Popcult Helsinki 6. – 7.5.2017

Katajannokan merellisille hoodeille muuttanut Popcult houkutti luokseen paitsi kaikenikäisiä populaarikulttuurin ystäviä, myös Fujoshiluolan. Airinille tämänkertainen Popcult oli toinen laatuaan sitten vuoden 2015, Maijalle visiitti puolestaan oli ensimmäinen. Siitä, miksi vuosi 2016 on jäänyt kummaltakin välistä, ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Vuodesta 2016 ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Ehkä muisti itsessään on vain illuusio mutta toisinaan kaunis sellainen joten parempi paneutua sen pidemmittä puheitta tunnelmiin tapahtumasta kun ne vielä tuoreena mielessä ovat:

Ennakko-odotukset tapahtumaan

maipon: Vaikka tämä oli ensimmäinen käyntini Popcultissa, tapahtuman konsepti oli kuitenkin tuttu jo ennestään: yhdistetään Desuconista tuttu fanien huolella tekemä puheohjelma länsimaisiin fandomeihin. Odotin viikonlopulta siis merellisissä maisemissa hengailun lisäksi viihdyttävää mutta omistautunutta puheohjelmaa.

airinpie: Ensimmäisen Popcultini koin tosiaan Kulttuuritalolla pari vuotta takaperin. Vaikka pienet tilat palvelivat luento-ohjelmaa vähän nihkeästi, kokonaisuudesta jäi silti ehdottoman positiivinen fiilis. Kun Maija sitten päätti lähteä väsäämään tapahtumaan luentoa fanficmaisista kirjoista, oli luontevaa lähteä seuraksi tarkastamaan uudet tilat. Pohdin aluksi myös luennonpitämisen mahdollisuutta, mutta päädyin laiskuuttani peruskävijän rooliin – näin etukäteen Popcultista jopa unta, jossa joku tiedusteli luentoni alkamisajankohtaa ja riemastuin valtavasti, kun tajusin ettei minun tarvitse sellaisesta stressata. Ahahahahaahhaahhahhaha… ha.

Yleiset tapahtumahuomiot

maipon: Normikävijän näkövinkkelistä tapahtuma pelitti mukavasti. Paikalle oli helppo saapua ja tilat olivat sopivat sekä hengaamiseen että ohjelmasta nauttimiseen. Taidekujalle oli kunnolla tilaa eikä ruuhkia tai tungosta muutenkaan päässyt syntymään, jos ahtaan oloista kirppishuonetta ei oteta huomioon. Lisäksi bonusta viralliselle Popcultfi-twittertilille joka tiedotti sekä ennen tapahtumaa että sen aikana isoista ja pienemmistäkin tärkeistä asioista (kuten kahvion ruokavalikoimasta :D). Jotenkin tapahtuman tila tuntui myös olevan muodoltaan sellainen, että tuttuihin tuli väkisinkin törmättyä sen sijaan että kaikki olisivat jatkuvasti olleet täysin eri puolilla taloa. Tai sitten vaan sattui olemaan tavallista parempi bongaustuuri tällä kertaa.

Olin itse paikalla myös ohjelmanpitäjänä, ja niiltäkin osin homma hoitui pääasiassa hyvin. Kommunikaatio ohjelmavastaavan kanssa ennen tapahtumaa oli sujuvaa ja sain aktiivisesti ehdotuksia ohjelman parantamiseksi. Tuntui myös järjevältä pyytää ohjelmanpitäjiä lähettämään suunnitelma ohjelman rakenteesta jo pari kuukautta ennen conia, koska tämä tehosti ainakin omaa ajankäyttöäni huomattavasti. Tilat ja välineet ohjelmanpitoa varten oli järjestetty hyvin, vaikka kaukosäädintä diaheittimeen ei lopulta löytynytkään. Ilmaista sisäänpääsyä lukuunottamatta ohjelmanpitäjille ei tosin ollut tarjolla mitään varsinaisia etuja kuten ruokailua tai green roomia, mutta samasta kaupungista coniin saapunutta tämä ei sinänsä niin paljon haitannut.

airinpie: Kaikessa lyhykäisyydessään Marina Congress Center oli selkeä harppaus ylöspäin Kulttuuritalosta. Kuten sanottua, nihkeintä ensimmäisessä Popcultissa oli jännätä omaa istumapaikkaa kun luentohuoneisiin tuntui mahtuvan vain kourallinen ihmisiä. Tällä kertaa ohjelmiin ei tarvinnut jonottaa varttia etukäteen, vaan tilaa riitti oikein hyvin (etenkin kun osa yleisöstä ei tuntunut aivan löytävän puheohjelman pariin). Myös myyntisali ja taidekuja tuntuivat luontevasti sijoitetuilta, ja narikka veti kuin unelma koko tapahtuman ajan. Kirpparin suosio puolestaan taisi yllättää myös järjestäjät, sillä kuuleman mukaan noin 3000 myyntiesineen seassa sai vähän taistella pöytätilasta.

Oikeastaan suurin poikkipuolinen sana Popcultin uusista tiloista kohdistuukin Helsingin kaupunkiin, sillä Kulttuuritalolla oli puolellaan keskeisempi sijainti: Skattalla ensimmäiset elinvuoteni viettäneenä toki pidän miljööstä, mutta Uspenskin katedraalia vastapäätä olevan K-marketin suljettua ovensa joutui lähintä ruokakauppaa hetken etsimään. Onneksi sää suosi ja puistopiknikit saatiin pidettyä, joten tämäkään ei lopulta ollut kovin suuri miinus.

popcult1

Ohjelmapalaute

airinpie: Tapahtuman ensimmäinen ohjelmanumero osoittautui myös sen ajatuksia herättävimmäksi. Olimme jo etukäteen tutustuneet ”Koska canon ei riitä” – Fan fiction ilmiönä Suomessa -luennon kivijalkana toimivaan, Juvenian tilaamaan AMK-opinnäytetyöhön, joka herätti tiukempiin tutkimuskriteereihin tottuneelle paljon kysymyksiä (ei vähiten mm. Oh no they didn’t -livejournal-juoruyhteisön käytöstä yhtenä tutkimuslähteenä). Itse luento ei valitettavasti tätä hämmennystä juurikaan hälventänyt, vaan lähinnä korostui luennoitsijan korostaessa aikomustaan suunnata aihe kourassa kohti Tampereen yliopistoa. Kunnioitan valtavasti luennoitsijan innostuneisuutta aihettaan kohtaan, mutta koen myös aiheelliseksi korostaa muutamaa seikkaa ko. tutkimuksen sisällöstä jotka tulee ottaa huomioon ennen yliopistotasolle siirtymistä. Seuraavat kommentit haluankin esittää ennen kaikkea Tampereen yliopiston alumnina (FM), minkä lisäksi olen hyödyntänyt ajatuksia myös Tampereella gradusemmansa pian aloittavalta opiskelijalta, joka itse asiassa teki kandinsa fanficeihin liittyen. Tarkoituksena ei missään nimessä ole grillata, vaan kannustaa tutkimukseen tarkemmista lähtökohdista.

1) Kontekstilla on väliä. Yksi rasittavimpia mutta silti välttämättömimpiä puolia kaikenlaisessa tutkimuksessa on asioiden tarkka kontekstualisointi ja määrittely, minkä valossa luennolla ja opparissa löyhästi heitetyt käsitteet särähtivät korvaan. Esimerkiksi väitteet fanfic-tutkimuksen vähyydestä (etenkin suomalaisen fanfic-tutkimuksen puutteesta) tarjottiin yleisölle faktoina, joissa ei nähty tarpeelliseksi tarkentaa luennoitsijan tarkoittavan ilmeisesti näin laajalla otannalla toteutettua tutkimusta, joka keskittyisi ainoastaan Suomeen ja/tai yhteisöllisyyteen (?). On totta, että valtaosa fanficeihin keskittyvästä tutkimuksesta on materiaaliltaan tarkemmin rajattua (tai kirjallisuustieteellisesti painottunutta), mutta rajauksistaan huolimatta moni pohjautuu myös paljolti samoihin kysymyksiin kuin mitä luennoitsija halusi tarkastella (”mitä haluat lukea ja miksi”). Näin kontekstittomat väittämät kuulostavat siis siltä, että aiempaa tutkimusta joko vähätellään tai sitä ei osata kunnolla soveltaa.

2) Rajauksella on väliä. Kuten sanottua, moni fanfic-tutkimus on tarkkaan rajattua esimerkiksi fandominsa puolesta. Tämä juontaa juurensa siitä, että näin laajan aiheen kanssa taustamateriaali on pakko rajata – fanficit ovat lopulta vain kulttuurintuotannollinen väylä, eivät oma genrensä. Opinnäytetyö oli kuitenkin toteutettu pääasiassa empiirisenä kyselynä, jossa yli 400 vastaajaa kertoi fanfic-kokemuksistaan erilaisten kysymysten avulla. Tutkimuksesta ei käy ilmi, missä tätä kyselylomaketta on edes jaettu; luennolla vastaus tähän oli pienen kiertelyn jälkeen ”vapaasti jaettuna somessa, foorumeilla jne.” Toisin sanoen lomake lienee kiertänyt harrastajalta harrastajalle ilman, että itse tutkija on ollut edes välillisesti läsnä. En väitä tuntevani luennoitsijan oppilaitoksen tutkimusmetodologiaa tai sen kriteerejä, mutta ongelma em. menettelytavassa yliopistonäkökulmasta on se, ettei tällainen data ole kirjaimellisesti kytköksissä mihinkään – eikä se ole tällöin myöskään 100 % luotettavaa. Toki tällaista kvalitatiivista dataa on mahdollista käyttää tukena muille löydöksille tai analysoida sitä yhteydessä jo olemassaolevaan tutkimustietoon, mutta jos luennoitsijan näkökulmasta ko. tietoa ei ole olemassa, itse tutkimus on täysin kyselyistä saadun informaation varaan rakennettu.

3) Variaatiolla on väliä. Fandomit eivät ole monoliitti; niiden harrastajat eivät ole monoliitti. Se, kirjoittaako Jaana 15-v. suomenkielisiä One Direction ficejä Wattpadissa tai Instagramissa on kokemukseltaan eri asia kuin se, kirjoittaako Jenni 32-v. ~vakavaa Sherlock-proosaa kansainväliselle yleisölle vaikkapa ao3:ssa. Jos tutkimuksen tarkoitus on syynätä ficejä ilmiönä, näiden erojen ymmärtäminen on välttämätöntä. Vaikka vastaajien ikähaarukka, genremieltymykset yms. oli eroteltu havainnollistaviksi palkeiksi, itse fandomit ja yhteisöt oli niputettu yhteen. Näin suorat yleistykset syövät tutkimuksen uskottavuutta harrastuksen kuvaajana, etenkin jos siinä ei lainkaan huomioida esimerkiksi käytetyn kielen vaikutusta itse kokemukseen. Jos pohditaan ilmiötä nimenomaan Suomessa, luulisi olevan itsestäänselvää että yksi ensimmäisistä kysymyksistä on ”luetko/kirjoitatko suomeksi/englanniksi/Turun murteella”! Pisteet siitä että luennoitsija myönsi suoraan jättäneensä tämän seikan käsittelemättä, mutta toivoisin tämän muistavan että kielellinen etäännytys yms. faktorit ovat aika oleellisia vaikkapa siinä paljon puhutussa fanficien pornoaspektissa.

4) Loppupäätelmillä on väliä. Vaikka Suomi-fokus tutkimuksessa oli looginen, syntyy mm. kielivariaatioiden sivuuttamisen myötä se perustavanlaatuinen ongelma, miten nämä lokalisoidut erot fanfic-yhteisöissä tai kokemuksessa voidaan edes määrittää. Millä tavoin samoilla foorumeilla ja some-yhteisöissä pyörivät ihmiset eroavat toisistaan kansallisuudesta riippumatta, jos rajauksia ei olla tehty? Tutkimus ei pyrkinyt peilaaman löydöksiä aiempaan, kansainväliseen tutkimukseen aiheesta, joten herää väistämättä kysymys, missä määrin se fanficien harrastamista ja historiaa laajemmalti sisältää. En esimerkiksi ole tutkimuksen loppupäätelmän kanssa samaa mieltä: luennoitsija vertasi fanficeja rock-musiikkiin, joka on harrastajilleen elämäntapa, mutta jota vanhempi sukupolvi ei ymmärrä. Alkuperäiset fanfic-harrastajat ovat kuitenkin jo eläkeiässä… Suomalaisessa kokemuksessa on varmasti paljon omaleimaista, mutta ilman rinnastuksia näitä on hankala erottaa. Nuorisotutkimuskeskuksen tilaamaksi työksi oppari ei lisäksi pyrkinyt havainnollistamaan datan avaamia mahdollisuuksia nuorten lukuharrastuksen tukemiseksi, sen enempää kuin sitä oli valjastettu esimerkiksi lukijaprofiilien luomiseen. Aika vaikeaa se olisi toisaalta ollutkin, koska vastausmereen heitetty verkko oli yksinkertaisesti aivan liian laaja.

Oli tutkimuksella toki annettavaakin: yksilölliset kokemukset olivat mielenkiintoisia, ja pyrkimys kartoittaa harrastamista paitsi kunnioitettava, myös mielenkiintoinen. Harrastajan tekemänä kyselygallupina ohjelmanumero olisikin toiminut loistavasti. 100 % vakavissaan tehdyksi tutkimukseksi se ei ehkä täyttänyt omia kriteerejäni luotettavana pidetystä tiedosta, mutta jos muun muassa edellä mainittuihin seikkoihin kiinnitetään jatkossa enemmän huomiota, uskon luennoitsijan innostuneisuuden kantavan pitkälle. Plussaa lisäksi päheestä Antti Tuisku -cosplaysta!

Lauantain ohjelmakattaus tarjosikin minulle lopulta ähkyn fanficeja, sillä päivän toiseksi luennoksi jäi Maijan (ironista kyllä) Fanficmaisia lukukokemuksia. En kuitenkaan aio kirjoittaa siitä ekstensiivisesti, sillä a) olen liian jäävi ja b) käytin ainakin ensimmäiset 30 minuuttia Popcultin kirppiksen tuottojen dokumentoinnin parissa. Pääsin kelkkaan siis jossakin… Uma Karman kohdalla? minkä ansiosta en osaa sanoa tuon taivaallista alustuksista tai ajoituksista. Parhaimmillaan ohjelma oli kuitenkin Maijan kertoessa subjektiivisia kokemuksiaan eri kirjojen sisällöstä ja juonikuvioista, sillä kirjavinkkauksesta inspiraationsa saaneen luennon pääasiallinen tavoite olikin tarjota kuulijoille uutta luettavaa. ”Fanficmainen” on termi, josta grillasin Maijaa paljon etukäteen sen subjektiivisuuden vuoksi, mutta uskoisin luennon silti tavoittaneen tämän vaikeasti määriteltävän tunteen hengen suosituksissaan. Niiden peilaaminen tutkimuslöydöksiin kuten intimatopiaan olivat myös todella mielenkiintoisia!

Sunnuntai alkoi ohjelmanumerolla Foliohatun taitteluohjeet, jonne pääsimme bussien myöhästelyn vuoksi vasta vartin myöhässä. Itselläni kestikin hetki päästä kärryille hommasta, mutta luento osoittautui lopulta oikein hauskaksi: luennoitsijakaksikko kertoili Folihatun alla -bloginsa hengessä salaliittoteorioiden tehtailusta selittämään erilaisten elokuvien kummallisuuksia. Vinksahtaneiden tulkintojen ystävänä viihdyin kovasti! Olisin mieluusti kuunnellut pidempäänkin itse teorioita, sillä vaikka näitä voi toki jälkikäteen käydä blogista lisää lukemassa, tykkäsin yhdistelmästä simultaanidioja sekä luennoitsijoiden varmaa esiintymistä. Koomaussunnuntain pehmentäjänä leppoisa tarinointi toimi joka tapauksessa oikein hyvin, ja käynnisti päivän lupaavasti ohjeman osalta.

Seuraavaksi suuntasin yhdelle eniten odottamistani luennoista, eli All T, All Shade: Rupaul’s Drag Racen mehukkaat draamat. Ohjelmanumero kieltämättä vastasi kuvaustaan, eli pyrki valottamaan ko. realityohjelman toteutusta ja taustoja etenkin draaman ja riitojen osalta. En kuitenkaan osaa täysin sanoa, kelle ohjelma oli tehty: lähes kaikki Drag Race -kaudet maratoonanneena luento ei suoranaisesti kertonut mitään uutta, mutta sarjaa tuntematon tuskin olisi pysynyt kaikissa viittauksissa kärryillä. Jopa ohjelman ulkopuoliset some-draamat olivat minulle ennalta tuttuja, vaikken mikään superfani olekaan. Tästä johtuen olisin kaivannutkin enemmän nimenomaan luennoitsijan omaa analyysiä: tämä totesi kisaajien esiintyvän tietoisesti sarjassa ns. hahmoina, joten sellaisina heitä olisi helposti voinut myös tarkastella. Miksi yksi queen on hauska ja toinen ilkeä? Milloin shade/reading muuttuu aidoksi v*ttuiluksi? Jos kisaajat ovat lähtökohtaisesti perus-realityä konfliktinhakuisempia, miksi olemme tästä katsojina niin kiinnostuneita? Mistä saa aikaan makoisinta draamaa ja miksi – ja kuinka paljon silloin on väliä, mikä kaikki draamasta on käsikirjoitettua? Spekulaatio olisi auttanut syventämään ohjelman sisältöä, sillä tällaisenaan se toimi kyllä hyvänä yleiskatsauksena tosi-TV:n karuun maailmaan, muttei puhujan selvästä perehtyneisyydestä huolimatta ehkä antanut kaikkeaan nimenomaan Drag Race -faneille. Toivoisin myös, että jos ohjelmassa käytetään paljon englanninkielisiä termejä ja nimiä (etenkin lempinimiä) muun puheen joukossa, niitä lausuttaisiin hitaammin jotta kaikista saa varmasti selvää.

Viimeisenä Popcultin luentona kävimme katsomassa Miehet ja maskuliinisuus K-popissa, jonka luennoitsija on niinikään perehtynyt korealaisen populaarikulttuurin teemoihin akateemisella tasolla. Luento alkoikin kuin unelma: siinä havainnollistettiin selkeästi ja kompaktisti esimerkiksi ne mielessä pidettävät seikat, mitä esimerkiksi K-popin maskuliinisuuden tutkiminen edellyttää. Äärimmäisen mielenkiintoisista esimerkeistä (muutama tyypillinen maskuliinisuuden käsite valtapopissa määritelmineen) odotin luennon jatkavan laajempaan analyysiin, mutta tasan viidentoista minuutin kohdalla ohjelmanumero olikin jo ohi. Seuraavat n. kaksikymmentä minuuttia saatiin kulumaan vielä yleisökysymysten parissa. Luennosta jäikin hyvin ristiriitainen fiilis: luennoitsija vaikutti koko viikonlopun asiantuntevimmalta puhujalta, mutta kieltämättä odotin kuulevani enemmän kuin TEDtalks-henkisen alustuksen. Informaatio oli todella mielenkiintoista, mutta se loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että nimenomaan tutkimushavainnoista ammentava ohjelma ei välttämättä halua/uskalla lähteä löydöksineen liikaa sooloilemaan; seminaarinäkökulmasta tämä on ymmärrettävää, harrastetapahtumassa silti harmi.

maipon:  Kuten yleensä, tälläkin kertaa ohjelmakartassa oli enemmän kiinnostavan oloisia ohjelmia kuin mihin omat aikataulut lopulta antoivat myöten. Lauantain ohjelmista käteen jäi lopulta vain Koska canon ei riitä” – Fan fiction ilmiönä Suomessa. Kuten Airin mainitsi, olimme tutustuneet esityksen pohjana toimivaan opinnäytetyöhön ennen conia jotta ymmärtäisimme esityksen taustoja paremmin. Ohjelmanpitäjä oli selvästi innostunut omasta aiheestaan ja esiintyminen sujui luontevasti, kun hän esitteli suomalaisista fanfic-harrastajista tekemäänsä kyselytutkimusta ja sen tuloksia. Tavoitteena näytti olevan aiheen käsittely mahdollisimman laajasti, mutta sen vuoksi esitys tuntui lopulta pintaraapaisulta useista kiinnostavista aiheista joihin ei kuitenkaan perehdytty kovin syvällisesti. Esitys (tai alkuperäinen opinnäyte) olisikin mielestäni hyötynyt aiheen rajaamisesta yhteen selkeään näkökulmaan, kuten esim fanficien harrastamiseen nimenomaan Suomessa, fanfic-harrastuksen yhteisöllisyyteen, tai fanficeihin nimenomaan nuorten harrastuksena. Ehkä näistä saammekin vielä kuulla lisää jossain tulevissa tapahtumissa! Hieman jäi kyllä ihmetyttämään luennolla usein toistunut väite siitä, että fanficeistä ei ole tehty juuri lainkaan tutkimusta. Itse nimittäin löysin niitä enemmän kuin tarpeeksi valmistellessani omaa, myös fanficeihin liittyvää puheohjelmaani. Hauskaa luettavaa oli esimerkiksi Silja Kukan kirjoittama Minkä fanit ovat yhdistäneet, sitä älkööt käsikirjoittajat erottako : Slashin eroottiset utopiat naisten reagoivana fiktiona.

Sunnuntaina tulikin sitten istuttua ohjelmissa pidemmän kaavan kautta. Foliohatun taitteluohjeet tarjosi yleisen foliohattuilun lisäksi hauskan katsauksen ohjelmanpitäjien blogin taustoihin. Konsepti oli minulle jo ennestään tuttu Tähtivaeltaja-lehdestä, mutta teorioiden läpikäynti livenä ja mahtavien diojen kera teki esityksestä todella hauskan. Lisäksi luennolla annettiin eväitä omien foliohattuteorioiden keksimiseen, joten nyt sitten vain kehittelemään omia versioita vaikka Sousuken olkapään todellisesta kohtalosta!

Päädyin mukaan katsomoon myös Rupaul-luennolle, vaikka olen katsonut Drag Racea elämässäni noin kahden jakson verran. Alkupuoli esityksestä oli viihdyttävää yleispätevää tietoa tosi-tv:n taustalla pyörivästä koneistosta, ja puhetta oli helppo seurata aihetta ennestään tuntemattomanakin. Ummikkona en kuitenkaan enää pysynyt kärryillä siinä vaiheessa kun siirryttiin yksityiskohtaisempaan draamojen käsittelyyn, joten päätin suosiolla vaihtaa luentosalia. Pääsin siis näkemään viimeisen vartin Hoothootin Taikakoulutus fiktiossa -luennosta, jossa käytiin läpi aihetta läpi historian niin länsimaissa kuin hieman Japanissakin. Vaikka paljon jäi näkemättä, esitys vaikutti mukavan monipuoliselta ja mietityltä kokonaisuudelta aiheesta.

Itselleni viikonlopun odotetuin ohjelma oli sunnuntain loppupuolella pidetty Miehet ja maskuliinisuus K-popissa. Vaikka kulutan korealaista popkulttuuria lähinnä kasuaalisti, jaksavat korealainen kulttuuri ja yhteiskunnalliset ilmiöt aina kiinnostaa. Luennolla käytiin läpi neljä erilaista k-idoleista tunnistettavaa maskuliinisuuden mallia: perinteisiin korealaisiin henkisiin arvoihin perustuva maskuliinisuus; fyysisyyttä korostava, enemmän länsimaisiin faneihin vetoava maskuliinisuus; kukkaispoikamaskuliinisuus sekä aggressiivinen maskuliinisuus jota on mahdollista ilmentää lähinnä näytellessä tai musiikkivideoilla. Samalla korostettiin kuinka maskuliinisena pidettävät asiat vaihtelevat kulttuurista toiseen. Asiasisältönsä puolesta todella kiinnostava esitys jäi kuitenkin lopulta varsin lyhyeksi. Tämä oli sääli koska olisin mielelläni kuunnellut asiasta paljon pidempäänkin. Onneksi lyhyenäkin esitys tarjosi kiinnostavaa tietoa, jota voi soveltaa vaikka seuraavan kerran kun päätyy conijatkoilla tuijottamaan poikabändivideoita Youtubesta.

popcult2

Yleisiä ajatuksia ohjelmasta

maipon: Olen vilkuillut Popcultin ohjelmakarttaa monena vuonna, ja tälläkin kertaa aiheet olivat mukavan monipuolisia. Tuntuu että Suomessa on selkeästi tilausta tällaiselle fanitapahtumalle jonka aiheet eivät ole yhtä tarkasti rajattuja kuin spefiin keskittyneessä Finnconissa tai animetapahtumissa. Ohjelmistossa tuntui myös olevan sopiva tasapaino yksittäisiin sarjoihin/teoksiin ja laajempiin kokonaisuuksiin keskittyvien esitysten välillä. Useat ohjelmasalit mahdollistivat myös runsaan ohjelmatarjonnan. Jälkikäteen olen kyllä jäänyt miettimään, että salien kokoerot asettavat ohjelmakartan suunnittelijoille haasteita: pitäisi pystyä arvioimaan mitkä ohjelmat vetävät vain kourallisen väkeä ja sijoittaa ne pienempiin saleihin kuten Nordiaan. Ko. salissa pidetty Taikakoulutus -ohjelma oli ainakin tupaten täynnä ja ihmisiä istui jopa lattialla, samalla kun osa Fennia-saleissa näkemästäni ohjelmasta pidettiin todella väljille yleisöille.

airinpie: Ensimmäiseen Popcultiin verrattuna kehitystä on tapahtunut selvästi ohjelman saralla. Mielestäni oli vain ja ainoastaan hyvä, että Popcultin ohjelmatiimi oli ponnekkaasti mukana ohjelmanumeroiden työstämisessä; sikäli kun Maijan kautta pääsin teollisuusvakoilemaan, ideoinnissa oli hyvä ote ja rohkeita parannusehdotuksia. Ihan kaikilta osin nämä eivät kaikissa näkemissäni ohjelmissa kenties toteutuneet (koska ohjelmanumero on lopulta aina tekijänsä näköinen), mutta suunta on selkeästi ylöspäin, ja odotan innolla millaiseksi Popcultin kattaus jatkossa kehittyy. Pidin myös kunniavieraista, vaikken heitä tällä kertaa päässytkään katsomaan.

Kritiikkiä voisin kuitenkin antaa aiheesta, joka riivasi jo Kulttuuritalolla: luentosaleissa on usein kova valaistus, joka luonnonvaloon yhdistettynä tekee monista dioista aivan liian haaleita. Jos salien etuvaloja ei mitenkään saa himmennettyä, tämän kanssa täytyy kenties vain elää, mutta silloin luennoitsijoita kannattaa kannustaa valitsemaan olosuhteisiin sopivia värejä (vähän kuin Desussa painotetaan, ettei diojen alareunaan saa pakata liikaa tekstiä). Kertaalleen myös Drag Race -ohjelman aikana tietokoneesta katosi kesken kaiken wifi, mutta tämä saatiin rivakasti korjattua.

Bingobonuskierros

airinpie: Kaiken kaikkiaan tämän vuoden Popcultista jäi oikein hyvä fiilis, ja kokonaisuus oli onnistunut. Sää suosi, seura oli hyvää, ja painavien laukkujen raahaaminen palkittiin kiitettävillä kirppistuotoilla. Raha aina paras conituliainen! Ideaalitilanteessa kirppis olisi toki kaksipäiväinen (tilaa ilmeisesti tarvittiin sunnuntaina toiseen käyttöön), sillä kamojen roudaus vain seitsemän tunnin esilläoloa varten on aikamoista bingolottoa – puhumattakaan siitä, että niiden takaisinhaku oli ajoitettu päällekkäin kahden luento-ohjelman kanssa. Tällaisenaankin homma silti toimi suht kivuttomasti, joten wubba lubba dub dub vaan ja toivottavasti pääsen popculteilemaan toistekin!

maipon: Eipä tähän liene enää lisättävää! Kivaa oli, conittaisin uudestaan, söisin aamiaiseksi jne.

Mainokset

BL-mangan digiloikka

E-kirjoista näkee aina välillä debattia puolesta ja vastaan, mutta viime vuosina keskustelu tuntuu rauhoittuneen, luultavasti siksi että yleistyneet älylaitteet ja sovellukset ovat tehneet niistä arkipäiväisempiä. Sama arkipäiväistyminen koskee digitaalista mangaa: kun Crunchyrollissa voi viiden euron kuukausimaksua vastaan paitsi katsoa animea myös lukea Attack on Titanin uusimmat luvut, eivät maksulliset digimangapalvelut tunnu enää niin vaikeasti lähestyttäviltä. Vaikka mikään yksittäinen maksullinen mangapalvelu ei tällä hetkellä tunnu nauttivan Netflixin kaltaista yleistä suosiota, ei digitaalinen manga ole myöskään enää niin nappikauppaa kuin aiempina vuosina.

Vaikka palveluja on tullut lisää, läheskään kaikki digimangaa kauppaavat sivustot eivät palvele fujoshien tarpeita kovin hyvin. Esimerkiksi Crunchyrollissa lähimmäksi BL:ää pääsee Kiss Him, Not Me, joka on BL-mangakana aloittaneen Junkon piirtämä shoujosarja. Digitaalisen mangan yleistyminen on silti ollut BL-harrastajien kannalta varsin positiivinen kehityssuunta, koska printtipuolella englanninkieliset BL-markkinat ovat jo pitkään olleet kuihtumassa. Paperimuodossa BL:ää julkaisevista kustantamoista on käytännössä jäljellä enää yksi varteenotettava tekijä (SuBLime), kun muut kustantamot ovat joko kuolleet (Tokyopopin Blu) tai eivät saa mangojaan julkaistua ajallaan tai toimitettua niitä asiakkaille (Juné).

スクリーンショット 2016-07-01 20.42.56

Junkon Kiss Him, Not Me Cruncyrollin mangapalvelussa.

Myös SuBLime julkaisee paperille painettua mangaa enää harvakseltaan, ja silloinkin lähinnä varmoja myyntihittejä kuten Nakamura Shungikun The World’s Greatest First Love, Eiki Eikin ja Zaou Taishin Love Stage!! tai uusimpina investointeina Nekota Yonezoun Don’t Be Cruel ja Takarai Rihiton Ten Count. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä vaikka suurimmat ja suosituimmat BL-sarjat pääsevät länsimaissa bestseller-listoille Naruton ja One Piecen kanssa, ovat pienemmän profiilin BL-julkaisut yleensä kustantamoille riski. Digitaalisen mangan kustantamisen kulut ovat paljon pienemmät kun ei tarvitse huolehtia painatuksen ja logistiikan hinnasta. Digijulkaisut siis mahdollistavat suuremmat valikoimat kuin pelkästään paperilla olisi mahdollista, kun kustantajat uskaltavat kokeilla myös vähemmän varmoja myyntihittejä.

Digitaalisessa muodossa jopa SuBLimen viime vuoden niukahkoon julkaisuaikatauluun mahtuikin aidosti kiinnostavia ja erikoisia sarjoja kuten Kusama Sakaen Lost Letters tai Yamashita Tomokon Night Beyond the Tricornered Window. Sama trendi näkyy myös Junén omistavan DMP:n omassa eManga-palvelussa, jossa on julkaistu vuosien varrella sekä kiinnostavia vähemmän tunnettuja nimikkeitä että kuuluisampien BL-mangakoiden töitä. Jos haluaa ostaa englanniksi esimerkiksi Nakamura Asumikon, Yamamoto Kotetsukon tai Kumota Harukon teoksia, eManga on siihen oikea osoite. DMP:n maine ja julkaisujen laatu ovat tosin olleet hieman kyseenalaisia jo vuosikaudet, joten on mukavaa nähdä että palvelulle on saatu viime vuosina myös kilpailijoita.

スクリーンショット 2016-07-01 20.13.31

Uusia julkaisuja eMangassa kesäkuussa 2016.

Yksi pieni mutta BL-harrastajien kannalta kiinnostava toimija on Manga Reborn. Se myy Amazon.comissa amatöörien tekemiä käännöksiä lähinnä pornopainotteisista BL-mangoista. Junamolestaajien ja seksioppituntien seasta erottuu tällä hetkellä nimekkäimpänä julkaisuna Nekota Yonezoun poikakoulutarina Inside God’s arms. Näin marginaalisena toimijana Manga Rebornilla ei kuitenkaan ole ehkä juuri muuta kuin kuriositeettiarvoa.

Suurempi ja ehdottomasti varteenotettavampi uusi toimija englanninkielisillä BL-mangamarkkinoilla on Renta. Kyseessä on japanilainen mangaa, ranobeja ja lehtiä tarjoava e-kirjakauppa tai -vuokraamo, joka on englanninkielisessä versiossaan profiloitunut lähinnä eroottisen ja romanttisen mangan myyntipaikaksi. Kertakäyttöisen luonteensa vuoksi eroottinen manga sopiikin digimyyntiin kuin nyrkki silmään. Helppo ostaa, helppo lukea, helppo unohtaa (tai säilöä talteen tulevia kertoja varten ilman että sängyn alusta tai kirjahyllyt täyttyvät).

Vaikka naureskelimme aiemmin podcastissa Rentan tarjoamille höpömangoille, ei palvelua pidä aliarvioida. Siellä nimittäin julkaistaan tällä hetkellä enemmän kiinnostavaa ja ajankohtaista BL-mangaa kuin missään toisessa englanninkielisessä palvelussa. Uusia käännöksiä tulee viikoittain, ja sarjojen skaala vaihtelee hömppäpornosta vakavampiin tarinoihin. Vaikka tarinoiden taso heittelee huimasti, mukana on oikeasti laadukkaita ja Japanissa menestyneitä sarjoja ja mangakoita. Suurimpana tähtenä Rentan BL-tekijäkaartissa on tällä hetkellä Scarlet Berico, mutta mangaa löytyy myös sellaisilta nousevilta lahjakkuuksilta kuin Noda Matsumoto, Kurahashi Tomo, Nobara Aiko ja Avil Abey. Eniten Rentan tasosta kertoo kai se, että jaksan käydä tarkistamassa päivityksiä säännöllisesti, enkä ole saanut vieläkään ostettua kaikkia omalla toivelistallani olevia mangoja.

スクリーンショット 2016-07-01 20.10.16

Valittuja paloja Rentassa. Älkää kysykö mistä tuo alusvaatemanga ilmestyi uskottavien ja taiteellisten juttujen joukkoon….

 

Sen lisäksi että BL-mangan tarjonta on nykyään parempaa digitaalisena, bittiversio on nykyään usein yksinkertaisesti se helpoiten saatavilla oleva vaihtoehto. Esimerkiksi Yoneda Koun Twittering Birds Never Fly ei koskaan tavoittanut ainakaan eurooppalaisia ennakkotilaajiaan paperimuodossa, mutta sähköisesti sen kaksi ensimmäistä osaa oli saatavilla helposti hyvissä ajoin ennen paperiversion julkaisupäivää. Samoin moni vanha suosikkisarja joka on myyty loppuun jo moneen kertaan on löytänyt uuden elämän digitaalisena eMangan ja SuBLimen kaupoista. Paperille painettuna Takarai Rihiton englanninkielisestä Seven Daysista saa puskaradion mukaan pulittaa Ebayssa sata euroa kirjalta, ja itsekin muistan maksaneeni yhdestä Modoru Motonin Dog Stylen osasta 30 euroa, vaikka kirjan OVH on lähempänä kymmentä euroa. Onneksi molemmat sarjat ovat nykyään ostettavissa ja luettavissa kohtuuhintaan digitaalisina, joten paperiversioiden metsästäminen jää omistautuneimpien keräilijöiden harteille.

Vaikka kuulun itse juuri tuohon keräilijäosastoon, olen silti huomannut suosivani digitaalista mangaa yhä enemmän ja enemmän viime aikoina. Vaikka paperisissa mangapokkareissa on edelleen oma viehätyksensä, on toisinaan oltava myös käytännöllinen. Kirjahyllyyn ei mahdu loputtomasti tavaraa, eikä jokaista ehkä vähän kiinnostavaa teosta viitsisi ostaa hyllyyn paperisena. Lisäksi digitaalisena ostetun mangan saa luettavaksi heti eikä vasta sitten kun posti sen suvaitsee kotiovelle kuljettaa.

Digimangapalveluissa on tietysti myös ongelmansa. Etenkin Rentan valovoimaisuutta hieman himmentää se, että siinä missä SuBLimen ja eMangan sivuilta saa ostamansa mangat ladata PDF:nä kotikoneelle, voi Rentasta ostettuja mangoja lukea ainoastaan Rentan nettisivuilla ja mobiilisovelluksessa. Tätä kuitenkin kompensoi hinnoittelu: puoleen hintaan voi ostaa lukuoikeuden mangaan 48 tunniksi. Jos tuon ajan sisällä päättää että mangan haluaa pitää uudelleenlukua varten hyllyssään, sen voi lunastaa itselleen kokonaan. Tämä mahdollistaa siis vähän villimmätkin kokeilut, kun lukemastaan ei tarvitse maksaa täyttä hintaa jos sisältö osoittautuukin vähän tuubaksi. Nyt kun Rentan mobiilisovellus toimii myös Suomessa, on palvelun käyttö mielestäni jo sen verran kätevää, etten edes osaa kaivata ladattavia tiedostoja. Etenkin kun SuBLimen tai eMangan PDF:t eivät koskaan ole varsinaisesti vakuuttaneet kuvanlaadullaan.

Luulen, että itselläni ostokynnys digitaaliseen mangaan aleni siinä vaiheessa, kun ymmärsin maksavani enemmänkin ainettomasta palvelusta kuin varsinaisesti mistään konkreettisesta omistettavasta asiasta. Vaikka parempi kuvanlaatu olisi ihan kiva juttu, arvostan kuitenkin ennen kaikkea sitä, että pääsen ylipäätään lukemaan jonkin teoksen. SuBLime, eManga ja Renta ovat kaikki tarjonneet minulle lukuelämyksiä joita en olisi luultavasti koskaan löytänyt muualta. Kaikkien kyseisten palvelujen valikoimista löytyy nimittäin paljon sarjoja, joita ei ole koskaan edes fanikäännetty. Lisäksi minua ilahduttaa että voin samalla tukea suosikkimangakoitani ja heidän teostensa kääntämistä englanniksi.

Noh, se siitä propagandasta. Tietysti on ja tulee aina olemaan paljon ihmisiä, jotka lukevat mangansa ja kirjansa mieluummin paperilta kuin näyttöruudulta, ja se on ihan okei. Digitaalinen manga on joka tapauksessa tullut jäädäkseen, ja tehnyt etenkin BL-kustantamiselle ja BL-faneille pelkästään hyvää.

 

oyamoto tatsuyuki

Scarlet Bericon Tatsuyuki Oyamato the 4th luettavana Rentan mobiilisovelluksessa.

BL松にようこそ!

ichikara

Tervetuloa entiseen Fujoshiluolaan, nykyiseen BL-Matsuun!

Ai mitähäh? No, selvennetäänpä. Noin kuukausi sitten nauhoitetussa viimeisimmässä podcastissamme airinpie vielä totesi, ettei ole katsonut Japanissa luonnonvoiman lailla jylläävää Osomatsu-sania. Kuukaudessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon, kuten muun muassa 25 jaksoa kyseistä animea – sekä yllättävä havahtuminen siihen, mihin suuntaan tämän blogin pitäisi olla menossa. Jos ihan totta nimittäin puhutaan, on BL-harrastaminen maistunut jo pitkään aika puulta, eikä uusien sarjojen seuraamisessa ole ollut enää entisen kaltaista hohtoa. Osomatsu-sanin myötä se Jokin loksahti kuitenkin paikoilleen meille molemmille: NEET-veljesten väliset romanttiset suhteet, tästä ne dokit vihdoin löytyvät!

Yhteisestä päätöksestä tulimme maiponin kanssa siis siihen tulokseen, että Fujoshiluola on parempi pyhittää tästedes BL-Matsulle. Jatkossa blogista voi siis löytää sekä fanitaidetta, fanficejä että syvää analyysia sarjan tärkeistä ja vähemmän tärkeistä aiheista, kuten siitä kuka on Paras Poika, kuka on Parhaan Pojan Paras Poika, sekä Olisiko Paras Poika Paras Poika jos Paras Poika Ei Olisi Osa Parasta Shippiä. Koska olemme molemmat tietysti sitä mieltä että Paras Shippi on Ichikara eli Ichimatsu x Karamatsu, niin blogin sisältö tulee suurella todennäköisyydellä käsittelemään ennen kaikkea heitä. Mutta huoli pois! Jos oma suosikkisi on enemmänkin Fappymatsu tai vaikkapa Totty, niin emme missään nimessä ole Matsurasisteja vaan pyrimme antamaan kaikille yhtä lailla rakkautta. Muscle muscle, hustle hustle!

Pidemmittä puheitta kuitenkin asiaan! Tuoreen blogin ensimmäisessä postauksessa pureudutaan elämän syviin kysymyksiin, ja käydään jakso jaksolta läpi kaikki oleellisimmat Ichikara-hetket, jotka todistavat hahmojen olevan varmuudella rakastuneita toisiinsa. Tekstissä sivuamme myös Dekapania olohuoneessa eli sitä, kuinka suurella todennäköisyydellä japanilaisessa mainstream-piirretyssä on canonisoitu insestisuhde, mutta tulette huomaamaan että löydöksemme ovat aukottomia ja ottavat huomioon kaikki Japanin 4678,45 kulttuurillista erityispiirrettä argumentoinnin tueksi. Tästä johtuen aiommekin pitää aiheesta luennon kaikissa vuoden tulevissa anime-tapahtumissa, mukaan lukien Cosvision ja Ropecon.

Jos haluat siis olla edelläkävijä ja tutustua aiheeseen jo nyt, voit lukea syväanalyysin alta:

Lue loppuun

Gaycation, eli Ellen Page Otome Roadilla

Ellen Pagen luotsaama, VICELAND-mediaportaalin tuottama Gaycation-dokumenttisarja kuulosti jo itsessään mielenkiintoiselta: viime vuosina kaapista tullut Hollywood-näyttelijä tutkii sarjassa eri maiden LGBT-yhteisöjä ja tapoja. Kun ensimmäisen jakson kohteeksi paljastuivat Tokion kadut aina Nichoumesta Ikebukuroon, tottakai lopputulos oli pakko tarkastaa.

Gaycationin idea on simppeli: Page ja tämän paras ystävä Ian Daniel tutustuvat oppaiden avustuksella matkakohteensa paikalliseen homokulttuuriin. Sarjassa pyritään ilmeisesti kartoittamaan sekä vähemmistöjen omia ääniä että valtavirran asenteita, sillä Page on sarjassa kiinnostunut homofobiasta etenkin yhteiskunnissa joissa esimerkiksi uskonto ei riitä selittämään syrjintää. Tästä näkökulmasta Tokio onkin otollinen valinta sarjan ensimmäiselle jaksolle, sillä kristinuskon synnit eivät Mandaraken doukkarihelvetissä paljon paina.

gaycation1
jos Mandarakeen haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt

Mutta kuinka LGBT-oikeuksista oikein eksytään Otome Roadille? Jakson alussa pysytellään vielä Tokion homokorttelissa eli Shinjukun Nichoumessa, jonka nurkilla olemme kerran Maijan kanssa puolivahingossa yöpyneet (maailman hämmentävin asia on selkeästi homomiesten panohotelliksi tarkoitettu pytinki, jonka huoneissa yöpyy myös vanhoja mummoja). Itse baareista olemme testanneet vain yhtä, mutta Gaycationissa päästään vilkaisemaan kokoelmaan hämyisiä kulmia. Niistä ehkä kiehtovin on Wanhojen Kunnon Aikojen perään rummuttavan papan pitämä baari. Kuten jaksossa toistamiseen tulee esille, moni etenkin vanhemman sukupolven edustaja ei nimittäin kaipaa seksuaaliselle suuntautumiselleen näkyvyyttä, sillä yhteisöllinen omatunto on ja istuu edelleen tiukassa.

Baareista Ellen ja Ian siirtyvät Ikebukuroon (ja vähän sinne Shibuyaan, jonka Mandarake on yksi suosikeistani). Täällä pällistellään mitä muuta kuin BL:ää: ”for straight women by straight women” kuuluu genren kuvaus, jonka kärjistyksen ymmärrän sarjan tarjoaman fokuksen kannalta. Miksi läjä hetskunaisia kuluttaa homomiehistä tehtyä viihdettä, jos kerran yhteiskunta pakottaa seksuaalivähemmistöt tiukkojen ovien taakse? Kuinka oikein on tehdä viihdettä ihmisistä, joiden oikeuksia japanilainen yhteiskunta ei syrjinnän osalta laillisesti tunnusta? Koska aihe on herättänyt kipakkaakin keskustelua Japanissa (ja toivon ehtiväni jossain vaiheessa tästä blogin puolelle kirjoittaa), olin hyvin kiinnostunut kuinka jakso mahdollisesti lähestyisi länsimaalaisittain BL:n taustalla kummittelevaa esineellistämiskonfliktia.

gaycation4
satasesta muuten vetoa että tässä luetaan SnK-doukkaria ja toi Ellen on oikeasti Eren

gaycation2
kohta ähkitään audiodraamassa

Tähän Gaycation ei toisaalta tarjoa kovin kummoista vastausta. Kahden ”yaoi-superfanin” kanssa tehty reissu karaokekoppiin BL-audiodraamaa kuuntelemaan antaa harrastuksesta lopulta aika harmittoman kuvan, vaikka naiset myöntävät tuntevansa myös genreä kohtaan negatiivisesti suhtautuvia homomiehiä. Aihe tuntuu kuitenkin jäävän puolitiehen, sillä kritiikin tai analyysin sijaan naisten mielenkiinto sivuutetaan lähinnä tirkistelynä. Tämä on harmi, sillä vaikka näin suuri konflikti tuskin jakson raameihin mahtuisikaan, sarja vilauttaa kuin tahattomasti siihen toistakin näkökulmaa – Ian nimittäin kommentoi voivansa hyvin kuvitella kuinka nuorempi, vielä seksuaalisuuttaan etsivä versio hänestä itsestään olisi voinut olla vastaavista sarjakuvista erittäin kiinnostunut.

Gaycationin ensimmäinen jakso onkin eriskummallinen sekamelska kulttuurien yhteentörmäystä, jonka syihin ei juuri paneuduta. Jo alkuun on helppo aistia, ettei reissun taustatyöhön ole kovin montaa tuntia uhrattu: haastatteluista paistaa läpi länsimaalaiskeskeisyys edistyksellisyyden käsitteessä, joka Ellenille ja Ianille tuntuu tarkoittavan esimerkiksi avoimia hellyydenosoituksia julkisilla paikoilla. Yrittäessään ymmärtää japanilaisten syitä homofobialle tuntuu heiltä täysin unohtuvan millaisilla sanattomilla säännöillä koko yhteiskunta ylipäätään pelaa. Haastattelut avoimesti homojen lakimiesten tai japanin ensimmäisen lesbopoliitikon kanssa ovat mielenkiintoisia, mutta pällistelyhenkinen lähestymistapa johtaa myös täysin absurdeihin kohtaamisiin kun Ellen ja Ian päätyvät todistamaan tuikituntemattoman miehen kaapistatuloa. Japanilaisesta kulttuurista mitään tietämättömälle tilanne vaikuttaa varmasti älyvapaalta, vaikka taustalla piillee lopulta äidin reaktion pehmentäminen kasvojen säilyttämisen paineella.

gaycation3
ihan kiva mut ollaan tunnettu ehkä tunti

Koko kunniakäsitys jää lopulta anekdootin asemaan, eikä sitä sivuta sen tarkemmin edes nimettömänä pysyttelevän, tekoavioliitossa elävän miehen ”kehoni ei kuulu vain minulle” -kommentin kohdalla. Tämä tekee jaksosta ristiriitaisen, sillä toisaalta Ellen ja Ian vierailevat myös buddhalaisella temppelillä jossa vannotaan avarakatseisuuden nimeen. Lopputulos antaa toki yleiskuvan seksuaalivähemmistöjen asemasta Japanissa, mutta on myös lempeydessään jokseenkin fokukseton. Näin ollen ei liene ihme, ettei BL:stä tai fujosheista kyetä antamaan sen selkokielisempää kuvaa. Sensaationhakuisuudestaan tunnetun VICE:n dokumenttisarjaksi Ellenin ja Ianin tarkoitusperät ovat kyllä poikkeuksellisen hyvät, mutta totuus vaikkapa BL:n merkityksestä japanilaiselle homokulttuurille jää siis jonkun toisen selvitettäväksi.

 

Etsitkö luettavaa? BL-klinikka auttaa

BL-klinikka

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että olet jo lukenut kaikki hyvät BL-sarjat eikä uusia tahdo löytyä sitten millään? Ei hätää, sillä nyt avuksesi saapuu Fujoshiluolan BL-klinikka, joka auttaa löytämään luettavaa joka makuun. Piditpä sitten lonkeroista, urheilevista pojista tai taiteellisesta kuvakerronnasta, me etsimme juuri sinulle sopivia tarinoita. Uuden BL-mangan löytäminen ei ole ikinä ollut yhtä helppoa tai hauskaa!

Täytä vain lyhyt kysely, ja valitsemme sinulle 3–5 mangasuositusta jotka esittelemme täällä blogissa saatetekstin kera. Kyselyn löydät allaolevasta linkistä:

BL-klinikan kyselylomake

BL ja kolmen kimppa

Psychedelics007_01yksi kakku, monta haarukkaa | Psyche Delico: Chocolate Strawberry Vanilla (Psychedelics 007)

Kahlatessani läpi BL:n historiasta kertovaa Boys Love Manga and Beyondia (2015) törmäsin toistamiseen ajatukseen nyky-BL:lle tyypillisestä ”yksi keppi, yksi reikä” -mallista. Kaikessa karkeudessaan termi viittaa siis ajatukseen yhden partnerin ihanteesta, tai ainakin siitä ettei yhdessä tarinassa ihan ristiin rastiin läpsyteltäisi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö BL:stä löytyisi rakkautta myös jaettavaksi: Vuoden kuumottavimmat mangat -listallemme yltänyt Psyche Delicon Chocolate Strawberry Vanilla herätti aikanaan pohtimaan kuinka BL-mangakat suhtautuvat ajatukseen kolmannesta pyörästä. Tieteen nimissä pläräsin tuolloin sarjoja joissa threesomeja käytetään keskeisenä tarinaelementtinä, joten näiden havaintojen pohjalta on siis luvassa pohdintaa aiheesta BL ja kolmen kimppa.

Koska kimmokkeeni tutustua threesomeihin perustui Psyche Delicon vinoutuneeseen ihmissuhdedraamaan, ei minulla juuri ollut ennakko-odotuksia kyseisen ”mini-genren” suhteen. Toki oletin luvassa olevan pääasiassa pokea, mutta koska BL:n parista tuntuu toisinaan löytyvän Ihan Mitä Tahansa, halusin selvittää mahtuisiko joukkoon rehdisti polyamoriaakin käsitteleviä sarjoja. Valitettavasti kaiken maailman threesome-BL:n lukeminen olisi mahdotonta jo kielitaitorajoittuneisuuden vuoksi, joten pyysin Tietäjiltä listan sarjasuosituksia jotka jaoin edelleen sekä kokoelmista löytyviin one-shoteihin että useamman luvun tarinoihin:

One-shot

Kijima Hyougo: Bachi Bachi (Bachi Bachi, ch 1)
Kijima Hyougo: Reverse Terrorism (Brand New Star, ch 4)
Sakira: Triangle Love (Goshijunsama to Wanko, ch 7)
Kumota Haruko: Heart of Fire (Shinjuku Lucky Hole, ch 3)
Kodaka Kazuma: Free-Fucking Father (Sex Therapist, ch 7 … hei mitä on nää nimet foreal)

Multichapter

Shoowa: Bokura no mitsudomoe sensou
Chiyoko Nonomiya: Busamen Danshi – Ikemen Kareshi no Tsukurikata (vapaasti käännettynä Ruma Jäbä ja kuinka saada kuumis pojuyde)
Ootsuki Miu: Docchi no Darling (Play Zone, ch 6 – 8)
Takaguchi Satosumi & Honami Yukine:
Thirsty for Love
Psyche Delico: Chocolate Strawberry Vanilla

Tähän selkeät rajanvedot oikeastaan loppuvat. On tietysti mahdollista kärjistää juuri one-shoteista löytyvän suuremmalla todennäköisyydellä puhdasta jynkkyä, sillä yhden luvun tarinoissa harvemmin sanotaan mitään kovin tähdellistä. Esimerkiksi Kumota Harukon Heart on Fire demonstroi tätä kirjaimellisesti, kun aikuisviihdenäyttelijä Kumiin ihastunut nörde päätyy puolivahingossa osaksi pornoleffan kuvauksia. Asetelma selittyy toisaalta sillä, että kyseessä on nimenomaan kokoelma: Shinjuku Lucky Holen tarinoita yhdistää Kumista kertova taustajuoni, joten Heart of Firesta löytyvä kolmen kimppa on käytännössä vain keino varioida seksikohtauksia. Sama pätee Kodaka Kazuman Sex Therapistiin, jossa sarjan keskiössä pyörivä rakkauden moniammattilainen piristää viimeisessä luvussaan ekumeenisten nuorukaisten lähmintää.

shinjukulucky-lolllsiellä läpsyy monta jalkea | Kumota Haruko: Heart on Fire (Shinjuku Lucky Hole)

Tyypillisempää one-shoteille on ponnistaa tyhjästä. Tällöin hahmot tulee esitellä lukijalle mahdollisimman rivakasti, jotta päästäisiin itse asiaan. Kijima Hyougo hyödyntää tässä koulumaailmaa, sillä sekä Bachi Bachi että Reverse Terrorism todistavat ettei kolmioleipään tarvita kuin ihailua ja pari komeaa senpaita/kouhaita. Minkä urheiluklubi on yhdistänyt, sitä ei mustasukkaisuus voi pilata! Yhtä konstailemattomasti operoi myös Sakiran Triangle Love, jossa kaveriporukan sisäisestä ihastuksesta kehkeytyy threesome. Vaikka edellä mainituissa tarinoissa sivutaan kyllä ajatusta ~tunteista ja seurustelusta, sen kummempaa polyamorista sanomaa kuin ”no eihän se oo kivaa jos joku jää ulkopuolelle” niistä ei kuitenkaan kannata etsiä.

No entäs ne pidemmät tarinat? Kai niistä sitten löytyy muutakin kuin aivot narikkaan -pokea? No jaa. Shoowan Bokura no mitsudomoe sensou jatkaa koulupoikalinjalla, mutta venyttää kohelluksensa useampaan lukuun. Jynkkyä lukuun ottamatta kyseessä on lopulta enemmänkin kolmiodraama – kaksi jäbää skabaa kolmannesta, mutta kumpikaan ei anna periksi. Vastaava asetelma toistuu Nonomiya Chiyokon Busamen Danshissa, jonka jatko-osasta löytyy konfliktin maksimoimiseksi vielä ylimääräinen kilpakosija. Pakotushuumoriin luottavassa sarjassa on tuskin edes kyse kolmen kimpasta, joten oikeastaan Busamen Danshissa on mukana kaikki threesome-kliseet muttei yhtään sen hyödyistä.

Toisinaan tarinoista onkin äärimmäisen vaikea sanoa, mitä eroa on threesomella ja kolmiodraamalla. Mitä pidempi tarina, sitä vähemmän mangakaan tuntuu sitä tietävän. Ootsuki Miun Docchi no Darling on yritys irrottautua huumoripokesta ja tutkia aihetta myös psykologisesti: siinä lapsuudenkaverit Ryou ja Yukifumi ihastuvat luokkakaveriinsa Makotoon, joka ei lopulta halua valita näiden väliltä. Jakamisalttiutta perustellaan jälleen hahmojen ystävyydellä, mutta käytännössä tarinassa käsitellään lopulta enemmän mustasukkaisuutta kuin kolmen eri osapuolen suhdetta. Muutamassa luvussa ehditäänkin lähinnä raapaista pintaa polyamoriasta, sillä konfliktin ratkettua lukija ei saa koskaan tietää kuinka hahmojen seurustelu toimisi käytännössä.

darlingtachitukka hyvin kaikki hyvin | Ootsuki Miu: Docchi no Darling (Play Zone)

Avoimeksi jää myös Takaguchi Satosumin ja Honami Yukinen Thirsty for Love. Sen juoni on yhtä isoa huuruilua saman tytön kanssa säätävistä pojista, jotka löytävät toisistaan eriskummallista lohtua tämän kuollessa leukemiaan. Kyseessä on tällöin suhteen jakamisen sijaan kuvaus kokemusten jakamisesta, jossa ei melodraamassa säästellä. Valitettavasti polveileva tarina ei ehdi kunnolla paneutumaan yhteenkään hahmoista, mikä jättää näiden tunnekuvauksen mustavalkoiseksi. Erityismaininnan sarja silti ansaitsee, sillä kerrankin osapuolet saattaa yhteen jokin muu syy kuin ”ollaan tunnettu kehdosta asti.”

Yllä mainitun listan teoksista monisyisimmäksi voikin sanoa viimeistä, Psyche Delicon Chocolate Strawberry Vanillaa. Tässäkin ihmissuhdesotkussa kahden lapsuudenystävän symbioosia sovitetaan toista hahmoista deittaavan jäbän ympärille, mutta kyseessä ei missään nimessä ole ideaali (tai edes kovin terve) polyamorinen suhde. Pakottamisretoriikkaa on mukana etenkin sarjan alkuvaiheessa, ja kestää kauan ennen kuin Hiroihin ihastunut Mine kunnolla edes sietää tämän parasta ystävää Takea. Asetelman mielenkiintoisuus syntyykin näistä jännitteistä, jotka seuraavat hahmoja makuuhuoneen puolelle – keiden kemia pelaa arjessa ja keiden sängyssä, kuka on ihastunut keneen ja miksi?

Verrattuna höpönhöpön-threesomeihin Chocosutoban valttina on tietoisen nyrjähtänyt ote, mikä auttaa syventämään tarinaa tropeiden taustalla. Oli nimittäin kyse aivottomasta pokesta tai kunnianhimoisemmasta draamasta, monet BL-threesomeista hyödyntävät samoja tarinankerronnallisia jippoja. Näistä jo mainittu kahden lapsuudenkaverin liitto lienee tyypillisin, sillä tämä säästää mangakalta kullanarvoista paneeliaikaa: jos kaksi jäbää tuntee toisensa ennalta, selittyy näiden läheisyys ja ihastuksen jakamisalttius yhteisellä historialla. Yhtään lyhyemmissä sarjoissa hahmojen persoonallisuudet imeytyvät tällöin kuitenkin surutta toisiinsa, mistä on puolestaan seurauksena epärealistinen tai jopa sosiopaattinen vivahde.

bachi bachilets put make up | Kijima Hyougo: Bachi Bachi (Bachi Bachi)

Kyseinen efekti selittyy toisaalta loogisesti (joskin aika ironisesti…) jo alussa mainitulla ”yksi reikä, yksi keppi” -ajatusmallin yksiavioisuudella. Vaikka taustoja peilattaisiin lukujen aikana myös yksilötasolla, harvassa tarinassa kolmanteen osapuoleen ihastuvat hahmot ovat valmiiksi seurustelusuhteessa. Kolmen hengen tasapuolisen rakkauden sijaan tunteet kohdistuvat siis lähes aina lukijaa edustavaan päähahmoon, jolloin sarja voi samanaikaisesti sekä leikitellä polyamorialla että tunnetasolla pitää kiinni monogamiasta. Mitä identtisempiä kilpakosijat ovat, sitä kitkattomammin jakaminen luonnollisesti käy.

Tämän valossa ei yllätä, ettei monikaan listalla mainittu BL koske threesomeihin seurustelun tai kunnianhimoisen hahmonkehityksen osalta. Tämä on omasta näkökulmastani harmi, sillä threesome-aiheessa kiinnostavin anti löytyisi juuri hahmojen välisestä dynamiikasta; pelkkään mustasukkaisuuteen typistyvä konflikti harvoin jaksaa kiinnostaa, etenkin kun esirippu helposti vedetään kolmiodraaman ratkaisuun. Oli kyse siis yleisön odotuksista tai one-shoteja suosivasta formaatista, sitä moniulotteista polyamorista BL-threesomea joutunee vielä hetken vartomaan. Odotellessa voi onneksi lukea rehellisen älyttömältä kuulostavaa viihdehömppää: miltä kuulostavat vaikka sellaiset e-book Japanista kaivetut nimikkeet kuin Mokkori Kitchen~ Gyakuten 3p Abunai Ryouri Kyoushitsu tai Zombie to 3p!?! Necromancer wa ochikobore? Joo tänne vaan, kyllä mä nekin luen.

Fujoshiohjelmaa Frostbitessa

frostlogo_desu

Desucon Frostbite järjestetään Lahdessa 15.–17.1. ja Fujoshiluola osallistuu tänä(kin) vuonna tapahtumaan ohjelmanpitäjinä. Jos teillä on liput hankittuna ja kaipaatte viikonloppuunne fujoshiohjelmaa, tulkaa kuuntelemaan!

Pe 15.1. klo 21-22:30 (Puuseppä)

Lyhyt katsaus BL-mangan nykyhetkeen

BL-manga on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana monipuolisemmaksi ja kiinnostavammaksi kuin koskaan. Monien mielissä genre on silti lähinnä yaoikäsiä, shounen-aita ja vinkuvia ukeja. Miltä näyttää BL vuonna 2016, keiden töistä puhutaan ja mitkä ovat viimeisimmät trendit? Tule päivittämään BL-tietoutesi 2010-luvulle ja tee ystäväsi kateellisiksi!

-Maipon

La 16.1. klo 16–17:30 (Kuusi)

Homoa hain, laskelmointia sain – Fujoshikalastelun kiemurainen maailma

Fujoshibaittaus. Reisikuumotus. Ho Yay. Rakkaalla lapsella on monta nimeä – kun ruudulla on kaksi animedudea, siitä on nimittäin harvoin homohaukat kaukana. Laskelmoitu fanityttöjen kalastelu on toki länsimaissakin vanha ilmiö, mutta tällä kertaa tarkastellaan miten monimutkainen on alkuperäisteoksen ja fujoshien välinen suhde Japanissa. Voiko subteksti koskaan olla vilpitöntä? Ketä tässä ylipäätään huijataan ja miten? Voiko näillä korteilla edes voittaa?

-Airinpie