä haluaisin edelleen pitää kiinni siitä näköalapaikasta, joka tähän asti on nuoremmille kävijöille tarjottu nimenomaan harrastamisen monimuotoisuuteen: yksi burgeroi, toinen perseilee, kolmas puhuu halityynyille ja neljännellä on taskussa viisi akateemista tutkielmaa Gen Urobuchin ja Illuminatin kytköksistä. Parhaimmillaan Desucon kykenee tarjoamaan niin tietoa kuin tunnetta, ja saman harrastamisen ilon soisin varauksetta jatkossakin alaikäisille, tarttuivat he siihen tai eivät.

Mutta.

Asiassa on aina se väistämätön, isolla alkukirjaimella alkava Mutta.

ohjelma2

Kirjoitin Animecon-raportissani olleeni ilahtunut kuullessani myös nuorempien kävijöiden pitäneen ohjelmastani, vaikka se keskittyikin Makoton selkälihasten sijaan enemmän urheilugenren taustoihin ja kuvastoon. Toivoin tämän olevan tietyllä tapaa itsestäänselvyys, vähän kuin sitä tosielämän dataa jolla osoittaa vääräksi jatkuva ”ei niitä teinejä se ohjelma kiinnosta!! ne tulee sinne vaan cossaamaan ja levittelemään pizzalaatikoita!!” -ulina. Siinä missä cosplayn syyttäminen luentosalien tyhjyydestä on ylipäätään aika 2008, oli kuitenkin harmi vastavuoroisesti törmätä kommentteihin myös sellaisilta nuorilta, jotka eivät olleet ilmeisesti hassuja videoita lukuun ottamatta saaneet ohjelmastani mitään irti.

Tällainen mielipide ei toki olisi yhtään sen enemmän tai vähemmän validi täysi-ikäisen suusta, eikä kukaan mieltymyksilleen mitään voi. Silti Animecon-kokemus yhdistettynä kesä-Desun radiohiljaisuuteen tietyllä tapaa konkretisoi kohdallani sen, mistä koen ikärajauudistuksessa olevan pohjimmiltaan kyse. Ei siitä, että alaikäiset olisivat ”väärää” kohderyhmää tapahtumalle, tai etenkään siitä, että he olisivat ”huonompia” harrastajia; ei edes siitä, että Desucon haluaisi dramaattisesti muuttaa tapahtumansa linjaa (?). Ohjelmanpitäjänä ja entisenä ohjelmavastaavana (jolla ei siis ole mitään tekemistä tämänhetkisen Desuconin tai KcS:n päätösten kanssa, toim. huom.!) miellän nimittäin K18-lätkän ennen kaikkea sisällönkehitykselliseksi ratkaisuksi, jossa ei ole olemassa oikeita tai vääriä kävijöitä – ainoastaan harrastajia, joiden kohdalla sisältö ja siihen nähty vaiva joko pienemmällä tai suuremmalla todennäköisyydellä kohtaavat toisensa.

Mitä sitä kiertelemään: jos väännän kolme viikkoa ohjelmaa ja käytän lukemattomia tunteja aikaani hinkuttamalla rakenteita ja argumentteja, tietysti haluan yleisöni saavan ohjelmasta ”jotain irti”. Toki voin syyttää puhtaasti itseäni mahdollisista epäonnistumisista, mutta toisaalta on myös naiivia ajatella aivan kaikkien aiheiden kiinnostavan kaikkia ihmisiä, oli ne kääritty millaiseen lahjapaperiin tahansa. Jos siis mielii kehittää tapahtuman sisältöä, on väistämätöntä suunnata katse todennäköisyyksiin: millaisessa tapahtumassa juuri Minä haluan ohjelmani esittää, jotta se suurimmalla mahdollisella todennäköisyydellä kohtaa aiheelleen sopivan yleisön?

Tästä johtuen tapahtumien profilointi on oikeastaan välttämätöntä sisällönkehitykselle. Ohjelma ei nimittäin ikinä ilmesty tyhjästä, vaan siitä vastaa aina Jonkun yksilöllinen päätös tulla Juuri Sinun Tapahtumaasi Puhumaan. On tapahtuman vastuulla luoda puitteet palkitsevalle ohjelmanpitämiselle, missä Frostbite on kahtena vuotena peräjälkeen onnistunut –ainakin omalla kohdallani– erinomaisesti. Niin kävijät kuin ohjelmanpitäjätkin ovat suuremmalla todennäköisyydellä olleet tietoisia ohjelman tavoitteista, jolloin pettymyksiltä on suuremmalla todennäköisyydellä vältytty puolin ja toisin. Jos kesä-Desun K18-leimalla on tarkoitus havitella edes jossain määrin tämän efektin toisintoa, ymmärrän ja tuen ratkaisua täysin.

Mutta. Taas se hiton mutta!

ohjelma3

Kuten sanottua, on turhauttavaa että tuon todennäköisyysbussin alle jäävät viime kädessä kaikki ne nuoret, jotka normaalisti eivät sen kyydissä edes istu. Kaikki ne alaikäiset, jotka saavat aivan yhtä paljon tunnekuohuja, inspiraatiota ja viihdettä siitä samasta tauhkasta, josta me ”fiksut aikuiset” Frostbitessa jo vauhkoamme. Toki ikärajasta valittavien joukossa on paljon puhtaasti hengausmahdollisuuden menettämisestä tuohtuneita, mutta ääripäiden sijaan muistaisin mieluummin heitä, joille Desucon on ollut tärkeä juuri ohjelman takia. Näitä nuoria ikärajojen keinotekoisuus tuskin lämmittää, sillä se nippa nappa 18 vuotta täyttänyt iltabileiden rappusiin laattaava kaveri ei todennäköisesti ole sen kiinnostuneempi siitä, mitä juuri minulla on sanottavana.

Johonkin se raja on silti pakko vetää. Ja vaikka kuinka en itsekään allekirjoittaisi niitä kärjistetyimpiä spekulaatioita luentosalien tyhjyyden taustalla, toivon että jokainen esimerkiksi tylsästä ja huonosta ohjelmasta valittanut ajattelisi myös asian toista puolta: jos itse ei ole Väärä Kävijä, voiko ohjelmakaan olla loppupeleissä Väärää? Vai olisiko kyse sittenkin siitä, ettei ole yhtä suurella todennäköisyydellä kyseisen ohjelman kohdeyleisöä? Jos näin on, kuinka väärin on tapahtumalta haluta tarjota lipunostomahdollisuus ensisijaisesti heille, jotka tähän profiiliin istuvat? Jos tapahtuma yksinkertaisesti arvostaa sisällöntuottajiaan, ja haluaa tarjota heille mahdollisuuden kohdata vaivannäköä todennäköisimmin vastaava yleisö?

Niin kauan kuin ohjelmanpitämisestä ei makseta penniäkään, ei yhdelläkään ohjelmanpitäjällä ole velvollisuutta palvella jok’ikisen potentiaalisen katsojan tarpeita. Se, että Desucon ei halua ottaa tätä passiivisesti itsestäänselvyytenä on minulle vain ja ainoastaan huojennus, sillä se kielii samasta kunnianhimosta joka tapahtuman aikoinaan saattoi alulle. ”Tehään sitä mikä meitä kiinnostaa” on se asenne, joka kuusi vuotta myöhemmin on kantanut niin pitkälle, että K18-leimasta ylipäätään nousee näin ankara taisto. Koska kuitenkin ymmärrän hyvin myös pettyneitä nuoria, toivoisin aiheeseen liittyvän skeneväännön herättelevän jäljelle jääviä tapahtumia sisällöntuoton kehittämiseen, jotta kesä-Desun jättämä aukko ei tuntuisi niin suurelta. Eivät nuoret missään nimessä ole vääränlaisia tai vähempiarvoisia kävijöitä, heitä vain suuremmalla todennäköisyydellä usein kiinnostaa hieman toisenlainen ohjelma. Mutta mitä tämä ohjelma käytännössä on, ja kuka sitä järjestää? Kuinka juuri Sinun tapahtumassasi varmistetaan, että sisältö ja kohdeyleisö ylipäätään löytävät toinen toisensa?

Mikä on juuri Sinun tapahtumasi kulmakivi, ja millaisia ratkaisuja olet sen tukemiseksi valmis tekemään?

cross

 /edit @ 19.7. klo 8:26
lisätty pari sanatarkennusta tekstiin koskien sekä kesä-Desun että Animeconin ohjelmanpidosta jäänyttä vaikutelmaa.

Lisäys 20.7. klo 12:58:

Huomionarvoista on mielestäni myös se, että K18-rajaus heijastunee jatkossa aiempaa konkreettisemmin siihen paljon puhuttuun ohjelman laatuun. Kuten Desuconin tiedottaja Santtu Pajukanta ESS:n uutisessa totesi,

Haluamme antaa mahdollisille osallistujille aikaa paneutua ohjelmaan ja harkita sen mukaan osallistumista emmekä tavoittele vain niitä, joiden mahdollisuuden osallistua tapahtumaan määrittää nopein hiirikäsi.

Toisin sanoen kun osallistumisen kriteeriksi nousee yhä selvemmin itse sisältö, on tapahtuman siihen myös kyettävä vastaamaan. Jos kävijöiden määrä ei ole itsestäänselvyys sisällöstä riippumatta, haastaa tämä ohjelmanpitäjiä tarjoamaan entistä parempaa ohjelmaa. Koska on toivottavaa, että osa tästä kehityksestä aikanaan pääsee myös nuoremman yleisön eteen muihin tapahtumiin (mihin voin mm. itse selkeästi vaikuttaa), laajemmastakin mittakaavasta katsoen koen nämä haasteet ensisijaisesti sekä yleisöä että ohjelmanpitäjiä hyödyttävänä.