Fujoshiluola Desucon Frostbitessa 2017

frostlogo_desu

Tammikuu vetää viimeisiään, ja sen myötä luvassa on jälleen Desucon Frostbite Lahdessa 27. – 29.1. Jos varmuudella Frostista löytyy conikuppaa ja ruttoa, niin löytyy myös Fujoshiluolan pitämää ohjelmaa: tällä kertaa turistaan BL-mangan kansitaiteesta sekä kuluneen vuoden kenties huuruisimmasta sarjasta, Osomatsu-sanista. Ohjelmat voi bongata Sibeliustalolla seuraavasti:

cross

Mitä kannet kertovat

maipon
lauantaina 28.1. klo 13:00 – 14:30
Puuseppä

Mangan kansikuvat ovat oma taiteenlajinsa. Erityisesti BL-mangan kohdalla jokainen väri ja elementti kannessa kertoo lukijalle jotain tarinan sisällöstä. Millaisia suunnitteluratkaisuja näissä kansissa käytetään, miten niiden viestejä tulkitaan ja miten kansikuvat ovat muuttuneet vuosien varrella? Entä kuka suunnittelee kannet? Luennolla käsitellään BL-mangan lisäksi mangan kansikuvien ja graafisen suunnittelun suhdetta yleisemminkin.

Osomatsu-san rivien välistä

airinpie
sunnuntaina 29.1. klo 13:30 – 15:00
Puuseppä

Hittianime Osomatsu-san voi ensivilkaisulla vaikuttaa pelkältä hokemien ja kohelluksen täyteiseltä huumorisarjalta, jonka tapahtumat kumotaan lähes joka jaksossa. Rivien välistä voi kuitenkin tulkita paljon niin hahmoista kuin näiden häiriintyneistä dynamiikoista. Mitä kaikkea jää lopulta kohtausten väliin? Kuka Matsuista on epäluotettavin kertoja? Löytyykö sarjan anarkistisille tapahtumille kenties vaihtoehtoinen selitys? Luvassa ilmaisia foliohattuja varhain saapuville!

cross

Frostbitessa siis tavataan!

Fujoshiluolan kuumottavimmat mangat 2016

Uuden vuoden ja Japanissa vuosittain pidettävän Kono BL ga yabai -äänestyksen innoittamina päätimme koota taas oman listamme kuluneen vuoden aikana luetuista, tavalla tai toisella kuumottavista BL-mangoista. Taas kerran kävi selväksi, että diipit tunteet ja samaistuttavuus vaikuttavat tarinan lopulliseen kuumottavuuteen yhtä paljon tai enemmänkin kuin seksikohtaukset. Käy katsomassa vuoden 2015 lista täältä.

 

2kuumotus-2016

Airinin valinnat:

Aniya Yuiji - Mou ichi do, nando demo

Aniya Yuiji: Mou Ichido, Nando Demo

Vuonna 2016 luin hämmentävän vähän mangaa, kun aivojen nollaus kohdistui enemmän animen puolelle. Kuumottavina mieleen jääneitä mangoja ei kerääntynyt lopulta kuin kolme, joista ensimmäinen on Aniya Yuijin muistinmenetysdraamalla pelaava Mou Ichido, Nando Demo. Tarinassa sattuma erottaa rakastavaiset Takahiron ja Taroun toisistaan, kun Takahiro unohtaa auto-onnettomuudessa pariskunnan yhteisen elämän. Platoniseksi kämppiksekseen Tarouta luuleva Takahiro haluaa selvittää historiaa ilman toisten apua, samalla kun totuuden tietävä Tarou kärvistelee näennäisen yksipuoliseksi muuttuneen rakkautensa kanssa. Tarina herättääkin mielenkiintoisia moraalikysymyksiä: millainen käytös on toisen johdattelua/manipulointia, kenellä tilanteessa on todellinen valta, ja voiko toista ylipäätään vaatia kieltämään itsensä ja koko menneisyytensä oman tervehtymisen nimissä? Mou Ichido, Nando Demo nousee listalle siis kiehtovasti harmaan sävyissä leikittelevän teemansa ansiosta, vaikka lopussa onnellinen loppu seisookin.

Scarlet Berico - Minori's Hand

Scarlet Berico: Minori’s Hand

Scarlet Bericon Minori’s Hand yllätti kuluneen vuoden sarjoista kääntämällä kevyen alkuasetelmansa ympäri, kun Rentan lollerolaarin sijaan luvassa olikin tunteita. Viikon poka -hengessä alkanut juoni kertoo nimittäin fysioterapeutti Shigefuji Minorista, jonka vastaanotolla asiakkaat saavat kirjaimellisesti kokovartalokäsittelyn. Alun muutaman luvun jälkeen kuluneet Sex Therapist -käänteet heitetään kuitenkin ikkunasta, kun maisemiin ilmaantuu hahmo Minorin menneisyydestä. Tarinan todellinen potentiaali kaivetaan esiin takaumien ja nykyisyyden sekoituksella, jossa lukioaikojen jalkapallotiimillä on olennainen rooli. Eteerisen Minorin hahmoon saadaan näin luotua odottamattomia tasoja nimenomaan emotionaalisella puolella. Minori’s Hand ansaitseekin paikan listalla yllätettyään tunnekuumotuksella, vaikka sarja olikin naamioinut itsensä aivottomaksi pokeksi.

Sarjan voi lukea englanniksi Rentassa.

Ogeretsu Tanaka - Hadakeru Kaibutsu

Ogeretsu Tanaka: Hadakeru Kaibutsu

Viimeiseksi teokseksi valikoitui vuoden 2015 listalle päätyneen Sabita yoru de mo koi wa sasayakun jalanjäljissä jatkava Hadakeru Kaibutsu. Sabita yorun aiempi spin-off, Hodokeru Kaibutsu, saa Hadakeru Kaibutsussa siis perusteellisempaa jatkoa, kun Kan-chanin ja Shuunan ihmissuhdedraamaa päästään revittelemään ihan urakalla. Vielä Hodokeru Kaibutsun aikaan olin suht neutraali hahmojen dynamiikalle, mutta Hadakeru Kaibutsu osui ja upposi päästäessään lukijan erityisesti Shuunan mieleen: menneisyytensä väkivaltaisuutta katuva Kan-chan ei olekaan ainoa, joka tässä suhteessa kyseenalaistaa kykynsä sitoutua. Shuunan tarve sosiaalisille rooleille on mielenkiintoisessa kontrastissa Kan-chanin vetäytyvän luonteen kanssa, joten väärinymmärrysten todennäköisyys on korkea. Koska sarja on tätä kirjoittaessa edelleen kesken, odotan kuumotuksella sitä osaavatko hahmot lopulta päästää irti kyynisyydestään ja ~kohdata toisensa aidosti. Tai ehkä kuumotuksen syynä onkin, kuten Maija totesi, se että ”Airin vaan on Shuuna lol.”

 

Maijan valinnat:

Marukido Maki - Pornographer

Marukido Maki – Pornographer

Oma ykkösvalintani vuoden 2016 kuumottavimmaksi mangaksi on ehdottomasti Marukido Makin Pornographer. Tarinassa naiivi yliopisto-opiskelija Kuzumi teloo vahingossa kirjailijantöitä tekevän Kijiman kirjoituskäden, ja lupautuu korvaamaan vahingon kirjoittamalla Kijiman työstämän romaanin tämän sanelusta. Nopeasti käy kuitenkin ilmi, että Kijima on urallaan keskittynyt eroottiseen kirjallisuuteen. Tästä koituu toinen toistaan hämmentävämpiä hetkiä, ja Kijima kertomuksineen tulee vähitellen Kuzumin uniin asti. Itsestään niukasti mitään paljastavan Kijiman hämäristä motiiveista ja menneisyydestä tihkuu lukijalle ja Kuzumille juuri sen verran tietoa, että jännite ja kiinnostus vain kasvaa tarinan edetessä. Vaikka kumpikaan hahmoista ei ole puhdas pulmunen, tuovat Kuzumin vilpittömät tunteet ja Kijiman epäonninen elämäntarina sopivasti vastapainoa eroottisten vihjailujen ja valheiden sävyttämään suhteeseen. Herkullisten tilanteiden lisäksi juuri Kijiman tarina pettymyksineen ja yksinäisyyksineen sinetöi sarjan paikan omassa sydämessäni ja tällä listalla. Kijiman menneisyyttä muuten valotetaan yhä jatkuvassa Indigo no kibun -sarjassa, joten kuumottelut hahmojen parissa eivät pääse tänäkään vuonna loppumaan.

Nobara Aiko - Running hot and cold
Nobara Aiko – Running Hot and Cold

Nobara Aiko on ollut viime aikoina pinnalla synkähköjen Akiyama-Kun- ja Yokosu inu, meguru yoru -sarjojen kanssa. Viime vuonna Renta käänsi englannksi muutaman vuoden takaisen Running Hot and Cold -sarjan, joka edustaa huomattavasti maanläheisempää linjaa. Tarinassa päähenkilö Junpei ihastuu työkaveriinsa Ichiharaan, joka aluksi onkin mukana menossa kunnes jää jumittamaan jo aiemmin päättynyttä suhdettaan toiseen mieheen. Ichihara ei osannut olla rehellinen tunteistaan aiemmin rakastamaansa Tsujiita kohtaan, mutta ehkä hän voisi olla sitä Junpein kanssa. Vaikka tarinassa kylvetään ja ollaan paljon alasti, kuumottavinta siinä on lopulta sen realistisuus. Kukapa ei pelkäisi torjutuksi tulemista tai kantaisi haavoja epäonnistuneista ihmissuhteista? Eritysen mieleenjäävä on tarinan kaunis loppukohtaus, jossa Junpei ja Ichihara muistelevat ensimmäisiä miespuolisia, muistojen haalistamia ihastuksiaan.

Sarjan voi lukea englanniksi Rentassa.

Ido Gihou - Blood Sugar Sex Magic
Ido Gihou – Blood Sugar Sex Magic

Ido Gihoun tarinoissa on aina vähän vinksahtanut tunnelma. Niin myös tässä koulupoikatarinassa, joka alkaa seksiunien ja huumekokeilujen ryydittämänä. Iloinen ja huoleton Keima sekä tähän salaa ihastunut Nao päätyvät epämääräisissä olosuhteissa fyysiseen suhteeseen. Seksistä puhuminen kuitenkin tekee tunteensa salaavan Naon vain surulliseksi, ja hän alkaa lopulta vältellä Keimaa. Keima ei kuitenkaan ole niin naiivi tai pihalla kuin antaa aluksi ymmärtää. Tässäkin tarinassa kiehtovat kontrastit: viattomat tunteet ja surumielinen alavire seksuaalisten toiveiden ja tekojen vastaparina toimii hyvin. Molempien hahmojen vilpittömät tunteet tekivät lukukokemuksesta koskettavan ja oikeastaan aika viattoman – varsin kuumottavalla tavalla tosin.

Matsumoto Noda - Tsumasaki kara aisarete

Matsumoto Noda – Tsumasaki kara aisarete

Puhtaasti kannen perusteella valittu manga osoittautuikin täyden kympin valinnaksi. Tarinassa yksin asuva Tamamura löytää eräänä iltana kotioveltaan itkevän ja kengättömän Asukan, joka on juuri eronnut poikaystävästään. Epätoivoinen Asuka haluaa seksiä, ja alun epäröinnin jälkeen Tamamura syttyy lopulta Asukan jalkojen katselusta. Hieman erikoisesti alkava, jalkafetissillä ratsastava tarina saa kuitenkin myös vakavampia sävyjä. Vähitellen nimittäin selviää, miten huonosti Asukan entinen poikaystävä tätä kohteli, ja miten suhde on vaikuttanut Asukan omanarvontuntoon. Onneksi kiltti Tamamura antaa kuitenkin toivoa paremmasta. Tässäkin sarjassa koskettava tarina vei lopulta voittoon, vaikka seksikohtaukset kuumottavuusarvoon hyvin paljon vaikuttivatkin. Vaikka sarjasta ei löydy kokonaan edes epävirallista käännöstä englanniksi, on japanipainoksessa onneksi mukana furiganat lukemista helpottamassa.

Luolacast #10

Luolacastin tämänkertaisena aiheena on syksyn puhutuin animesarja Yuri on Ice. Poikien välisiä pusuja ja kosintoja on nähty ei-BL-animessa ennenkin, joten mikä tekee YOIsta erilaisen? Entä miksi sarjan tekijät eivät ota kantaa hahmojen välisiin suhteisiin? Miten japanilaisen ja länsimaalaisen fandomin reaktiot ja odotukset eroavat toisistaan? Näiden polttavien aiheiden lisäksi juttelemme mm. kiinalaisesta BL-skenestä ja Gakuen Handsomen ihanuudesta.

Lataa mp3

Yuri on Instagram, eli kuinka Yuri on Ice!!! elää välähdyksistä

tumblr_inline_ohxge8zr6d1qhl7k4_500

Kirjoitin tämän tekstin alkujaan englanniksi Tumblrin puolelle, mutta koska tuoreimmassa Luolacastissa tulemme sivuamaan siinä mainittuja aiheita, päätin kääntää sen vapaasti myös blogiin. Keskeneräisistä sarjoista kirjoittaminen (ja etenkin niistä johtopäätösten vetäminen) on usein hankalaa, mutta aihe on pyörinyt päässäni jo muutaman viikon ajan. Kirjoituksessa pohdin siis muutamia Yuri on Ice!!!:n rakenteellisia ratkaisuja sekä kuinka ne istuvat etenkin fujosheille suunnattuun viihteeseen, kenties ennaltaodottamattomallakin tavalla.

HUOM! Luvassa spoilereita jaksoon 10 asti.

cross

Alkuun hieman taustaa: lämpesin Yuri on Ice!!!:lle varauksella. Katsojana suosin itse tyypillisesti hitaasti kypsyteltäviä sarjoja, joissa voin seurata aitiopaikalta hahmodynamiikkojen kehitystä. Tähän verrattuna YOI:n jaksotus tuntui etenevän pikakelauksella. En missään nimessä inhonnut sarjaa, mutta en alkuun voinut laskea itseäni paljon satunnaista/kasuaalia katsojaa investoituneemmaksi. Sarjan puolivälin paikkeilla huomasin asenteeni vähitellen silti muuttuneen, vaikken heti osannut sanoa miksi; teemoista ja sarjan yleisestä tunnelmasta olin toki pitänyt alusta asti, mutta toisaalta ymmärsin hyvin myös heitä, jotka eivät toteutuksesta niin välittäneet. Mikä sarjassa yhtäkkiä oli voittanut minut puolelleen, vaikka alkuun koin kerronnan enemmänkin etäännyttävänä?

Yrittäessäni kerran selittää tosielämän keskustelussa uutta kiinnostustani sarjaa kohtaan, totesin lonkalta jotakuinkin seuraavaa:

Tää sarja tuntuu enemmänkin sarjalta välähdyksiä. Saat vilahduksia teemoista, elementeistä, luonteista, hahmodynamiikasta – vähän kuin tarkoitus ei olisi alun perinkään kertoa jotain yksittäistä, syvällistä tarinaa, vaan useita eri tarinoita lyhyissä välähdyksissä. Näin voi itse täyttää väliin jäävät aukot haluamallaan tavalla.

Aukkojen täyttäminen, ns. filling-in-the-gaps, on tietysti ikivanha metodi, jota usein käytetään houkuttelemaan kuluttajiksi nimenomaan fujosheja. Sen menestys riippuu toki ennen kaikkea tekijöiden kyvystä ymmärtää koska ja kuinka paljon subtekstiä ja/tai monitulkintaisuutta sarjaansa tunkea, jotta katsojat tarttuvat näihin vihjeisiin ja luovat niistä vapaaehtoisesti jotain uutta. Tämä saattaa toisaalta aiheuttaa tarinaan jopa liiallisia aukkoja, jolloin kerronnan poukkoilevuus voi tuntua ennemminkin ontuvalta käsikirjoittamiselta.  Jos itse tapahtumiin vain viitataan ruudulla, kuinka tehokasta dramaturgia voi ylipäätään olla? Tällainen kritiikki onkin usein täysin aiheellista. YOI:n kohdalla aloin silti pohtia, missä määrin tämä välähdyksenomainen kerronta itse asiassa tukee sarjan rakennetta. Voisiko poukkoilevuus olla itse asiassa täysin tietoinen ratkaisu, jossa subtekstiä hyödynnetään muutenkin kuin perinteisessä fanipalvelumielessä?

tumblr_inline_ohxgbdnjlo1qhl7k4_500

Yksi YOI:n omaleimaisimmista ja ensimmäisinä mieleen painuvista tyyliseikoista on tapa, jolla sarja viittaa internetiin ja sosiaaliseen mediaan, kuten Instagramiin. Lyhyempiä kohtauksia täydennetään Phichitin ja muiden hahmojen ottamalla ”behind the scenes” -materiaalilla, mikä puolestaan luottaa kykyymme tulkita sosiaalista mediaa: ymmärrämme yleensä automaattisesti, ettei yksittäinen kuva ole koko totuus tapahtumasta. Rakastammekin spontaanisti jaettuja valokuvia juuri siksi, että todellisuus niiden takana jää mielikuvituksemme varaan. Välähdyksenomaiset otokset ainoastaan viittaavat tarinaan kuvan ympärillä, ja loput sen taakse jäävästä maailmasta voi jokainen kuvitella itse.

Tätä ajatusta laajentamalla voi ottaa lähestulkoon minkä tahansa jakson tai kohtauksen YOI:sta, ja soveltaa niihin samaa logiikkaa: oli kyse sitten hahmoista tai näiden ihmissuhteista, heidän unelmistaan tai tavoitteistaan, jopa luisteluohjelmiin menevästä harjoittelusta – todellisuus kohtausten takana on varmasti laajempi. Emme näe kerralla koko kuvaa, mutta toisaalta, onko tämä edes tarkoitus? Vai haluaako tarina tietoisesti vain vilauttaa maailmaansa herättääkseen mielenkiintoa ja ajatuksia, kunnes siirtyy seuraavassa kohtauksessa välähtäviin tunteisiin?

Jakso 10 olikin merkityksellinen juuri tästä näkökulmasta. Sen lopussa näemme nimittäin kirjaimellisesti vuoden takaisia tapahtumia staattisina valokuvina, ja niiden jakama tarina on epäilemättä moninkertaisesti ihmeellisempi mielikuvituksemme syövereissä kuin sarjan itsensä kertomana. Kuinka kauan tämä danceoff oikein kesti? Joiko Yuuri kaikki nuo lasit itse? Kuka ensimmäisenä hokasi strippaustangon?? Juuri tällaisesta spekulaatiosta elävät fanficit ja doujinshit. Juuri tämä on se mielikuvituksen maailma, jota fujoshit rakastavat. Voisikin jopa sanoa, että Yuri on Icen!!!:n todelliseksi subtekstiksi osoittautuu koko tarina, jonka suosiosta päätellen kaava on ollut toimiva.

tumblr_inline_ohxg8yi4sr1qhl7k4_500

Subtekstiin/monitulkintaisuuteen luottava kerronta on toki fiksu ratkaisu sarjassa, jota avataan niin monen ihmisen näkökulmasta. Esimerkiksi oma suosikkini JJ vaikuttaa kohtauksesta riippuen joko legendaariselta egomaanilta tai kaverittomalta nolikselta. Jää siis katsojan harteille rakentaa näiden ”välähdysten” väliin hahmon todellinen identiteetti, jossa molemmat puolet voivat samanaikaisesti olla totta.  Metodi on pitkälti sama, jolla rakennamme päivittäin päässämme tulkintoja puolituntemattomista sosiaalisen median jakaman informaation avulla. Toinen esimerkki on kakkossuosikkini Yurio, jonka yksinäisyyteen kyllä viitataan sarjan aikana toistuvasti (mm. tämän isoisän kaipuun ja Viktorin lupauksiin fiksatoitumisen kautta), mutta Otabekin pyytäessä tätä ystäväkseen riippuu täysin katsojasta, kuinka syvältä Yurion kaverittomuus näiden välähdysten myötä oikein vaikuttaa. Kohtauksen teho on siis riippuvainen subjektiivisen tulkinnan syvyydestä.

Rehellisyyden nimissä, Yuri on Ice!!!:n alkaessa minun oli vaikea paikoin samaistua tai edes uskoa vauhdilla etenevään juonenkuljetukseen. Jakson 10 kohdalla havahduin kuitenkin siihen, että tempo oli pysynyt johdonmukaisena koko sarjan ajan. Samoihin aikoihin olin lisäksi lukenut käsikirjoittaja-Kubon kommentteja monitulkintaisuuden suosimisesta, joten tavallaan jakso 10 todensi tämän sisäisen logiikan kertaheitolla: kun katsojalle paljastuu Yuurin unohtaneen koko kännihuuruiset jatkobileet, kaikki edellisissä jaksoissa luodut ennakko-odotukset heittävät häränpyllyä. Yllätyskäänteen on mahdollista tapahtua välähdyksessä, sillä alkuperäiset tulkintamme Viktorin koutsimotivaatioista perustuivat nekin ainoastaan välähdyksille – mitä enemmän sarjan alkupuolisko tähän monitulkintaisuuteen nojasi, sitä useammat tulkinnat se saattoi tarvittaessa kumota.

Jotta tällainen juonenkäänne ylipäätään toimii, edellyttää se kuitenkin katsojalta osallistumista näiden tulkintojen luontiin. Toisin sanoen vastaava juonenkuljetus vaatii katsojalta vapaaehtoista uppoutumista sarjan maailmaan. Tästä johtuen Yuri on Ice!!!:n kaltainen sarja ei välttämättä toimi kaikille. Jos käsikirjoitus luottaa ensisijaisesti katsojan mielikuvitukseen ja subtekstin täyttämiseen lisämerkityksillä, osa katsojista ottaisi aina mieluummin puhtaan, suoraviivaisen tarinan. Jos sarjan teemat, hahmot tai dynamiikat eivät iske, mikään voima maailmassa ei motivoi kuvittelemaan välähdysten taakse yhtään mitään. Tällöin lopputulos voi olla paitsi poukkoileva, myös auttamattoman ontto.

tumblr_inline_ohxgdh0vdv1qhl7k4_500

Tästä huolimatta väittäisin, että monitulkintainen kerronta on Yuri on Ice!!!:n suurin vahvuus. Se muodostaa kehyksen rönsyilevälle käsikirjoitukselle (näin hahmovetoiseksi sarjaksi jo urheilu kun nielee ison osan ruutuajasta), muttei myöskään määritä liian ankarasti kuinka tapahtumia olisi tarkoitus ymmärtää. Rakenne siis rohkaisee nimenomaan aktiiviseen osallistumiseen: hyppää sekaan vain! Luvassa on tarpeeksi materiaalia ruokkimaan mielikuvitusta, mutta myös vapaus tulkita se haluamallasi tavalla! Toki tällainen kutsu ei houkuta jos katsojana preferenssisi kallistuvat toisaalle (eivät ne idolisarjatkaan toimi kaikille!), mutta kuten oman Instagram-feedi, myös Yuri on Ice!!! voi kokemuksena olla kustomoitavissa – niin inspiroiva, eloisa tai unelmantäyteinen kuin itse siltä vain haluaa.

Luolacast 09

Yhdeksännessä Luolacastissa valmistaudutaan taas ulkomaanreissuun, vaan ei tällä kertaa matkasuunnitelmia tekemällä! Kaikenlaista on tullut katsottua ja luettua (Mobu!!), mutta podcastin painopiste on analyysiosiossa käytävässä Teemakeskustelussa, jonka ensimmäisenä aiheena on sukupuolen variaatio BL-mangassa. Millaisissa teoksissa ja kuinka sukupuoli-identiteettiä ja poikkeavaa sukupuolen ilmaisua BL:ssä tyypillisesti käsitellään? Millaisia yhteentörmäyksiä länsimaisten harrastajien ja japanilaisen fiktion välillä sukupuoli_hommissa syntyy? Ja löytyykö binäärien välistä lopulta lainkaan elämää?

Pahoittelemme puheisiin mahdollisesti eksyneitä epätarkkuuksia tai mutkien suoriksi vetoa termien kanssa, kyseessä on kuitenkin aihe joka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Lataa mp3

  • Kuulumiset
  • Katsotut animet (00:03:45)
    • Re:Zero (00:03:58)
    • Cheer Danshi (00:06:07)
    • Shogukeki no Souma (00:06:55)
      • + muut ruokasarjat: Wakakozake ja What Did You Eat Yesterday
    • Mob Psycho 100 (00:08:42)
  • Luetut mangat (00:13:49)
    • Old Xian: 19 Days (00:13:49)
    • Asada Nemui: Loved Circus, Natsume Kazuki: Mods (00:18:49)
  • Uutiset (00:21:34)
    • OnBlue x Parco (00:21:47)
      • Mainitut mangakat: Tamekou, Thanato, Kii Kanna
    • Kumota Harukon uudet mangat (00:26:41)
    • Yaoiconin uutiset (00:28:15)
      • Ayano Yamanen Finder-sarjan uudelleenjulkaisu (00:29:01)
      • Hidaka Shokon Blue Morning digijulkaisuna (00:30:44)
      • Kusama Sakaen Lost Lettersin käännösaikataulu (00:31:29)
  • Teemakeskustelu: sukupuolen variaatiot BL-mangassa (00:31:48)
    • Case: Kuroko no basket ja Reo (00:36:24)
    • Case: Persona 4 ja Naoto (00:39:53)
    • Moto Hagio: They Were Eleven ja X+Y (00:42:27)
    • Sukupuolen variointi nykypäivän BL:ssä (00:46:53)
      • Kasuaalit pukeutujat (00:47:36)
        • Harada: Color Recipe; Yamamoto Ataru: Nise x koi boyfriend
      • Työn takia mekkoon (00:48:50)
        • Kijima Hyougo: Brand New Star; Eiki Eiki & Zaou Taishi: Love Stage
      • Huijaushommia (00:50:43)
        • Narita Haruno: Fish that plays by the crowd/ Zattou ni asobu sakana; Michinoku Atami: Otoshiana ni hamerarete; Inutoki & Shouhei: Kanojo na no ni otoko
      • Pukeutuminen omaksi iloksi (00:56:00)
        • Hideyoshico: Wait for me at Udagawachou; Ogeretsu Tanaka: Koi ga odoru new town
      • Sukupuoli-identiteetin pohdinta  (01:04:51)
        • Takanaga Hinako: Croquis
        • Kumota Haruko: Mimi-kun’s boy season
        • Nagai Saburou: Smells like green spirit
      • Aiheeseen liittyviä ei-BL-mangoja (01:13:41)
        • Nakamura Asumiko: J no subete; Fumi Fumiko: Bokura no hentai; Shimura Takako: Wandering son
      • Transjäbien puute, hermafrodiitit ja intersukupuolisuus (01:17:08)
        • Hinako: Calimeris porno; Ranmaru Zariya: Coyote; Rokuhana Chiyo: Aiesu
      • Onko binäärien välissä elämää? (01:19:46)
        • Setona Mizushiro: After school nightmare
        • Todellisuuteen perustuvia kuvauksia sukupuolivähemmistöistä: Chii: Hanayome wa motodanshi; Takeuchi Sachiko: Honey & Honey

BL-paketti aloittelijoille ja uudelleenaloittelijoille

Kauan eläköön fujoshien kansainvälinen yhteistyö! Otakuchamploo-blogia pitävä Khursten julkaisi hiljattain Fujojocast-podcastissaan vuosi sitten yhdessä äänittämämme jakson, jonka aiheena oli koota eräänlainen aloituspaketti BL-mangaan tutustuvalle lukijalle. Listasimme kukin omista lähtökohdistamme muutaman sarjan, joita voisi suositella sellaiselle ihmiselle joka haluaa tutustua BL-mangaan mutta ei tiedä mistä aloittaisi. Päätimme jatkaa tätä ideaa omassakin blogissamme, ja tehdä aloittelijapaketin lisäksi listan myös BL-mangan pariin palaavalle lukijalle joka on pitänyt siitä hieman taukoa tai ei ole enää viime vuosina jaksanut innostua BL:stä.

Airinpien BL-paketti aloittelijoille

Väänsimme joskus aloittelijan BL-paketista kättä Maijan kanssa ihan urakalla. Oma näkemykseni ns. starter kitiin oli, että aloittelevalle BL-harrastajalle ei kannattaisi tarjota vain genren poikkeuksia/kruununjalokiviä, olivat ne kuinka omia lemppareita tahansa. Efekti on nimittäin helposti sama, kuin jos tutustuttaa ihmisen animeen Miyazakin leffojen kautta: onhan niihin helppo tykästyä, mutta eivät ne kovin kattavaa läpileikkausta animeen anna. Hyvät ensivaikutelmat ovat tärkeitä, mutta saattavat myös aiheuttaa epärealistisia odotuksia sille mitä 99 % kustakin viihteenmuodosta pitää sisällään. ”Mä tykkään tästä yhdestä tai kahdesta poikkeuksesta ja kaikki muu on roskaa,” taisin itsekin julistaa BL:n suhteen aikojen alussa tankattuani lähinnä Est Emiä, koska arvostelukriteerini perustuivat muulle kuin genren ymmärtämiselle sen omista lähtökohdista.

Koska alkuvaiheessa nimenomaan kontekstien tai poikkeuksien hahmottaminen on hankalaa, halusin poimia aloittelijan BL-pakettiin teoksia joissa yhdistyy kyllä BL:lle tyypillisiä aiheita/kerrontaa, mutta toteutus on geneeristä tuubaa parempi. Valinnoissani priorisoin viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuja teoksia, sillä historia aukeaa usein parhaiten nykyhetken valossa; pahimmat ääripäät (eli ne aivojennyrjäytyssarjat) koin myös harhaanjohtavina ennen kuin lukijalle on syntynyt edes jonkinlainen käsitys genren perusteista. Näiden kriteerien valossa listalleni päätyi lopulta Est Emin Ultras, Takarai Rihiton Seven Days sekä Junkon Kasa no Shita, Futari. Lisäbonuksena nimesin Ogeretsu Tanakan Renai-rubi no Tadashii Furikatan. Osa perusteluista löytyy vuodentakaisesta podcastista, mutta tekstimuodossa ja suomeksi avaan ne kokonaisuudessaan alla.

ultrasp

Humoristista romantiikkaa, teematarinointia, taiteellista kunnianhimoa

Est Em: Ultras (2008)

Just puhuin Est Emistä poikkeuksena ja sit kuitenkin laitoin sen tänne, häh? No koska voin. Ja koska Est Emin repertuaarista onneksi löytyy muutakin kuin kentaureja ja kokeilevaa kerrontaa, kuten nämä Ultrasin toisiinsa ihastuvat, vastakkaisia tiimejä kannattavat espanjalaiset jalkapallofanit. Vaikka rakastuin itse aikanaan Est Emiin juuri massasta poikkeavan taiteen vuoksi, on Ultrasissa myös paljon BL:lle tyypillisiä piirteitä: humoristinen ote ja yksinkertainen tarina tekevät teoksesta helposti lähestyttävän, itse juoni puolestaan on selkeän teeman ympärille kasattu. Kun hela hoidon vielä lukaisee lyhyemmälläkin istumalla, on tutustumiskynnys madallettu minimiin. Silti kokemus ei unohdu hetkessä, mistä vastaa jo aiemmin mainittu taide: Est Emin hahmot ovat inhimillisyydessään aina sympaattisia, ja hengittävät aihettaan joka kynänvedolla. Näin ollen Ultras edustaa mielestäni täydellisesti BL:n kevyempää hömppäpuolta, todistaen ettei kevempikään aihevalinta tee tarinasta automaattisesti yhdentekevää. Manga löytyy englanniksi digitaalisena eMangasta.

sevendays

Koulupoikia, hapuilevia tunteita ja ensirakkauden varjoja

Takarai Rihito: Seven Days (2007)

Koulupojat ja BL kuuluvat yhteen kuin Shirokuma ja puujalkavitsit. Luokkakaverien ja huomattujen kouhaiden joukosta Takarai Rihiton Seven Days erottautuu kuitenkin selkeästi edukseen omaperäisellä aiheella, jossa kaksi lukiolaispoikaa päätyvät seurustelemaan kokeeksi viikon ajan. Live action -versionkin poikinut sarja on suosionsa ansainnut: kerronta antaa hahmoille runsaasti tilaa tutkia tunteitaan ja epävarmuuksiaan, mutta kahden tankoubonin mitassa kaikki saadaan toisaalta kerrottua myös kompaktisti. Takarai Rihiton ilmava tyyli kuvastaa BL:ssä usein vallitsevaa ns. pehmeyden estetiikkaa, mutta eteeristen koulupoikien valtameressä Seven Days on myös selkeän itsenäinen teos, joka hyödyntää tutun asetelmansa ja luo siitä jotain uutta. Verrattuna Takarai Rihiton supersuosittuun Ten Countiin on Seven Days toki hyvin ”turvallinen” sarja, mutta juuri tästä johtuen soveltuu se mielestäni paremmin aloittelijalle — on helpompi suhteuttaa niitä kieroutuneempiakin tarinoita kun muistaa, että valtaosa BL:stä kertoo aivan tavallisista, toisiinsa rakastuvista ihmisistä. Manga löytyy englanniksi digitaalisena eMangasta.

kasanoshita

Draamaa, lähmintää ja vaikeita tunteita

Junko: Kasa no Shita, Futari (2011)

Kepeän ja eteerisen kautta draamaan, vai miten se meni. Valitsin Junkon Kasa no Shita, Futarin kolmanneksi esimerkikseni havainnollistamaan nimenomaan BL:n melodramaattisempaa puolta: isosilmäinen, vahvaa viivaa suosiva tyyli on etenkin animepuolelta BL-mangan pariin siirtyville helposti lähestyttävä, mutta sen taustalla piilee monimutkaisia tunteita kuten mustasukkaisuutta, katkeruutta ja yksipuolista rakkautta. Kasa no Shita, Futarissa näitä koetaan lukiolaispojan ihastuessa vanhempaan mieheen, joka puolestaan on rakastunut heteroa larppaavaan kaveriinsa. Junkon repertuaarista löytyy toki enemmänkin surkeudessa piehtarointia, mutta Kasa no Shita, Futari antaa lukijansa totutella onnettomiin kohtaloihin lempeämmällä keskitiellä. Myöskään seksikohtaukset eivät ole niin korostuneen itsetarkoituksellisia, että ne tarinan keskellä lähmintään tottumatonta häiritsisivät. Teos valikoituikin mukaan yhdistäessään nämä kaikki elementit toimivaksi kokonaisuudeksi, jossa vilahtaa lukuisia BL:lle tyypillisiä teemoja.

renairubi

+ lisää seksiä, hömppää, koulupoikia, draamaa ja erottuvaa tyyliä

Ogeretsu Tanaka: Renai-rubi no Tadashii Furikata (2015)

Jatkolukemiseksi edellisille valitsin Tanacan tuotannosta yhden tämän varhaisista teoksista, Renai-rubi no Tadashii Furikatan. Tarina kertoo entisestä nörtistä, joka haluaa kostaa kouluaikojensa kiusankappaleelle särkemällä tämän sydämen. Juonessa yhdistyvät siis koulupojat, hömppäromanssi, vinoutunut draama sekä anteliaat seksikohtaukset, jotka on kaikki kuorrutettu Tanacan loistavalla taiteella. Renai-rubi havainnollistaa kaikkia edellä mainittuja teemoja luonnollisena jatkumona aloituspaketin muille sarjoille. Niiden joukosta lukija todennäköisesti jo löytää henkilökohtaiset suosikkinsa, mikä puolestaan määrittelee BL:ään tutustumisen jatkosuuntaa: kutkuttaako sydäntä enemmän onnelliset loput, sateessa itkeminen vai häpeilemätön poke? Iloiset ihmiset vai toisiaan satuttavat idiootit? Renai-rubi antaa vilauksen näihin kaikkiin kerralla, joten yhdessä muun aloittelupaketin kanssa lukijalle toivottavasti muodostuu edes peruskäsitys BL:stä genrenä.

Maiponin BL-paketti aiheen pariin palaaville

Koska itse olen tutustunut BL-maailmaan vähän outoja reittejä (miten niin kaikkien ensikokemus BL-mangasta ei ole Moto Hagio???)  ja makuni on muutenkin ajoittain kummallinen, jääväsin itseni tällä kertaa aloittelijapaketin tekemisestä. Sen sijaan yritin koostaa listaa uudelleenaloittelijoille, jotka ovat joskus lukeneet BL-mangaa mutta sittemmin lopettaneet tai harventaneet lukutahtia. Tämän listan suosituksissa tuoreus korostuu vielä enemmän kuin aloittelijalistan teoksissa, joten mukana on noin viiden vuoden sisällä ilmestyneitä mangoja. Tuoreus näkyy myös sarjojen sisällössä, sillä ne käsittelevät vanhoja tropeita uudella tavalla tai tuntuvat muulla tavoin virkistäviltä. Yhtenä tärkeänä valintakriteerinä onkin ollut se, että sarjat ovat tavalla tai toisella jääneet mieleen ja erottuneet joukosta. Toivomukseni olisi että ne onnistuisivat herättämään muissakin uudelleen uinuvan innostuksen BL-mangaan, tai ainakin muistuttamaan siitä että genressä tehdään edelleen kiinnostavia teoksia.

Minori's Hand

Seksiä, draamaa ja suuria tunteita

Scarlet Berico: Minori’s Hand

Jos oma suhde BL-mangaan on jumissa, solmuja voi yrittää avata Minorin hellässä käsittelyssä. Kyseessä on nimittäin siitä villi sarja, että se tarjoaa paljon sekä kaavamaisemmasta BL:stä pitäville että niille jotka odottavat tarinoiltaan vähän enemmän. Kiropraktikkoklinikalle sijoittuva tarina muistuttaa alkuasetelmaltaan erehdyttävästi Kodaka Kazuman Sex Therapist -sarjaa, jossa asiakkaiden ihmissuhdeongelmat ratkaistiin kätevästi seksin avulla. Minorissa juoni kuitenkin kasvaa nopeasti ”viikon pano” -alkuasetelmastaan aivan toiseen suuntaan, ja keskittyy myös terapeutin itsensä ongelmiin. Hahmojen tunteita ja itselle anteeksi antamisen vaikeutta realistisesti käsittelevä juoni onnistuukin iskemään reisien lisäksi myös sydämeen. Kaikki tämä yhdistettynä kauniiseen ja dynaamiseen piirrosjälkeen tekevät Scarlet Bericosta on yhden tämän hetken kuumimmista mangakanimistä, jota kannattaa pitää silmällä jatkossakin. Manga löytyy englanniksi digitaalisena Rentasta.

Jos kaipaat BL-mangaltasi tunnemyrskyjä ja onnellisia loppuja, lue myös: Ogeretsu Tanaka: Neon Sign Amber

Yoru to Asa no uta
Synkkiä teemoja, arveluttavia hahmoja ja häiritseviä tilanteita

Harada: Yoru to Asa no uta

Oli Haradasta mitä mieltä tahansa, tämän vinksahtanut tyyli on ainakin ehdottomasti omaperäinen ja erottuu kokeneemmankin lukijan silmään. Harada voikin sopia paluuväyläksi BL:n pariin, jos tuntuu siltä että kaikki on jo nähty eikä mikään tunnu enää miltään tai pysty shokeeraamaan. Tarinassa eteerisellä lauluäänellään kaikki hurmaava Yoru on yksipuolisesti rakastunut tylyyn ja itsekkääseen bändikaveriinsa Asaichiin. Vahingossa alkava seksisuhde miesten välillä luistaa Asaichin itsekiellon ja oman ylpeyden suojelun syövereihin, joista palaaminen maan pinnalle vaatii varsin äärimmäisiä keinoja. Indie-bändin ja yakuzojen maailmoja yhdistelevä tarina ei päästä helpolla niin hahmoja kuin lukijoitakaan, eikä sitä äärimmäisen seksuaalisen väkivallan takia todellakaan voi suositella kaikille. Se on kuitenkin oiva tyylinäyte Haradan tuotannosta, joka jatkaa viime vuosina pinnalla ollutta synkkien teemojen trendiä BL:ssä. Jos Takarai Rihiton Ten Count ja Yoneda Koun Twittering Birds Never Fly ovat jääneet välistä, on niidenkin katsastaminen tässä yhteydessä ihan aiheellista.

Jos kaipaat äärimmäisiä ja häiritseviä tilanteita, lue myös: Asada Nemui: Skin, Nakamura Asumiko: Kaori no keishou

Itoshi no nekokke

Slice of lifea, huumoria ja ripaus realismia

Kumota Haruko: Itoshi no nekokke

Itoshi no nekokke (tai englanniksi lievästi dadaistisen kuuloinen My Darling Kitten Hair) alkoi ilmestyä jo vuonna 2010, mutta vastikään ilmestyneen kuudennen osansa myötä se pitää edelleen pintansa ajankohtaisena sarjana. Aikuisiksi kasvaneiden lapsuudenystävien yhteiseloa luotaava slice-of-life-henkinen tarina jaksaa kerta toisensa jälkeen piristää, kun hurmaavan söpöilyn lisäksi mukana on silloin tällöin myös jotain realismin tapaista. Tutuksi tulevat niin pikkukylässä kasvaminen ainoana homona kuin suurkaupungin homoskenen villi ja vapaa tunnelmakin. Miin ja Kein rakkaustarina sisältää aineksia suurempaankin draamaan, mutta Kumota Haruko käsittelee aiheitaan maanläheisesti ja pienieleisesti, mikä sopii sarjan tunnelmaan täydellisesti ja erottaa sen samalla monista muista tarinoista.

Jos kaipaat maanläheistä draamaa lämpimällä mutta realistisella otteella, lue myös: Nobara Aiko: Running Hot and Cold, Kii Kanna: Umibe no etranger

Blue Sky Complex

Koulupoikia, dokia

Ichikawa Kei: Blue Sky Complex

Jos sydän kaipaa koulupoikatarinoiden pariin mutta geneerisyys pelottaa, on Ichikawa Kei oikea osoite. Hän on viime vuosien aikana tehtaillut aiheesta useampiakin sarjoja erilaisilla alkuasetelmilla. Näiden joukosta Blue Sky Complex erottuu edukseen hitaan mutta herkullisen kypsyttelynsä ja kiinnostavien hahmojensa ansiosta. Sydämentykytyksiä aiheuttava seesteinen tarina muistutti ainakin itseäni aikanaan kaikista niistä asioista jotka BL:ssä ovat niin nautittavia (jos ei lasketa legendaariseksi venyvää viivyttelyä seksin suhteen).

Jos kaipaat hurmaavia koulupoikatarinoita, lue lisäksi nämä: Furuya Nagisa: Number Call, Yukue Moegi: Nirameba Koi

Tuliko mieleesi jompaankumpaan listaan sopivia sarjoja? Jaa ne kommenteissa, olemme kiinnostuneita näkemään myös teidän ehdotuksianne!

Tracon 3.–4.9.2016

tracon

Tracon on Fujoshiluolalle ristiriitojen tapahtuma. Yhteistä historiaa (toki ajalta ennen virallista Luolaa) riittää aina Hervannan putkista ja hypotermioista lähtien, mutta Tampere-taloon siirryttyään tapahtumassa on harvemmin tullut vierailtua. Muutaman vuoden tauon jälkeen palasimmekin Traconiin kunnolla vasta 2015, kun järjestimme molemmat tahoillamme ohjelmaa. Tämän vuoden tapahtuma sen sijaan olisi saattanut jäädä välistä, ellei ohjelmakartasta olisi noussut esiin pari mielenkiintoa herättänyttä aihetta. Koska näiden myötä aukeni mahdollisuus blogata tapahtumasta Ihan Virallisesti, vei tie sittenkin takaisin Tampereelle tihkusateen sekaan. Miten selvisi Fujoluola Traconista, kuinka paljon rahaa upposi taidekujalle, ja kuinka jäätävää tl;dr:ää airinpie sai tällä kertaa aikaiseksi puheohjelmasta? Vastaus: No mitäs luulisit.

Ennakko-odotukset tapahtumaan

maipon:

Omissa mielikuvissani Tracon yhdistyy enemmän puistohengaukseen ja taidekujashoppailuun kuin kiinnostavaan puheohjelmaan. Tänä vuonna kuitenkin nimenomaan ohjelmakartasta löytyneet BL-mangavinkkaus ja Osomatsu-luento innoittivat hakemaan Fujoshiluolalle pressipasseja tapahtumaan. Yleisesti ottaen en kuitenkaan kohdistanut tapahtumaan kaverihengauksen lisäksi oikein minkäänlaisia odotuksia, hyviä tai huonojakaan. Oikeastaan kaikki conit joihin ei itsellä ole valmisteltavana pukuja tai ohjelmaa herättävät etukäteen paljon vähemmän intohimoja, koska stressattavaakin on vähemmän. Suurin stressi taisi syntyä siitä, että samana viikonloppuna järjestettiin myös Helsingin Sarjakuvafestivaalit, jotka jäivät nyt pikaista perjantain-visiittiä lukuunottamatta väliin. Aina tulee suru puseroon kun kaksi saman kohdeyleisön tapahtumaa järjestetään yhtä aikaa ja pitäisi valita niiden väliltä.

airinpie:

Vaikka viimeksi organisointipuolella ilmeni turhan paljon sähläystä omaan makuuni (neljän conin otannalla Traconin ohjelmatiimin tiedotus jäi vuoden 2015 kehnoimmaksi), oli henkilökohtaisella rintamalla viime vuoden Tracon yksi vuoteni kohokohdista. Yhdistelmä Torni-hotellia, Nomu-ravintolaa, Klubi-jatkojen Hang the DJ:tä sekä loistavaa seuraa on pinttynyt mieleeni yhtä lyömättömänä kokemuksena kuin aina hehkuttamani Desucon Frostbite 2014 – joskin jälkimmäisessä itse tapahtumalla oli tähän selkeästi enemmän osuutta. Kuinka siis arvioida Traconia objektiivisesti? Ratkaisun tähän tarjosi pyytämättä ja yllätyksenä (ok Maija pyysi, valehtelin) pressi_privileegio, jonka ansiosta ilmeni myös tilaisuus tarkastella hieman animepuheohjelman nykytilaa ikärajattomassa tapahtumassa.

Yleiset tapahtumahuomiot

maipon:

Ennen tapahtumaa kommunikointi conin viestintävastaavan kanssa sujui mukavasti, ja saimme hyvissä ajoin kaiken tarvittavan informaation. Samaa ei voi sanoa viime vuodesta, kun olin Traconissa järjestämässä peliohjelmaa. Mutta tikulla silmään sitä joka vanhoja muistaa jne. Tapahtuman aikana pelittivät ainakin ne tärkeimmät, eli iso Taidekuja ja ruuan saatavuus, sekä tietysti itse Tampere-talon sijainti. Ja jos Desuconin salattu helmi on Vesijärven rantaan parkkerattu jätskivene, niin Traconissa vastaavana voi pitää Tullintorin East Asia Marketin vegaanisia matcha-mochi-jäätelöitä. Osusume!

airinpie: 

Sorsapuisto on yhä ylivertainen conihengaus- ja itsensäesittelyalue (…siis cosplayasujen), mikäli sää vain sattuu suosimaan. Kulunut viikonloppu vaihteli tihkuttelevasta sateiseen, mutta tämä ei onneksi pukuilijoita haitannut: bongailun kohokohta olivat ne kaksi dinosaurusta, joiden hytkyntä puiston läpi oli varmaan parasta koko conissa. Vaikka olenkin vannoutunut Sibeliustalon ystävä, pidän myös Tampere-talosta tapahtumapaikkana nimenomaan Sorsapuiston luoman festivaalihengen vuoksi: ruokakojut metrilakuineen tuovat sitä paljon puhuttua ~karnevaalitunnelmaa, josta kyllä pidin vuoden 2014 Närconissakin. Jos lääniä ja populaa riittää, on kiva välillä tuntea olevansa osa jotain suurempaa. Toinen Traconin tiloihin liittyvä etulyöntiasema on sen iso taidekuja, jonka laajan taitelijarosterin ansiosta pöydillä tuli käytyä yhteensä kolmesti.

Toisaalta tapahtumapaikan laajuudella on myös kääntöpuolensa. Itse Tampere-talo lukuisine kerroksineen on aikamoinen sokkelo, jonka portaita ihmiset yhä jäävät ahnaasti tukkimaan. Iso tapahtuma-alue myös söi yhden elementin omasta conikokemuksestani, jota olen näköjään tottunut pitämään turhan itsestäänselvyytenä: tuttuihin satunnaisesti törmääminen oli yllättävän hankalaa, kun kerran väkijoukkoon hukattuja naamoja ei tullutkaan välttämättä uudelleen bongattua. Koska erilainen ajatustenvaihto vaikkapa nähdystä ohjelmasta on conien suola (etenkin sellainen, jossa jäädään 10 – 20 minuutiksi jauhamaan jostain ja sitten ihmiset liukenevat omille teilleen, tästä nautin t. komero hiiri), jäi vähän ikävä näitä spontaaneja keskustelutuokioita. Kunniamaininta siis niille hetkille jotka tekivät tähän poikkeuksen (kuten ekalle viralliselle irl-kommunikaatiolle Tursiksen kanssa yli puolentoista vuoden jälkeen, hojas)!

Ohjelmapalaute

Eniten aikaa tapahtumassa käytimme tietysti puheohjelmaan. Kattauksemme valikoitui eritoten aiheen, sijainnin kuin ajankohtansakin puolesta – nämä kun löytyivät samasta salista ja peräjälkeen, muutaman muun kiinnostavan animeohjelman ollessa joko turhan myöhään tai hankalasti päällekkäin (Sailor Moon, Japanin yhteiskunnan väliinputoajat sekä Yazawan miehet noin pari mainitakseni). Neljä luentoa tarjosi lopulta ihan näppärän läpileikkauksen tapahtuman animepuheohjelman antiin, jossa pyrimme näin pressinäkökulmasta suosimaan blogimme lukijoita kiinnostavia aiheita.

#1: Tarantinogatari (Anni ”Hai” Juusela)
airinpie: 

Tarantinogatari erottui jo ohjelmakuvauksensa perusteella. Tarantinon elokuvat ovat itselleni tutumpia kuin Bakemonogatarin jatko-osat, mutta konsepti kiehtoi: omaleimaisten ohjaajien tyylianalyysit ovat aina mielenkiintoisia, ja kykenin jo alkuasetelmasta ymmärtämään syyn näiden vertailulle. Kun kuvauksessa vielä mainittiin puhujan olevan vastavalmistunut elokuvan ja television käsikirjoittaja, odotin innolla millaisia rinnastuksia ohjelmassa saataisiin aikaan. Aihevalinnasta siis jo alkutekijöiksi paljon kiitosta, on aina ilo seurata aiheelleen omistautuneita puhujia.

Taustamateriaalin laajuuden vuoksi olisin kuitenkin kaivannut alkuun jonkinlaista tiivistystä, millä kriteereillä eri teokset oli valittu tarkasteluun. Mukana olivat kaikki Tarantinon tunnetuimmat elokuvat, minkä rinnalla Bakemonogatarista poimitut esimerkit tuntuivat irrallisemmilta tämän jatko-osia yhtään tuntemattomammalle. Esitys saa plussaa lukuisista havainnollistavista esimerkeistä (sekä siitä, että videoklipit oli isketty yhteen videoon sen sijaan, että niitä oltaisiin availtu erikseen sormet ruvella koko ohjelman ajan), mutta nämä olisivat usein kaivanneet tuekseen jonkinlaista kontekstualisointia: mitä tässä kohtauksessa tapahtuu? Mikä on sen funktio alkuperäisessä kontekstissaan? Kuinka juuri tämä esimerkki havainnollistaa parhaiten käsiteltyä pointtia? Pariin otteeseen tätä sivuttiin, mutta ilman asiayhteyttä osa esimerkeistä ei täysin auennut tai jopa korosti niiden välisiä eroja (”molemmissa on paljon puhetta…” /insert klippi jossa toisessa tykitetään salamavauhtia dialogia, toisessa taas ummikon silmään geneerisestäkin käyvä leffamonologi). Itse argumenteissa en koe olleen mitään vikaa, mutta ohjelma muistutti toisinaan esseetä, jossa hyvät pointit peittyvät poukkoilevan rakenteen alle. Parhaiden mahdollisten esimerkkien kaivaminen laajasta taustamateriaalista on aikaavievää puuhaa, mutta maksaa itsensä takaisin kymmenkertaisesti.

Hieman sekavasta rakenteesta huolimatta pidin silti ohjelmasta, ehkä eniten siksi että se tarjosi virikettä omille ajatuksille. Löysin itseni miettimästä muitakin rinnastuksia esityksen kuluessa, ja pidin paljon esiin tuoduista yksityiskohdista kuten musiikkiin rytmitetystä leikkauksesta sekä kielellä/kulttuuriviittauksilla leikittelystä. Ohjelmaa rasitti toki jatkuva slaidien pläräys (jostain syystä niitä ei saatu avattua aina viimeiseksi jääneestä diasta, vaan koko roska piti pikakelata aina videoklippien katselun jälkeen alusta), mutta esiintyminen oli itsevarmaa ja puhuja selkeästi aiheestaan intohimoinen. Esimerkkien selkeyttämisellä (ja osan uudelleenvalinnalla) esitys olisi yltänyt viikonlopun toiseksi parhaimmaksi, tällaisenaan se jäi pitämään kolmossijaa. Huomasin tosin miettiväni myös ohjelman ikärajaa kun videomateriaalissa nähtiin mm. kohtaus (K18-elokuva) Kill Billistä, jossa The Bride repii irti yakuzajäbän silmän. Graafinen väkivalta ei ansaitse mielestäni yhtään lievempiä ikärajavaroituksia (tai -suosituksia) kuin vaikkapa seksuaalinen materiaali, joten tätä kannattanee pohtia jatkossa.

maipon: 

Halusin pitää tästä ohjelmasta, ja kiintoisimpiin conikokemuksiini on monesti kuulunut vähintään se yksi puheohjelma aiheesta josta en etukäteen tiedä tuon taivaallista. En kuitenkaan lopulta saanut luennosta kovin paljon irti, ehkä siksi että Tarantino ja Monogatari-sarja ovat molemmat itselleni aika vieraita aiheita. Ohjelmanpitäjän esittämät rinnastukset kuulostivat toki hyvin mietityiltä ja aiheellisilta, mutta kuten Airin totesi, esimerkit eivät aina oikein tukeneet väittämiä parhaalla mahdollisella tavalla. Videoklippejä katsoessani päässäni pyöri lähinnä ajatuksia kuten ”wau, tää animaatio on niin paljon nätimpää ja kiinnostavampaa kuin mikään näissä elokuvissa”. Lisäksi jäin pohtimaan, että Tarantinon elokuvia ruodittaessa keskityttiin nimenomaan Tarantinoon auteurina, mutta Monogatari-sarjaa analysoidessa ei juurikaan nostettu esiin animaatiostudion tai ohjaajan merkitystä, vaikka ko. animessa taitaa vaikuttaa aika vahvasti ohjaaja Akiyuki Shinbon kädenjälki (tämä on ainoa asia jonka sarjasta tiedän ja senkin muistan jostain Touniksen ohjelmasta aikojen takaa). Ehkä tässä olisi aihetta jatkotutkimuksille jollekin aiheeseen vihkiytyneelle.

Ps. En vieläkään osaa päättää, ovatko liikkuvat gifit PP-dioissa uhka vai mahdollisuus.

#2: Ei yaoi-käsiä, kiitos! Yaoi-mangavinkkaus (Siina Vieri)

3

maipon:

Pakko sanoa, että ohjelmakuvauksen perusteella hieman pelotti etukäteen, millainen ohjelmasta tulisi. Luennon perimmäinen idea, eli kiinnostavien BL-sarjojen vinkkaaminen oli tietysti hyvä. En kuitenkaan pidä siitä, että ”hyviä” sarjoja ylistäessä pitää samalla leimata osa BL-mangasta huonoksi tai vääränlaiseksi. Onneksi tämä asenne ei näkynyt itse luennon aikana kuin muutamassa yksittäisessä heitossa. Ohjelma onnistui käyttämään hyvin suht lyhyen, 45 minuutin aikaslottinsa: 10 vinkattavaa mangaa kolmeen varttiin oli sopivan kompakti paketti. Mangavalinnat olivat myös mukavan monipuolisia ja vaihtelevia sekä aiheensa, taiteensa että ikänsä puolesta. Joidenkin sarjojen kohdalla olisin kuitenkin kaivannut enemmän perusteluja niiden mukaan ottamiselle, etenkin Ami Suzukin ja Kaname Itsukin historiallinen bordellisarja Mede shireru yoru no junjou pisti muiden sarjojen seasta silmään koska missään vaiheessa ei oikein käynyt ilmi, mikä erottaa sen muista kaltaisistaan. Samoin olisi mielestäni voinut tuoda selkeämmin ilmi, miltä vuodelta esitellyt sarjat olivat peräisin, vaikka osan kohdalla asia toki mainittiinkin. Olisin myös toivonut, että englanniksi laillisesti saatavilla olevista sarjoista olisi selkeästi kerrottu, mistä niitä voi ostaa. Kiinnostuneille tiedoksi: Modoru Motonin Dog Style löytyy e-kirjana SuBLimen kaupasta ja Atsuki Kyoyaman Silent Voice eMangasta.

Plussaa tulee siitä, että esitellyissä sarjoissa oli tarttumapintaa sekä kasuaalimmalle lukijalle että paatuneemmalle BL-kuluttajalle. Suositukset yhtä tai kahta pokkaria pidemmistä sarjoista ovat aina kysyttyjä kun puhutaan BL-mangasta, ja niitä oli tarjolla runsaasti. Ohjelmanpitäjä myös kertoi halunneensa välttää ne kaikkein ilmeisimmät suositukset, ja jätti siksi pois tunnetuimmat mangakat kuten Yoneda Koun. Näin valinnat pysyivät kiinnostavina myös kokeneemmalle lukijalle, vaikka ne olisivatkin olleet tuttuja jo ennestään. Toki mangavinkeissä oli mukana myös isoja nimiä kuten Nakamura Asumiko ja Ogeretsu Tanaka tuoreilla sarjoillaan, mutta toisaalta tämäkin tuki valittujen mangojen monipuolisuutta.

Rakenne ja puitteet olivat ohjelmassa siis kunnossa. Itse vinkkausten sisältö ja esitystapa jätti kuitenkin paikoin toivomisen varaa. Tässä vaiheessa lienee hyvä ottaa esiin, että ohjelmanpitäjä kertoi toimivansa kirjastonjohtajana, kynäilleensä gradunsa seksuaalisisältöisen mangan valinnasta kirjastoihin ja tekevänsä mangavinkkausta myös työkseen. Koska olen itsekin alan ihmisiä, päädyin arvioimaan ohjelmaa myös kirjavinkkauksen näkökulmasta. Kirjavinkkauksen ideanahan on esitellä jokin teos mahdollisimman houkuttelevasti, jotta kuulijassa heräisi pakottava tarve ottaa tarinasta itse selvää. Yleensä tähän kuuluu, että tarinasta esitellään tärkeimmät hahmot, alkuasetelma ja jokin tarinassa  nouseva konflikti, johon ei kuitenkaan anneta vastausta vaan pyritään herättämään kuulijan uteliaisuus. Parhaimmillaan vinkkaus on todella nautinnollista kuunneltavaa kun tarinasta kerrotaan juuri tarpeeksi mutta ei liikaa, ja puhe loppuu siihen kaikkein kiinnostavimpaan kohtaan josta juoni kunnolla vasta alkaa.

Tämä ei yaoi-vinkkauksessa kuitenkaan oikein toteutunut, vaan sarjojen tapahtumia selitettiin poukkoilevasti auki vähän liikaakin, niin että mielenkiinto ehti ennemmin laantua kuin kasvaa. Joidenkin sarjojen kuten Nakamura Asumikon Kaori no keishoun kanssa mentiin jo aika pahasti spoilaamisen puolelle niin että sarjan isojakin käänteitä paljastettiin surutta. Tietenkään mangaesittelyjä coniin ei voi tehdä ihan samalla muotilla kuin lastenromaanien vinkkausta alakoululaisille, ja esimerkiksi sarjojen taiteesta ja uniikeista yksityiskohdista kertominen toi sopivasti lisäväriä. Vinkkauksista olisi kuitenkin saanut kiinnostavampia, jos juonesta olisi esitelty lähinnä alkuasetelma tai tiivistetty siitä kaikkein olennaisin ja keskitytty sitten esimerkiksi tarinan tematiikkaan ja muihin asioihin, jotka tekevät juuri siitä kiinnostavan ja lukemisen arvoisen (kuten välillä tehtiinkin). Sellainen jää yleensä paremmin mieleen kuin yksityiskohtaiset selostukset juonikuvioista. Myöskään seksikohtauksia ei olisi tarvinnut kuvailla ihan niin yksityiskohtaisesti, etenkin kun ohjelmassa ei ollut mitään varsinaista ikärajaa tai -suositusta. Pelkkä lyhyt maininta aiheista joista kaikki eivät halua lukea (seksuaalinen väkivalta, insesti jne) olisi riittänyt.

TL;DR: Ammatillisessa mielessä ohjelma oli vähän pettymys, mutta yleisesti ottaen ajoi asiansa lukuvinkkien tarjoajana.

airinpie: 

Kuten taannoin totesin, en luota varauksetta yhteenkään yaoi_aiheiseen ohjelmaan jonka kuvauksessa ei mainita sanaa BL. Seurueessamme kohosikin yhteensä kuusi kulmakarvaa kun ohjelman alussa BL mainittiin, joskin kuvaamaan kaikkea aasialaista homoromanttista sarjakuvaa ja viihdettä. Tästä johtuen luennolla siis puhuttiin japanilaisista BL-sarjakuvista kollektiivisesti yaoina. Koska teknisesti tämä BL:n määritelmä ei pidä paikkaansa, kipaisin heti luennon loputtua kysymään sen alkuperästä sekä valottamaan siinä sivussa vähän ohjelmanpitäjän kimmokkeita vinkkauksen pitämiselle (pitää niillä pressi_leegoilla vähän leikkiä toimittajaa otollisen aiheen kohdalla!). Kävi ilmi, että koska osa esimerkiksi kiinalaisesta, etelä-korealaisesta ja taiwanilaisesta sarjakuvasta on adoptoinut BL-termin kuvaamaan samanlaista materiaalia, oli puhuja päätynyt selkeyden vuoksi yaoi-termiin etenkin sen tunnistettavuuden vuoksi. Tästä näkökulmasta ymmärrän toki valinnan, joskin esimerkiksi BL-mangasta (vrt. manhwa jne) puhuminen olisi käsittääkseni ajanut saman asian – etenkin kun yaoi-sanan käyttö väärissä asiayhteyksissä sai toisinaan paradoksaalisen sävyn (esim. ”yaoi-sarja, jossa ei ole seksiä”). Kohdeyleisön huomioonottaen ymmärrän kuitenkin kärjistyksen, vaikka termien turha yksinkertaistaminen on toisinaan, no, turhaa.

Olivat termit kuitenkin mitä tahansa, jo vinkkauksen alkuun oli selvää että itse suosituksissa ei ollut valittamista. Jos aloitetaan yhdellä omista lempisarjoistani (Dog Style represent), ollaan aina totuuksien äärellä! Myös Acid Townin puolesta liputan avoimesti, ja esimerkiksi Tanacalta (joo en ikinä opi kutsumaan sitä Ogeretsuksi saati Tanakaksi, kiitti vaan Kurobas-doukkarit) oli mukaan valittu suurta yleisöä ajatellen oikein hyvä teos eli Escape Journey. Valinnoista kysyessäni puhujan tavoitteena olikin kuulemma ollut kasata mahdollisimman kattava lista omista suosikeista, sillä länsimaalaisen yleisön herättyä viime aikoina esimerkiksi Yoneda Koun teoksiin oli herännyt toive muidenkin valokeilaa ansaitsevien tekijöiden esittelystä. Tämän parempaa syytä vinkkaukselle ei oikeastaan olekaan, sillä BL-kentällä on vuonna 2016 monia loistavia tekijöitä. Vanhempiakaan sarjoja ei onneksi oltu unohdettu, joskin olisin Maijan tavoin kaivannut vuosilukuja sarjojen yhteyteen; 15 vuoden hyppäys sarjojen välillä voi nimittäin vaikuttaa sisältöön paljonkin esimerkiksi seksuaaliväkivallan tropeissa, mitä kaikki eivät aina muista.

Mukaan oli valittu myös pari itselleni tuntematonta sarjaa, eli vinkkauksen seuraaminen ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi. Kuten Maija tosin jo totesi, itse esittelyissä painotettiin omaan makuuni hieman liikaa juonikuvausta ja etenkin pano_hommia. Lievä aiheen vähättely kuuluu usein tavalla tai toisella fujoshi_hommiin, mutta silti toivoisin ettei homoromantiikkaa tai -seksiä käsitteleviä aiheita otettaisi aina esille ”hih, kuinka pervoa” -näkökulmasta ja läpsyttelyä korostaen, homoudessa itsessään kun ei ole mitään perverssiä. Koska mukaan valitut teokset olivat kuitenkin tusinapoken sijaan ajatuksella tehtyjä, särähti välillä korvaan kuinka niistä keskityttiin kuvailemaan nimenomaan sänkyhommia. Tätä onneksi tasapainotettiin myös maininnoilla vaikkapa piirtotyylistä tai tropeiden murtamisesta, mutta jonkinlainen temaattinen tiivistelmä kunkin sarjan vahvuuksista olisi auttanut eriyttämään niitä toisistaan vieläkin paremmin.

Kaiken kaikkiaan esitys yllätti positiivisesti ja ylsi selkeän rakenteensa ja diojensa ansiosta viikonlopun toiseksi vahvimmaksi ohjelmaksi. Loppuun on silti #kukkahattutädin ja #sannigaten uhalla pakko mainita seuraavaa: mm. Kaori no Keishon insestiä sisältävien seksikohtausten graafinen kuvailu oli mielestäni kyseenalaista ohjelmassa, jonka kuvauksessa oli vain seuraava varoitus: ”Muistathan, että yaoi kertoo lemmekkäistä miehistä touhuilemassa keskenään, joten varoituksen sananen, vaikka esitys onkin ikärajaton.” Tällaisenaan esitys olisi vaatinut mielestäni vähintään suositusikärajan, sen verran pahasti nousivat niskakarvat pystyyn kun luennon jälkeen salin edestä löytyi valehtelematta noin 10–12-vuotiaan näköinen poika kertomassa kiinnostuksestaan ensimmäisenä mainittuun sarjaan (Dog Style). Vaikka poika tuntui onneksi ymmärtävän olevansa tälle materiaalille toistaiseksi liian nuori, taisin vähän turhankin paniikissa älähtää että ”vasta kun oot 18!!”, sisältäähän tämä huumorisarjana esitelty teos mm. nuoren oppilaan seksuaalista hyväksikäyttöä… Ainakin tuli kerralla todistettua että Traconin yleisössä kyllä istuu nuoria – joskus näköjään vähän turhankin nuoria. Tämä saattaisikin olla asia, joka kaikenikäisille suunnatun tapahtuman suhteen kannattaisi jatkossa huomioida.

#3: Animeidolin evoluutio (Heidi ”Hoothoot” Päivinen)

2

airinpie: 

Möin Maijalle idean animeidoliluennosta paitsi tämän likaisen Utaprinssi-taustan takia, myös siksi että halusin ohjelmakattaukseen edes yhden luennon jonka rakenteen tiesin ohjelmanpitäjän puolesta toimittavan. Oma suhteeni idolisarjoihin rajoittuu Maijan Utaprinssi-käsipyyhkeelle nauramiseen ja yhteen jaksoon Tsukiutaa, mutta konseptina idolit kyllä kiehtovat: se mikä näyttäytyy yhdelle läjänä pahvinohuita stereotypioita on toisen vankkumaton intohimon kohde, joten aiheeseen paneutuminen pintapuolista ”mut näitähän tyttöjä/poikiahan on joku sata” -ulinaa syvemmältä tuli melkein kuin tilauksesta.

Jo alustus niputti yhteen sen mistä Tarantinogatari olisi hyötynyt: selkeä tiivistys luennon ydinajatuksesta, tavoitteista ja taustoista, mukaanluettuna käyttöön otetut tutkimusreferenssit. Olen itse heikkona kaikkeen animesta tehtyyn akateemiseen tutkimukseen, joten nämä menivät heti lukulistalle. Nämä tutkimuslöydökset olikin ripoteltu sujuvasti osaksi esitelmää tukemaan argumentteja animeidolin kehityksestä 80-luvulta 2010-luvulle. Siirryttäessä näiden vuosikymmenten läpileikkaukseen olisin kaivannut dioihin hieman tekstiä selostusta tukemaan: esimerkiksi sarjojen nimet, vuosiluvut tai pari avainsanaa auttaisivat ankkuroimaan kuvaa ja informaatiota toisiinsa. Samojen hahmostereotyyppien rinnastus oli hyvä, mutta visuaalisesti tämän olisi voinut esittää ummikolle vähän selkeämmin mikäli sarjoissa mainittuja tydyjä ei sattunut nimeltä tuntemaan.

Tavallaan en osaa päättää, oliko 45 minuuttia ohjelmalle sopiva mitta vai ei; kaikki oleellisin saatiin kerrottua ja tällaisenaan se oli mielestäni oikein toimiva informaatiopaketti niin historiikin kuin idolisarjojen suosion taustojen valottamisenkin kannalta, toisaalta pidemmällä slotilla aiheesta oltaisiin voitu päästä vieläkin makoisampaan analyysiin etenkin poikasarjojen iskeytyessä yhtälöön. Havaintoja tyttö- ja poikaidolien funktion erilaisuudesta sekä animetrendien vaikutteista hahmotyyppeihin olisi kuunnellut mielellään pidempään; itse jäin miettimään tätä ”kaunis”-roolitusta idoliryhmissä ja kuinka se vertautuu esim. korealaisten popbändien ”face”-statuksen jäseniin (eli jäsen, jonka tarkoitus bändissä on vain näyttää hyvältä), sekä toisaalta peleinä alkaneiden idolisarjojen interaktiivisuuden osallisuutta niihin investoitumiseen. Joka tapauksessa oma mielenkiintoni idolisarjoja kohtaan saatiin herätettyä jo näilläkin eväillä, joten lopputuloksena oli oman viikonloppuni paras luento.

maipon: 

Pakko kompata, eli kyseessä oli ehdottomasti kiinnostavin puheohjelma jonka viikonloppuna näin. Koska idoleista riittäisi pohdittavaa vaikka mihin suuntaan, oli hyvä että 45 minuutin puitteissa ohjelma oli rajattu tarkasti käsittelemään vain idolihahmojen kehitystä ja olemusta. Idolihahmojen matka 80-luvun naapurintytöistä 2000-luvun tarkasti tuotteistettuihin hahmotyyppeihin (ja hahmolaumoihin) oli kiinnostavaa seurattavaa. Kiinnostava oli myös huomio siitä, että tyttöidolihahmot ovat usein vahvasti kokonaisia tarinoita, kun taas 2000-luvulla päätään nostaneet poikaidolihahmot ovat enemmän tyhjiä tauluja, joihin katsojat voivat heijastaa omia toiveitaan BL-kohtauksista, seurustelusta tai mistä tahansa. Poikaidoleistakin tietty löytyy omat hahmotyyppinsä joita ei luennon puitteissa kuitenkaan ehditty käsittelemään, mikä oli ihan ymmärrettävä rajaus eikä sinänsä puute.

Ehkä tämä kuitenkin samalla vastasi omiin pohdintoihini siitä, miksi niin monet idolipojat ja poikaidolisarjat ovat viime aikoina Sekkou Boysia lukuunottamatta jättäneet kylmäksi: kaipaan överiksi vedettyä näyttävyyttä ja persoonallisia hahmoja (tai edes hahmodesigneja), en tyhjiä tauluja. Tämän vuoksi Utaprinssi on varmaan edelleen niin lähellä sydäntäni. Vaikka senkin hahmot on varustettu varsin pahvinmakuisilla persoonallisuuksilla, ovat hahmomallit ja -konseptit ainakin tarpeeksi flashyja tai huvittavia omaan makuuni. Luennon perusteella katselukierrokseen menee joka tapauksessa King of Prism, ja ehkä idolipoikien tulevaisuus tosiaan on Ensemble Starissa kuten Hootti veikkaili. Ainakin eräs fujoshituttavani on spämmännyt twitteriä ko. pelin screencapeilla viimeiset puoli vuotta, joten ehkä EnSutassa on sitä Jotain.

Kaiken kaikkiaan luento tarjoili siis hyvin rajatun, tiiviin historiikin joka antoi taustaa idolisarjojen ja -ilmiön ymmärtämiselle ja omien mieltymysten ja asenteiden pohtimiselle. Aiheesta riittäisi varmasti paljon luennoitavaa eri kulmista myös tuleviin coneihin.

#4: Matsuno-veljesten väliset suhteet sarjassa Osomatsu-san (Elisa ”Effy” Korhonen)

1

airinpie: 

Viikonlopun luennoista heikoimmaksi sisältönsä puolesta jäi Matsu-veljesten välisiä suhteita käsittelevä ohjelma. Kävin hieman jaakobinpainia miten tämä palaute kirjata, sillä mielestäni on kohtuutonta iskeä esitykselle samanlaista vaatimustasoa kuin mihin esimerkiksi Frostbitessa olen tottunut. Yleisö koostui nimittäin pääasiassa noin 15-vuotiaista joilla näytti kyllä olevan hauskaa, joten voiko ohjelman tällöin väittää olevan epäonnistunut, vaikka se ei itselleni mitään tarjonnutkaan? Palaan tähän tarkemmin alempana, mutta ohjelmapalautteen suhteen lienee silti hyvä olla myös rehellinen.

Hahmodynamiikka-analyysin vannoutuneena ystävänä ohjelma ei oikeastaan kertonut minulle mitään sellaista, mitä sarjan katsottuani en jo valmiiksi tietäisi. Mukaan oli kyllä poimittu muutamia tutkimuslainauksia sisarusjärjestyksen vaikutuksesta luonteeseen, mutta niiden pintapuolisuuden vuoksi sarjan tapahtumien kertaus kattoi käytännössä 80% luennosta. Harvemmin enää eksyn tällaisille luennoille, joten olin unohtanut kuinka puuduttavaa niitä on seurata; ei siksi että esitys itsessään olisi kelvoton, vaan koska käsitellyt aiheet jäivät niin yksiulotteisiksi. Osomatsu-san ei toki ole helpoin mahdollinen sarja analysoida, sillä skitti-henkisyytensä vuoksi argumenteissa pitäisi huomioida paitsi itse tapahtumat, myös niiden funktio sarjan rakenteessa. Kuinka vetää johtopäätöksiä juonesta, joka retconnataan heti seuraavassa jaksossa? Olisinkin kaivannut että ohjelmanpitäjä olisi edes jotenkin huomioinut niitä nyansseja, jotka toistuvasti näiden vitsien väliin jäävät; nyt esimerkiksi Ichimatsun ja Karamatsun vinoutunut dynamiikka tai Jyuushimatsun ja Ichimatsun yhtäläisyydet sivuutettiin aika itsestäänselvillä tulkinnoilla, vaikka Matsujen kiehtovuus on itselleni nimenomaan ristiriidoissa, sekä kaikessa mitä sarjassa ei suoraan sanota.

Paljolti näiden nyanssien puuttumisen voi toki laittaa esityksen kohdeyleisön piikkiin. Sain ainakin itse puhujasta nuorehkon vaikutelman, etenkin tämän kyseenalaistaessa omia teorioitaan ”en oo varma, mutta tää saattais voida olla näin” -tyylillä. Tällaiset heitot voi jatkossa surutta karsia, sillä oma_keksimistä teorioista saa ja pitää olla ylpeä! Dioissa vilisevät yhdys_sana_virheet sen sijaan kannattaa tarkistaa etukäteen. Arvostan myös ajatusta sisällyttää esitykseen myös tutkimusta (koska tutkimus paras :D ja bulba :D), mutta tässä peräänkuuluttaisin toisaalta lähdekritiikkiä; jos käsitellään japanilaisesta yhteiskunnasta kertovaa sarjaa, olisi syytä soveltaa nimenomaan japanilaista sisarusjärjestystä ja -perimävelvoitetta koskevaa tietoa (vink’d: se on aika iso Juttu siinä kulttuurissa). Kritiikkini kannattaa joka tapauksessa suhteuttaa siihen, että yksinkertaisena hahmoesittelynä ohjelma tuntui uppoavan oikeaan (ikä)kohdeyleisöönsä, johon itse en nyt vain kuulunut. Kohdeyleisön ja ohjelman kohtaamisesta Traconissa kirjoittelinkin vähän enemmän alla, sillä Matsu-luento havainnollisti sen suhteen paria jo aiemmin pyörittelemääni ajatusta.

maipon: 

Tässäkin ohjelmassa oli fiksusti tehty etukäteen selvä rajaus käsiteltävästä aiheesta, eli veljessuhteiden tarkastelu Osomatsu-sanissa. Sisarussuhteista tehtyjen tutkimusten hyödyntäminen ja omien tulkintojen yhdistelmä ei kuitenkaan synnyttänyt omaan makuuni niin lennokasta kokonaisuutta kuin aiheesta olisi toivonut. Mutta kuten Airin jo aiemmin totesi, emme vain tainneet kuulua ohjelman kohdeyleisöön tällä kertaa.

Yleisiä ajatuksia ohjelmasta

maipon:

Vuosien negailun jälkeen löysin 45 minuutin ohjelmapaikoista yhtäkkiä paljon hyvää. Pitkään on tuntunut siltä, että 45 minuutissa luento ei ehdi päästä edes kunnolla asiaan ennen kuin se jo loppuu. Kyse on kuitenkin yleensä liian massiivisen aiheen tunkemisesta liian lyhyeen aikaan, ja Traconissa katsomissamme ohjelmissa tämä onnistuttiin välttämään. Kaikki neljä luentoa olivat tavalla tai toisella sopivia juuri 45 minuutin mittaan, koska niissä oli otettu joku selkeä näkökulma aiheeseen jota ne käsittelivät ja saatu karsittua turhat rönsyt pois. Ovathan TED -puheetkin vain noin 10 minuutin mittaisia, eikä niistä jää olo että ne loppuvat kesken. Tässä todistettiin taas se mitä olen 75 minuutin ohjelmapaikkojenkin kanssa tuskaillut: ohjelmanpitäminen on tiivistämisen ja rajaamisen taidetta. Mutta joo, ei mulla muuta, Airin jatkakoon tästä ei-niin-tiivistetysti.

airinpie: 

Traconin ohjelmaslotit ovat minulle vähän ristiriitaisia, sillä 45 minuutin tuntuessa usein turhan lyhyeltä on 110 minuuttia vaativa kokeneemmallekin ohjelmanpitäjälle täyttää.  Tällä kertaa heräsin kuitenkin ajattelemaan 45 minuuttia myös  mahdollisuutena: ohjelmakartasta pisti silmään parikin ideaa (esim. Tarantinogatari ja Sailor Moon, Jumalan lupaama messias) joiden innovatiivisuutta lyhyempi slotti saattoi jopa kannustaa. 75 minuuttia vaatii aina enemmän kuin hassun idean, mutta kannattaisiko kokeilunhaluisuuteenkin välillä panostaa? Kaiken ohjelman kun ei tarvitse sanoa mitään maatamullistavan ihmeellistä, joten 45 minuuttia on paitsi tilaisuus aiheilla leikittelylle, myös kipuraja ohjelmien valitsemiselle sokkona – tuntemattomampaakin settiä uskaltautuu seuraamaan jos se rokottaa elämästä alle tunnin.

Enemmän jäin tosin miettimään kuinka tapahtuman ikärajattomuus näkyy itse ohjelmassa. Kuten yllä tuli todettua, pari esitystä olisi kaivannut selkeämpää suositusikärajaa sisältönsä puolesta, ja yksi oli selkeästi nuoremmille katsojille suunnattu. Ohjelmakuvauksista tämän saattoi ennakoida vain aiheyhteydestä. Kävijän näkökulmasta olisikin hyvä pohtia, kuinka jatkossa ohjelman kohdennus onnistuisi entistä paremmin: jos ohjelmaa paitsi pitävät myös katsovat kaikenikäiset harrastajat, on jokaisen etu, jos nämä ikäryhmät kohtaavat toisensa. Olisiko esimerkiksi täysin ennenkuulumatonta, mikäli ohjelmakartasta löytyisi ohjelmanpitäjän aiheelleen valitsema katsojan kohdeikä -merkintä? Tällä en missään nimessä siis tarkoita, etteikö kaikenlaiseen ohjelmaan (paitsi tietysti siihen ikärajalliseen, durr) saisi osallistua iästä riippumatta, mutta katsojaa hyödyttää toisinaan tietää jo etukäteen millaiselle yleisölle ohjelmanpitäjä itse on esityksensä suunnitellut.

Vaikka ikä ei ole kuin numero ja mitä näitä nyt on, tietyt ikäluokat jakavat suuremmalla todennäköisyydellä myös yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Tämä pätee paitsi luentojen sisältöön, myös niiden esitystapaan – 29-vuotiaana kirjallisuustieteiden entisenä tutkijana kriteerini esimerkiksi hahmoanalyysiluennolle poikkeavat väistämättä yläasteikäisestä, joka on saapunut paikalle fiilistelemään omaa lempisarjaa. Jälkimmäistäkin katsojatyyppiä kuitenkin ehdottomasti tarvitaan: nuorelle ohjelmanpitäjälle on tärkeää saada kannustavaa palautetta etenkin vertaisiltaan. Vaikka kehitykseen tietysti vaaditaan myös rakentavaa palautetta,  ei Naruton haalarimuodista puhumaan tullut Milla 15 vee tee mitään täysin väärästä viitekehyksestä annetulla murskakritiikillä. Vastaavasti en haluaisi tuhlata aikaani vaan olla menemättä tällaiselle luennolle, jos tiedän etten todellakaan kuulu sen kohdeyleisöön. (Ok valehtelin taas, menisin koska vain katsomaan luentoa Naruton haalarimuodista. Ja Rock Leen!)

Jo kesä-Desun K18-uudistuksen yhteydessä kirjoitinkin seuraavasti:

Koska kuitenkin ymmärrän hyvin myös pettyneitä nuoria, toivoisin aiheeseen liittyvän skeneväännön herättelevän jäljelle jääviä tapahtumia sisällöntuoton kehittämiseen, jotta kesä-Desun jättämä aukko ei tuntuisi niin suurelta. Eivät nuoret missään nimessä ole vääränlaisia tai vähempiarvoisia kävijöitä, heitä vain suuremmalla todennäköisyydellä usein kiinnostaa hieman toisenlainen ohjelma. Mutta mitä tämä ohjelma käytännössä on, ja kuka sitä järjestää? Kuinka juuri Sinun tapahtumassasi varmistetaan, että sisältö ja kohdeyleisö ylipäätään löytävät toinen toisensa?

Tällä viittasin kaikenikäisille suunnattujen tapahtumien, kuten Traconin, rooliin nimenomaan nuorille suunnatun puheohjelman kannustamisessa. Nuorten osallistaminen on tärkeää niin uusien ohjelmanpitäjien kuin kuuntelijoidenkin luomiseksi, mutta sen täytyy syntyä heidänkin ehdoillaan. Ei Milla 15 vee välttämättä intoudu puheohjelman saloihin kuuntelemalla 110 minuutin palopuhetta Re:Zeron marxismista vain, koska huijautui paikalle ohjelmakuvauksessa mainittujen Remin ja Ramin takia. Toki on aina mahdollista että Milla 15 vee paljastuu satunnaisotannalla ankaraksi talousfilosofianörtiksi, mutta itse satsaisin paukkuni ennemmin siihen, että Milla bongaisi ohjelmakartasta paitsi itseään kiinnostavat aiheet, myös itselleen eniten soveltuvat ohjelmanpitäjät. Tällä hetkellä Traconin ohjelma kun on jaoteltu ainoastaan animeohjelmaan, roolipeliohjelmaan, cosplayohjelmaan, muuhun ohjelmaan ja miitteihin, enkä varmasti ole ainoa jolle kattaus näyttäytyy aika sekavana. Kohdeikäryhmän avulla suodattaminen saattaisi tuoda helpotusta itselle soveltuvan ohjelman etsimisessä. Tai sitten ei, mistä minä mitään tiedän, disregard that i suck ducks jne

Tavalla tai toisella Tracon herätti joka tapauksessa paljon Ajatuksia ikärajattoman puheohjelman saralla. Vaikka kävijänä en vieläkään tunne täysin istuvani tapahtuman profiiliin ja ohjelmanpitäjänä koen tarjotut ohjelmaslotit hankalina täyttää, näen Traconilla silti tärkeän roolin nimenomaan kaikenikäisten tapahtumana, jolla on tilaisuus luoda siltoja uusien ja vanhempien harrastajien välillä. Toivoisinkin sen suhtautuvan tähän puheohjelman suhteen jatkossa kunnianhimoisesti, sillä uusien (nuorten) ohjelmanpitäjien sekä heidän luennoillaan käyvien harrastajien rohkaisusta hyötyvät pidemmän päälle Suomen animetapahtumista kaikki.

Luolacast 08

Luolacastin kahdeksannessa osassa puhutaan tällä kertaa paljon animesta. Pitkään odotettu Doukyuusei-elokuva saa ensi-illan kaveriporukassa, mutta vakuuttaako BL:ää harrastavasta lukiolaisjäbästä kertova Fudanshi koukousei seikatsu? Tanaca ja Harada vilahtavat cameossa tässäkin podcastissa, ja lukemiston puolella ruoditaan kunnolla mm. Aniya Yuijin muistinmenetysmangaa. Mutta kuka on Make, ja miksi Make on lukittu pianon kanssa yksinäiseen huoneeseen? Kenen ideoita tällä kertaa esitetään omina fiksuina oivalluksina? Ja miksi Berserk on yhä relevant kaikille BL-mielisille? Näihin ja muihin kutkuttaviin kysymyksiin vastaa Luolacast 08.

Lataa mp3

Luolacast 07

Luolacastin seitsemännessä osassa juhlistetaan blogin yksivuotista taivalta uuden teemabiisin voimin ja puidaan mm. Nekota Yonezoun Don’t Be Cruelia ja C.S. Pacatin Captive Prince -kirjasarjaa. Lisäksi tartumme ikuisuusaiheeseen: ovatko BL ja juoni mahdoton yhtälö? Entä mikä on insestipoliisi?


Lataa mp3

BL-mangan digiloikka

E-kirjoista näkee aina välillä debattia puolesta ja vastaan, mutta viime vuosina keskustelu tuntuu rauhoittuneen, luultavasti siksi että yleistyneet älylaitteet ja sovellukset ovat tehneet niistä arkipäiväisempiä. Sama arkipäiväistyminen koskee digitaalista mangaa: kun Crunchyrollissa voi viiden euron kuukausimaksua vastaan paitsi katsoa animea myös lukea Attack on Titanin uusimmat luvut, eivät maksulliset digimangapalvelut tunnu enää niin vaikeasti lähestyttäviltä. Vaikka mikään yksittäinen maksullinen mangapalvelu ei tällä hetkellä tunnu nauttivan Netflixin kaltaista yleistä suosiota, ei digitaalinen manga ole myöskään enää niin nappikauppaa kuin aiempina vuosina.

Vaikka palveluja on tullut lisää, läheskään kaikki digimangaa kauppaavat sivustot eivät palvele fujoshien tarpeita kovin hyvin. Esimerkiksi Crunchyrollissa lähimmäksi BL:ää pääsee Kiss Him, Not Me, joka on BL-mangakana aloittaneen Junkon piirtämä shoujosarja. Digitaalisen mangan yleistyminen on silti ollut BL-harrastajien kannalta varsin positiivinen kehityssuunta, koska printtipuolella englanninkieliset BL-markkinat ovat jo pitkään olleet kuihtumassa. Paperimuodossa BL:ää julkaisevista kustantamoista on käytännössä jäljellä enää yksi varteenotettava tekijä (SuBLime), kun muut kustantamot ovat joko kuolleet (Tokyopopin Blu) tai eivät saa mangojaan julkaistua ajallaan tai toimitettua niitä asiakkaille (Juné).

スクリーンショット 2016-07-01 20.42.56

Junkon Kiss Him, Not Me Cruncyrollin mangapalvelussa.

Myös SuBLime julkaisee paperille painettua mangaa enää harvakseltaan, ja silloinkin lähinnä varmoja myyntihittejä kuten Nakamura Shungikun The World’s Greatest First Love, Eiki Eikin ja Zaou Taishin Love Stage!! tai uusimpina investointeina Nekota Yonezoun Don’t Be Cruel ja Takarai Rihiton Ten Count. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä vaikka suurimmat ja suosituimmat BL-sarjat pääsevät länsimaissa bestseller-listoille Naruton ja One Piecen kanssa, ovat pienemmän profiilin BL-julkaisut yleensä kustantamoille riski. Digitaalisen mangan kustantamisen kulut ovat paljon pienemmät kun ei tarvitse huolehtia painatuksen ja logistiikan hinnasta. Digijulkaisut siis mahdollistavat suuremmat valikoimat kuin pelkästään paperilla olisi mahdollista, kun kustantajat uskaltavat kokeilla myös vähemmän varmoja myyntihittejä.

Digitaalisessa muodossa jopa SuBLimen viime vuoden niukahkoon julkaisuaikatauluun mahtuikin aidosti kiinnostavia ja erikoisia sarjoja kuten Kusama Sakaen Lost Letters tai Yamashita Tomokon Night Beyond the Tricornered Window. Sama trendi näkyy myös Junén omistavan DMP:n omassa eManga-palvelussa, jossa on julkaistu vuosien varrella sekä kiinnostavia vähemmän tunnettuja nimikkeitä että kuuluisampien BL-mangakoiden töitä. Jos haluaa ostaa englanniksi esimerkiksi Nakamura Asumikon, Yamamoto Kotetsukon tai Kumota Harukon teoksia, eManga on siihen oikea osoite. DMP:n maine ja julkaisujen laatu ovat tosin olleet hieman kyseenalaisia jo vuosikaudet, joten on mukavaa nähdä että palvelulle on saatu viime vuosina myös kilpailijoita.

スクリーンショット 2016-07-01 20.13.31

Uusia julkaisuja eMangassa kesäkuussa 2016.

Yksi pieni mutta BL-harrastajien kannalta kiinnostava toimija on Manga Reborn. Se myy Amazon.comissa amatöörien tekemiä käännöksiä lähinnä pornopainotteisista BL-mangoista. Junamolestaajien ja seksioppituntien seasta erottuu tällä hetkellä nimekkäimpänä julkaisuna Nekota Yonezoun poikakoulutarina Inside God’s arms. Näin marginaalisena toimijana Manga Rebornilla ei kuitenkaan ole ehkä juuri muuta kuin kuriositeettiarvoa.

Suurempi ja ehdottomasti varteenotettavampi uusi toimija englanninkielisillä BL-mangamarkkinoilla on Renta. Kyseessä on japanilainen mangaa, ranobeja ja lehtiä tarjoava e-kirjakauppa tai -vuokraamo, joka on englanninkielisessä versiossaan profiloitunut lähinnä eroottisen ja romanttisen mangan myyntipaikaksi. Kertakäyttöisen luonteensa vuoksi eroottinen manga sopiikin digimyyntiin kuin nyrkki silmään. Helppo ostaa, helppo lukea, helppo unohtaa (tai säilöä talteen tulevia kertoja varten ilman että sängyn alusta tai kirjahyllyt täyttyvät).

Vaikka naureskelimme aiemmin podcastissa Rentan tarjoamille höpömangoille, ei palvelua pidä aliarvioida. Siellä nimittäin julkaistaan tällä hetkellä enemmän kiinnostavaa ja ajankohtaista BL-mangaa kuin missään toisessa englanninkielisessä palvelussa. Uusia käännöksiä tulee viikoittain, ja sarjojen skaala vaihtelee hömppäpornosta vakavampiin tarinoihin. Vaikka tarinoiden taso heittelee huimasti, mukana on oikeasti laadukkaita ja Japanissa menestyneitä sarjoja ja mangakoita. Suurimpana tähtenä Rentan BL-tekijäkaartissa on tällä hetkellä Scarlet Berico, mutta mangaa löytyy myös sellaisilta nousevilta lahjakkuuksilta kuin Noda Matsumoto, Kurahashi Tomo, Nobara Aiko ja Avil Abey. Eniten Rentan tasosta kertoo kai se, että jaksan käydä tarkistamassa päivityksiä säännöllisesti, enkä ole saanut vieläkään ostettua kaikkia omalla toivelistallani olevia mangoja.

スクリーンショット 2016-07-01 20.10.16

Valittuja paloja Rentassa. Älkää kysykö mistä tuo alusvaatemanga ilmestyi uskottavien ja taiteellisten juttujen joukkoon….

 

Sen lisäksi että BL-mangan tarjonta on nykyään parempaa digitaalisena, bittiversio on nykyään usein yksinkertaisesti se helpoiten saatavilla oleva vaihtoehto. Esimerkiksi Yoneda Koun Twittering Birds Never Fly ei koskaan tavoittanut ainakaan eurooppalaisia ennakkotilaajiaan paperimuodossa, mutta sähköisesti sen kaksi ensimmäistä osaa oli saatavilla helposti hyvissä ajoin ennen paperiversion julkaisupäivää. Samoin moni vanha suosikkisarja joka on myyty loppuun jo moneen kertaan on löytänyt uuden elämän digitaalisena eMangan ja SuBLimen kaupoista. Paperille painettuna Takarai Rihiton englanninkielisestä Seven Daysista saa puskaradion mukaan pulittaa Ebayssa sata euroa kirjalta, ja itsekin muistan maksaneeni yhdestä Modoru Motonin Dog Stylen osasta 30 euroa, vaikka kirjan OVH on lähempänä kymmentä euroa. Onneksi molemmat sarjat ovat nykyään ostettavissa ja luettavissa kohtuuhintaan digitaalisina, joten paperiversioiden metsästäminen jää omistautuneimpien keräilijöiden harteille.

Vaikka kuulun itse juuri tuohon keräilijäosastoon, olen silti huomannut suosivani digitaalista mangaa yhä enemmän ja enemmän viime aikoina. Vaikka paperisissa mangapokkareissa on edelleen oma viehätyksensä, on toisinaan oltava myös käytännöllinen. Kirjahyllyyn ei mahdu loputtomasti tavaraa, eikä jokaista ehkä vähän kiinnostavaa teosta viitsisi ostaa hyllyyn paperisena. Lisäksi digitaalisena ostetun mangan saa luettavaksi heti eikä vasta sitten kun posti sen suvaitsee kotiovelle kuljettaa.

Digimangapalveluissa on tietysti myös ongelmansa. Etenkin Rentan valovoimaisuutta hieman himmentää se, että siinä missä SuBLimen ja eMangan sivuilta saa ostamansa mangat ladata PDF:nä kotikoneelle, voi Rentasta ostettuja mangoja lukea ainoastaan Rentan nettisivuilla ja mobiilisovelluksessa. Tätä kuitenkin kompensoi hinnoittelu: puoleen hintaan voi ostaa lukuoikeuden mangaan 48 tunniksi. Jos tuon ajan sisällä päättää että mangan haluaa pitää uudelleenlukua varten hyllyssään, sen voi lunastaa itselleen kokonaan. Tämä mahdollistaa siis vähän villimmätkin kokeilut, kun lukemastaan ei tarvitse maksaa täyttä hintaa jos sisältö osoittautuukin vähän tuubaksi. Nyt kun Rentan mobiilisovellus toimii myös Suomessa, on palvelun käyttö mielestäni jo sen verran kätevää, etten edes osaa kaivata ladattavia tiedostoja. Etenkin kun SuBLimen tai eMangan PDF:t eivät koskaan ole varsinaisesti vakuuttaneet kuvanlaadullaan.

Luulen, että itselläni ostokynnys digitaaliseen mangaan aleni siinä vaiheessa, kun ymmärsin maksavani enemmänkin ainettomasta palvelusta kuin varsinaisesti mistään konkreettisesta omistettavasta asiasta. Vaikka parempi kuvanlaatu olisi ihan kiva juttu, arvostan kuitenkin ennen kaikkea sitä, että pääsen ylipäätään lukemaan jonkin teoksen. SuBLime, eManga ja Renta ovat kaikki tarjonneet minulle lukuelämyksiä joita en olisi luultavasti koskaan löytänyt muualta. Kaikkien kyseisten palvelujen valikoimista löytyy nimittäin paljon sarjoja, joita ei ole koskaan edes fanikäännetty. Lisäksi minua ilahduttaa että voin samalla tukea suosikkimangakoitani ja heidän teostensa kääntämistä englanniksi.

Noh, se siitä propagandasta. Tietysti on ja tulee aina olemaan paljon ihmisiä, jotka lukevat mangansa ja kirjansa mieluummin paperilta kuin näyttöruudulta, ja se on ihan okei. Digitaalinen manga on joka tapauksessa tullut jäädäkseen, ja tehnyt etenkin BL-kustantamiselle ja BL-faneille pelkästään hyvää.

 

oyamoto tatsuyuki

Scarlet Bericon Tatsuyuki Oyamato the 4th luettavana Rentan mobiilisovelluksessa.