Luolacast #10

Luolacastin tämänkertaisena aiheena on syksyn puhutuin animesarja Yuri on Ice. Poikien välisiä pusuja ja kosintoja on nähty ei-BL-animessa ennenkin, joten mikä tekee YOIsta erilaisen? Entä miksi sarjan tekijät eivät ota kantaa hahmojen välisiin suhteisiin? Miten japanilaisen ja länsimaalaisen fandomin reaktiot ja odotukset eroavat toisistaan? Näiden polttavien aiheiden lisäksi juttelemme mm. kiinalaisesta BL-skenestä ja Gakuen Handsomen ihanuudesta.

Lataa mp3

Mainokset

Yuri on Instagram, eli kuinka Yuri on Ice!!! elää välähdyksistä

tumblr_inline_ohxge8zr6d1qhl7k4_500

Kirjoitin tämän tekstin alkujaan englanniksi Tumblrin puolelle, mutta koska tuoreimmassa Luolacastissa tulemme sivuamaan siinä mainittuja aiheita, päätin kääntää sen vapaasti myös blogiin. Keskeneräisistä sarjoista kirjoittaminen (ja etenkin niistä johtopäätösten vetäminen) on usein hankalaa, mutta aihe on pyörinyt päässäni jo muutaman viikon ajan. Kirjoituksessa pohdin siis muutamia Yuri on Ice!!!:n rakenteellisia ratkaisuja sekä kuinka ne istuvat etenkin fujosheille suunnattuun viihteeseen, kenties ennaltaodottamattomallakin tavalla.

HUOM! Luvassa spoilereita jaksoon 10 asti.

cross

Alkuun hieman taustaa: lämpesin Yuri on Ice!!!:lle varauksella. Katsojana suosin itse tyypillisesti hitaasti kypsyteltäviä sarjoja, joissa voin seurata aitiopaikalta hahmodynamiikkojen kehitystä. Tähän verrattuna YOI:n jaksotus tuntui etenevän pikakelauksella. En missään nimessä inhonnut sarjaa, mutta en alkuun voinut laskea itseäni paljon satunnaista/kasuaalia katsojaa investoituneemmaksi. Sarjan puolivälin paikkeilla huomasin asenteeni vähitellen silti muuttuneen, vaikken heti osannut sanoa miksi; teemoista ja sarjan yleisestä tunnelmasta olin toki pitänyt alusta asti, mutta toisaalta ymmärsin hyvin myös heitä, jotka eivät toteutuksesta niin välittäneet. Mikä sarjassa yhtäkkiä oli voittanut minut puolelleen, vaikka alkuun koin kerronnan enemmänkin etäännyttävänä?

Yrittäessäni kerran selittää tosielämän keskustelussa uutta kiinnostustani sarjaa kohtaan, totesin lonkalta jotakuinkin seuraavaa:

Tää sarja tuntuu enemmänkin sarjalta välähdyksiä. Saat vilahduksia teemoista, elementeistä, luonteista, hahmodynamiikasta – vähän kuin tarkoitus ei olisi alun perinkään kertoa jotain yksittäistä, syvällistä tarinaa, vaan useita eri tarinoita lyhyissä välähdyksissä. Näin voi itse täyttää väliin jäävät aukot haluamallaan tavalla.

Aukkojen täyttäminen, ns. filling-in-the-gaps, on tietysti ikivanha metodi, jota usein käytetään houkuttelemaan kuluttajiksi nimenomaan fujosheja. Sen menestys riippuu toki ennen kaikkea tekijöiden kyvystä ymmärtää koska ja kuinka paljon subtekstiä ja/tai monitulkintaisuutta sarjaansa tunkea, jotta katsojat tarttuvat näihin vihjeisiin ja luovat niistä vapaaehtoisesti jotain uutta. Tämä saattaa toisaalta aiheuttaa tarinaan jopa liiallisia aukkoja, jolloin kerronnan poukkoilevuus voi tuntua ennemminkin ontuvalta käsikirjoittamiselta.  Jos itse tapahtumiin vain viitataan ruudulla, kuinka tehokasta dramaturgia voi ylipäätään olla? Tällainen kritiikki onkin usein täysin aiheellista. YOI:n kohdalla aloin silti pohtia, missä määrin tämä välähdyksenomainen kerronta itse asiassa tukee sarjan rakennetta. Voisiko poukkoilevuus olla itse asiassa täysin tietoinen ratkaisu, jossa subtekstiä hyödynnetään muutenkin kuin perinteisessä fanipalvelumielessä?

tumblr_inline_ohxgbdnjlo1qhl7k4_500

Yksi YOI:n omaleimaisimmista ja ensimmäisinä mieleen painuvista tyyliseikoista on tapa, jolla sarja viittaa internetiin ja sosiaaliseen mediaan, kuten Instagramiin. Lyhyempiä kohtauksia täydennetään Phichitin ja muiden hahmojen ottamalla ”behind the scenes” -materiaalilla, mikä puolestaan luottaa kykyymme tulkita sosiaalista mediaa: ymmärrämme yleensä automaattisesti, ettei yksittäinen kuva ole koko totuus tapahtumasta. Rakastammekin spontaanisti jaettuja valokuvia juuri siksi, että todellisuus niiden takana jää mielikuvituksemme varaan. Välähdyksenomaiset otokset ainoastaan viittaavat tarinaan kuvan ympärillä, ja loput sen taakse jäävästä maailmasta voi jokainen kuvitella itse.

Tätä ajatusta laajentamalla voi ottaa lähestulkoon minkä tahansa jakson tai kohtauksen YOI:sta, ja soveltaa niihin samaa logiikkaa: oli kyse sitten hahmoista tai näiden ihmissuhteista, heidän unelmistaan tai tavoitteistaan, jopa luisteluohjelmiin menevästä harjoittelusta – todellisuus kohtausten takana on varmasti laajempi. Emme näe kerralla koko kuvaa, mutta toisaalta, onko tämä edes tarkoitus? Vai haluaako tarina tietoisesti vain vilauttaa maailmaansa herättääkseen mielenkiintoa ja ajatuksia, kunnes siirtyy seuraavassa kohtauksessa välähtäviin tunteisiin?

Jakso 10 olikin merkityksellinen juuri tästä näkökulmasta. Sen lopussa näemme nimittäin kirjaimellisesti vuoden takaisia tapahtumia staattisina valokuvina, ja niiden jakama tarina on epäilemättä moninkertaisesti ihmeellisempi mielikuvituksemme syövereissä kuin sarjan itsensä kertomana. Kuinka kauan tämä danceoff oikein kesti? Joiko Yuuri kaikki nuo lasit itse? Kuka ensimmäisenä hokasi strippaustangon?? Juuri tällaisesta spekulaatiosta elävät fanficit ja doujinshit. Juuri tämä on se mielikuvituksen maailma, jota fujoshit rakastavat. Voisikin jopa sanoa, että Yuri on Icen!!!:n todelliseksi subtekstiksi osoittautuu koko tarina, jonka suosiosta päätellen kaava on ollut toimiva.

tumblr_inline_ohxg8yi4sr1qhl7k4_500

Subtekstiin/monitulkintaisuuteen luottava kerronta on toki fiksu ratkaisu sarjassa, jota avataan niin monen ihmisen näkökulmasta. Esimerkiksi oma suosikkini JJ vaikuttaa kohtauksesta riippuen joko legendaariselta egomaanilta tai kaverittomalta nolikselta. Jää siis katsojan harteille rakentaa näiden ”välähdysten” väliin hahmon todellinen identiteetti, jossa molemmat puolet voivat samanaikaisesti olla totta.  Metodi on pitkälti sama, jolla rakennamme päivittäin päässämme tulkintoja puolituntemattomista sosiaalisen median jakaman informaation avulla. Toinen esimerkki on kakkossuosikkini Yurio, jonka yksinäisyyteen kyllä viitataan sarjan aikana toistuvasti (mm. tämän isoisän kaipuun ja Viktorin lupauksiin fiksatoitumisen kautta), mutta Otabekin pyytäessä tätä ystäväkseen riippuu täysin katsojasta, kuinka syvältä Yurion kaverittomuus näiden välähdysten myötä oikein vaikuttaa. Kohtauksen teho on siis riippuvainen subjektiivisen tulkinnan syvyydestä.

Rehellisyyden nimissä, Yuri on Ice!!!:n alkaessa minun oli vaikea paikoin samaistua tai edes uskoa vauhdilla etenevään juonenkuljetukseen. Jakson 10 kohdalla havahduin kuitenkin siihen, että tempo oli pysynyt johdonmukaisena koko sarjan ajan. Samoihin aikoihin olin lisäksi lukenut käsikirjoittaja-Kubon kommentteja monitulkintaisuuden suosimisesta, joten tavallaan jakso 10 todensi tämän sisäisen logiikan kertaheitolla: kun katsojalle paljastuu Yuurin unohtaneen koko kännihuuruiset jatkobileet, kaikki edellisissä jaksoissa luodut ennakko-odotukset heittävät häränpyllyä. Yllätyskäänteen on mahdollista tapahtua välähdyksessä, sillä alkuperäiset tulkintamme Viktorin koutsimotivaatioista perustuivat nekin ainoastaan välähdyksille – mitä enemmän sarjan alkupuolisko tähän monitulkintaisuuteen nojasi, sitä useammat tulkinnat se saattoi tarvittaessa kumota.

Jotta tällainen juonenkäänne ylipäätään toimii, edellyttää se kuitenkin katsojalta osallistumista näiden tulkintojen luontiin. Toisin sanoen vastaava juonenkuljetus vaatii katsojalta vapaaehtoista uppoutumista sarjan maailmaan. Tästä johtuen Yuri on Ice!!!:n kaltainen sarja ei välttämättä toimi kaikille. Jos käsikirjoitus luottaa ensisijaisesti katsojan mielikuvitukseen ja subtekstin täyttämiseen lisämerkityksillä, osa katsojista ottaisi aina mieluummin puhtaan, suoraviivaisen tarinan. Jos sarjan teemat, hahmot tai dynamiikat eivät iske, mikään voima maailmassa ei motivoi kuvittelemaan välähdysten taakse yhtään mitään. Tällöin lopputulos voi olla paitsi poukkoileva, myös auttamattoman ontto.

tumblr_inline_ohxgdh0vdv1qhl7k4_500

Tästä huolimatta väittäisin, että monitulkintainen kerronta on Yuri on Ice!!!:n suurin vahvuus. Se muodostaa kehyksen rönsyilevälle käsikirjoitukselle (näin hahmovetoiseksi sarjaksi jo urheilu kun nielee ison osan ruutuajasta), muttei myöskään määritä liian ankarasti kuinka tapahtumia olisi tarkoitus ymmärtää. Rakenne siis rohkaisee nimenomaan aktiiviseen osallistumiseen: hyppää sekaan vain! Luvassa on tarpeeksi materiaalia ruokkimaan mielikuvitusta, mutta myös vapaus tulkita se haluamallasi tavalla! Toki tällainen kutsu ei houkuta jos katsojana preferenssisi kallistuvat toisaalle (eivät ne idolisarjatkaan toimi kaikille!), mutta kuten oman Instagram-feedi, myös Yuri on Ice!!! voi kokemuksena olla kustomoitavissa – niin inspiroiva, eloisa tai unelmantäyteinen kuin itse siltä vain haluaa.

Osomatsu-san: Veljesrakkautta ja ihmisperseitä

Vaikka aprillipäivän BL-matsublogi oli pelkkä vitsi (oh it was a vitsi, he was just a pelle!), on Matsu-kuume vallannut Fujoshiluolaa siinä määrin että aihetta lienee hyvä sivuta vähän oikeankin kirjoituksen merkeissä. Ja sivuamisella tarkoitan tietenkin avautumista, koska näin me täällä luolassa kierimme.

Osomatsu

Miksi Osomatsu-san? (Eli miksi kiinnostuit sarjasta ja miksi se kolahti?)

maipon:

Päädyin Osomatsu-sanin pariin vähän mutkan kautta. Seuraan tumblassa erästä doujinkaa, joka aiemmin postaili taidetta lähinnä Kuroko no basketiin liittyen. Jossain vaiheessa viime syksyä koripalloilijat kuitenkin vaihtuivat oudosti piirrettyihin pottakampauspoikiin, mutta en tuolloin oikein hahmottanut että kyse jostain oikeasti relevantista sarjasta. Vähitellen Osomatsu-san alkoi nousta esille erilaisissa fujoshiyhteyksissä ja alkoi lopulta kutkuttaa mielenkiintoani.

Valitettavasti en kuitenkaan enää muista mikä oli se viimeinen kimmoke, joka sai minut päättämään että tämä on nyt katsottava. Olin joka tapauksessa myyty heti ensimmäisestä jaksosta lähtien: shouwa-anime-läppää! Utaprinssi-parodia! Oden-animaatiota lopputekstien aikana! Erilaiset komedia- ja episodisarjat kuten Sayonara Zetsubou-sensei ja Shirokuma Cafe olivat jo aiemmin iskeneet varsin kovaa, joten Matsut tuntuivat sekopäisyydessään sopivan tähän jatkumoon. Sarjaan toki kesti hetki päästä kunnolla sisään, kun veljeksiä ei aluksi tahtonut erottaa toisistaan, mikä tietty vähensi vitsien iskuvoimaa. Viimeistään ESP-kissen ja Sutaba-Tottyn tavattuani tiesin kuitenkin että Matsuilla on minulle muutakin tarjottavaa kuin kertakäyttöistä hupia.

totty

airinpie:

Seuraan aika harvoin keskeneräisiä sarjoja, sillä niiden maratoonaaminen soveltuu multitaskaukseen taipuvaiselle luonteelleni paremmin. Kenties tästä johtuen nousin Matsumanian kyytiin vasta 24. jakson kohdalla, kun eräänä laiskana sunnuntai-iltapäivänä Maija näytti sarjasta jo edellä mainitun ESP-kissajakson. Loppuiltapäivä kuluikin humahtaen varhaisempien jaksojen parissa. Vaikka monet vitseistä olivat aika keskinkertaisia, osa suomeksi sanottuna huonoja, löysin itseni tuijottamasta ruutua kunnes olin kiinnostunut sarjasta muutenkin kuin ajantappomielessä. Miten tässä näin kävi?

Yksi syy on ennalta-arvaamattomuus. Vaikka yksi skitti saisi haukottelemaan, seuraavan aikana saatoin jo nauraa ääneen. Huumori nojaa toki paljolti Matsujen persoonallisuuksiin, joten koukuttuakseen näidenkin tulee vedota omiin mieltymyksiin. ESP-kissa teki Ichimatsusta kerralla waifun ja muutaman ensimmäisen jakson aikana ymmärsin miksi ystäväni pitävät minua Karamatsuna, joten lemppareiden löydyttyä tulevia tapahtumia on helppo odottaa – olkoonkin, että tapahtumat itsessään olisivat pitkälti älyvapaita, eivätkä välttämättä liity toisiinsa mitenkään.

espnyanko

Älyvapaus on toisaalta se toiseksi suurin houkutin. Ehkä koko sarjan lempiskittini on Dekapanin ja Dayonin matka Amerikkaan, joka odotuttaa itseään kuin ikivanhan ”käveli ja ryömi” -vitsin lailla. Tämänkaltainen huumori joko uppoaa tai ei, mutta koska Osomatsu-san ei tunnu itse juuri hutivedoista välittävän, on jokaista jaksoa mahdollista lähestyä ilman ennakko-odotuksia. Parhaimmillaan tästä seuraa hyvin positiivisia yllätyksiä, kun käsikirjoitus viis veisaa erilaisista konventioista. Samasta syystä itse asiassa pidin 25. jaksosta, kun suunnanvaihto sitä edeltäneeseen jaksoon oli niin häpeilemätön.

Kuka on oma lempimatsusi ja miksi?

maipon:

Tavallaanhan iso osa koko sarjan viehätystä tulee siitä että kaikki Matsut ovat toinen toistaan kamalampia ihmisperseitä. Heidän joukostaan omien suosikkien valitseminen paljastaa siis samalla aika paljon niitä vähemmän kauniita puolia itse kustakin. Toisaalta niin paljastaa myös inhokkien valitseminen, koska ainahan inhoamme fiktiivisissä hahmoissa eniten niitä piirteitä joita emme itsessämmekään voi sietää. Tästä kertoo aika hyvin myös se, miten epäsuosittu Totty on ollut erilaisissa faniäänestyksissä. Häpeilemättömän itsekäs ja perheelleen selkänsä ilman tunnontuskia kääntävä Todomatsu onnistuu varmaan pääsemään vähän liian syvälle ihon yllättävän monella. Tai ehkä vain minulla, ja olenkin itse problemaattinen?

choroko

Toinen symppaamani, suhteellisen epäsuosittu hahmo on Choromatsu, joka toimii mukamas järjen äänenä mutta on oikeasti itsekin täysin kelvoton otaku. Choromatsun fujoshiversio tyttömatsu-jaksoissa vielä sinetöi koko paketin. Jos taas puhutaan parhaista pojista, omaksi ykkössuosikikseni nousee tietysti Ichimatsu joka on kaikessa tsuneudessaan ja crazy cat matsu -estetiikassaan liian moe tähän maailmaan. Haluan samanlaisen kissakotatsu-auton! Ja olen tietysti myös vannoutunut Dayonin fani 5ever.

airinpie:

Kuten Maija yllä jo totesi, ovat kaikki matsut omalla tavallaan itsekkäitä pellejä, joten ajattelen kaikkia lämmöllä. Samaistumispintaa on helppo löytää, kuten vaikkapa hyperaktiivisesta Jyuushimatsusta, jonka energialla jokainen päivä lähtee lihaksikkaasti käyntiin. Karamatsun nolo egomania sekä Ichimatsun yandere-vivahteinen sisäänpäinkääntyvyys herättävät itsessäni kuitenkin eniten ”I know dat feel bro” -tunteita ja sydämentykytyksiä. Siniset glitterfarkut löytyvät jo kaapista, enää puuttuu kylpyammeauto!

ichikara-lakana

Alkuun luulin kypsyväni noin viidessä minuutissa sarjan sivuhahmoihin, mutta Osomatsu-san on jotenkin mystisesti saanut minut rakastamaan myös Iyamin ja Dayonin kaltaisia tolloja. Hokemiin luottava huumori on aina minulle vähän siinä ja siinä, mutta tällä kertaa olen löytänyt tieni niiden paremmalle puolelle. Dayon dayon dayooonn!!!

Miksi luulet, että fujosheja kiinnostaa Osomatsu-san?

maipon:

Sarja on iskenyt Japanissa kaikenlaisiin ihmisryhmiin laidasta laitaan, mutta sillä on myös näkyvä fujoshi-fanikuntansa. Olen nähnyt kaikenlaista spekulointia siitä, miksi juuri Osomatsu-san vetoaa pilaantuneisiin fanityttöihin. Pinnalta katsottuna sarjassa on ainakin läsnä elementtejä, jotka petaavat fujoshi-suosiota: mukana on rutkasti nimekkäitä ääninäyttelijöitä Jun Fukuyamasta Takahiro Sakuraihin, ja sarjassa viljellään paljon suoria nyökkäyksiä tyttöjen fanikulttuuriin: on Utaprinssi-parodiaa nättipoika-hahmodesigneilla ja fujoshi-Chorokoa.

utamatsu

Harvoin mikään sarja kuitenkaan pötkii fanityttöjen keskuudessa kovin pitkälle pelkästään pinnallisilla houkuttimilla. Fujosheihin vetoavat elementit eivät olekaan Osomatsu-sanissa pelkkää pintaa. Väittäisinkin, että sarjan kiinnostavimmat fujoshielementit ovat samoja kuin missä tahansa muussa (mies)hahmojen välisiä suhteita kuvaavissa sarjoissa. Kuusihenkinen päähahmokaarti tarjoaa luonteidensa puolesta jokaiselle fanitettavaa, ja veljesten välisistä mutkikkaista suhteista löytyy lisäksi kaikenlaisia jännitteitä. Sarjan episodiluonne ja toinen toistaan pähkähullummat gag-asetelmat antavat myös faneille käytännössä rajattoman hiekkalaatikon, jossa temmeltää.

airinpie:

Kuten monesti on tullut todettua, fujoshit rakastavat hölmöilyä. Koska Osomatsu-sanin huumori räiskyy vähän joka suuntaan, on loogista että se vetoaa monenlaisiin katsojaryhmiin. Uskoisinkin fujoshien pitävän Osomatsu-sanista pitkälti samoista syistä, kuin se on niin kiintynyt Gintamaan: molempien sarjojen anarkistisuus ei aliarvioi katsojiaan, mutta ei myöskään kumartele liikaa kenenkään suuntaan. Ennalta-arvaamattomuus on aina hauskempaa kuin kaavamainen fanipalvelu.

Kun Gintama tuli nyt mainittua, niin sananen siitä: vertaus ei sikälikään ole turhan kaukaa haettu, että Osomatsu-sanin ohjaaja Fujita Yoichi on ohjannut myös valtaosan Gintama-animen jaksoista. Olenkin kuullut toisinaan ihmettelyä, miksi ihmiset eivät löydä tietään yhtä lailla huumoria ja tunteita yhdistävän Gintaman pariin. Vaikka juonivetoisemman Gintaman tyylivaihtelut palkitsevatkin pidemmän päälle varmasti enemmän, on formaatiltaan skittipohjaiseen sarjaan kuitenkin helpompi hypätä mukaan. Osomatsu-sanin räjähdysmäistä suosiota selittäneekin osaksi se, että nopeatempoisena se tarjoaa viihdettä hyvin kompaktissa paketissa.

No mites se BL-matsu?

ichikara

maipon:

Sinänsä ironista että taisin joskus pohtia, ettei Osomatsu-san välttämättä ole kovin käyttistä fanitettavaa, koska kaikki keskushahmot ovat sukua keskenään. Veljesshipit eivät nääs yleensä oikein napostele. Nyt matsuhelvettiin joutuneena huomaan kuitenkin, että tuo aspekti fandomista harmittaa itseäni kaikista vähiten. Kuten jo ylempänä totesin, hahmot ja näiden suhteet on rakennettu tavalla joka vetoaa fanityttöihin ja jättää aukkoja täytettäväksi. Lisäksi hahmojen äärimmilleen vedetyt persoonallisuudet luovat kiinnostavia kontrasteja, jotka ovat kyllä huomattavasti maistuvampaa seurattavaa kuin monessa nättipoikasarjassa, joissa shipattavaa riittäisi hahmojen lukumäärän ja ulkonäön puolesta, mutta hahmojen persoonallisuudet ja näiden väliset jännitteet muistuttavat lähinnä märkää paahtoleipää (katson teitä, Boueibu ja High School Star Musical).

Sarja myös itse viittaa toisinaan tietoisesti BL-matsuiluun vitseillä, jotka ovat toinen toistaan pahempia rimanalituksia. Samalla fujoshit pääsevät samanaikaisesti nauramaan itselleen ja pohtimaan josko tätä voisi kuitenkin käyttää shippausfodderina. Omasta mielestäni BL-matsu on siis fujoshinäkökulmasta lopulta ihan ymmärrettävä ilmiö, vaikka shippejä ei itse varsinaisesti tukisikaan.

Pixiv-taidesivuston perusteella Japanissa suosituimpia BL-matsu-shippejä ovat Ichikara ja Osochoro. Molemmilla parivaljakoilla on sarjassa paljon yhteistä ruutuaikaa ja varsin problemaattinen suhde. Insestin vastapainoksi yllättävän suosituksi on tosin noussut myös Atsutodo eli Totty ja Atsushi-kun, joka vilahtaa jakson 22 ryhmädeitti-osiossa Tottyn kaverina. Fujoshien kykyä kehittää halutessaan pareja mitä pienimmän interaktion perusteella ei siis todellakaan pidä aliarvioida.

airinpie:

Oman elämäni Karamatsuna (mulla on hei sama syntymäpäiväkin kuin matsuilla! 24.5. represent) ja oman elämänsä Ichimatsun kanssa seurustelevana koen olevani jokseenkin jäävi vastaamaan tähän kysymykseen, mutta sanotaan nyt diplomaattisesti että jos shippaisin Osomatsu-sanista –noin niin kuin aseella uhattuna jossain Siperian takamailla– niin kyllähän se Ichikara olisi. Ihan hypoteettisen teoreettisesti siis. Maija onneksi taustoitti tämän kysymyksen siltä objektiiviselta kantilta, joten voin liukua hiljaisesti takavasemmalle kelaamaan uudelleen niitä kaikkia kohtauksia, missä Ichimatsu tilttailee Karamatsulle koska monimutkaiset Syyt. Hei ihan läpällähän mä vaan. Vitsi vitsi. Tai siis…

Loppuun vielä parivaljakko, joiden suhdetta ainakin voi täysin jeesuksetta sympata:

dayon-dekapan

Godspeed!