Doujinshi-antologiat, uhka vai mahdollisuus

Edellisessä kirjoituksessaan Maija valotti hieman suhdettaan BL-antologioihin sekä erityisesti Pink Gold -sarjaan. Vaikka erilaisten originaaliantologioiden perässä ollaan viime aikoina juostu ahkerasti, on omaan kirjahyllyyni ilmestynyt mystisesti hieman toisenlaisia kokoelmia. Kuten Maija tekstissään jo vihjasi, tulen tässä kirjoituksessa puhumaan yleisesti fanisarjakuvakokoelmista eli doujinshi-antologioista, eli mitä tapahtuu kun siirrytään läpyskädoukkareista puhelinluetteloiden puolelle.

IMG_7494

sikin sokin kivasti yleisantologiaa, shippausantologiaa, pornoantologiaa, pienemmän profiilin antologiaa

Itselleni sana antologia on ollut tuttu nimenomaan genrekirjallisuudesta. Erilaiset harrastajaryhmät luottavat länsimaissakin nimittäin usein niiden voimaan: julkaistavaa materiaalia on helpompi kasata harvinaisemmastakin aiheesta, kun jokainen taiteilija tuo mukaan oman pienemmän panoksensa. Tästä huolimatta aloittaessani doukkaritaivalta en ymmärtänyt doujinshi-antologioista oikeastaan tuon taivaallista. Yksittäisten circlejen julkaisemat kokoelmat vanhoista dounjinsheistaan olivat toki tuttuja, mutta järkälemäiset doukkari-niteet herättivät pitkään epäluuloa. Mitä jos sisällä odottaisi vain sata sivua huonoa japaninkielistä fanficia? Jäätävää ikeajynkkyä? Jonkun diaesitys Bahaman matkalta?

Kyse on kuitenkin BL-antologioiden periaatteella toimivista julkaisuista, joissa yksien kansien väliin on kasattu enemmän tai vähemmän sillisalaattimaisesti usean eri circlen tarinoita. Siinä missä BL-antologian ostopäätökseen vaikuttaa usein eniten teema, on doukkarikokoelmia yhdistävä tekijä usein huomattavasti löyhempi: heittämällä iso osa taviskaupoissa (Animate yms.) myytävistä, sarjakohtaisista doukkariantologioista on ns. all purpose -kokoelmia, joiden keskiössä saattaa olla vaikkapa tietty ryhmä/joukkue/muumikä ja sen toilailut. Sisältö eri tarinoiden välillä voikin tällöin olla mitä tahansa parituksiin ja aiheisiin katsomatta, eikä seksuaalisesta materiaalista muisteta aina etukäteen mainita.

Mitä parituskohtaisemmaksi käydään, sitä tarkemmin sisältökin usein rajautuu. Nimekkäiden julkaisijoiden niteissä esimerkiksi kronologinen jaottelu (mm. ”lukioikä”, ”yliopisto”, ”ammattilaisura”) on etenkin urheilusarjojen kohdalla suosittua. Tämänkaltaisia, ei-niin-spesifejä teoksia löytyy yleensä isojen fandomien kohdalla vähän parista kuin parista, ja niiden piirtäjärostereissa pyörii usein ko. shipistä aktiivisesti doukkareita tehtailevia circlejä. Parhaimmillaan shippausantologiat toimivatkin pikaoppaana oman shipin fandomiin, kun eri circlet ominaistyyleineen käyvät tutuksi antologioiden sivuilla. Tämä helpottaa jatkossa omien suosikkien bongaamista myös yksittäisteoksina, jos pää edellä doujinshimereen sukeltaminen hirvittää.

Untitled-1

vasemmalla sanuki sobataro, oikealla randomhäröilyä Teiko-kokoelmasta

Laaja profiili onkin isojen julkaisijoiden ilo ja kiro: kokoelmien teemat saattavat ehkä olla tylsänpuoleisia, mutta mukaan on usein saatu houkuteltua edes yksi nimekkäämpi tekijä. Mm. Tanaca on varmasti hankkinut itselleen näkyvyyttä nimenomaan Aoki-kokoelmien kautta, ja olipa ensimmäiseen ostamaani Aoki-antologiaan eksynyt myös viimeinen luku sanuki sobataron The Time -doujinshia. Geneerisemmän teinihötön jälkeen sen vähäeleinen (mutta sitäkin armottomampi) tarina aikuisuudesta jätti minut nimittäin täysin sanattomaksi – jos tällaista kamaa voi doujinshi-antologioista shaiban ohella löytyä, niin johan se oli mun pyhä velvollisuus ostaa niistä kaikki! Pahimmassa (vai parhaimmassa?) tapauksessa kokoelma voikin olla ainut mahdollisuus omistaa suositun/harvinaisen doujinkan teoksia, jos niiden originaaleista saa pulittaa tähtitieteellisiä summia.

Isojen julkaisijoiden antologiat ovat kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Mitä lähemmäs ruohonjuuritasolle lähdetään, sitä spesifimmäksi kokoelmat muuttuvat: erilaisiin kinkeihin (alusvaatteet, shibari yms.) erikoistuneet antologiat ovat monesti juuri pienemmän, asialleen omistautuneen porukan käsialaa. Näiden painomäärät ovat tietysti huomattavasti rajallisempia, joten tapahtumien jälkeen teoksia saa usein metsästää käytettynä KGB:n ja kiinalaisen mafian kanssa. Jos fandomissa riittää aktiivisia tekijöitä, voi tuoreestakin sarjasta siis löytyä kokoelmia, mutta nämä ovat toisaalta sisällöltään vielä suurempaa arpapeliä. Kun valinnanvaraa ei ole paljoa, turhauttaa kaksin verroin löytää kansista fanficejä ja surkeita piirtäjiä. Suurin yksittäinen pettymykseni olikin taannoinen R18 Harurin-antologia, joka ei paria kivaa doujinkaa ja kauniita transitiokuvia lukuun ottamatta ollut oikeastaan mistään kotoisin.

Koska iso osa kaikkien kokoelmien tarinoista onkin aika tauhkaa, suhtaudun tätä nykyä doujinshi-antologioihin tietoisena rulettina, josta toivon nettoavani edes pienimmän mahdollisen voiton. Tällä tarkoitan vähintään paria tarinaa, joka erikseen ostettuna oikeuttaisivat kokoelmasta maksetun hinnan (yleensä noin 1200 jeniä). Originaali-BL:n kohdalla on helpompi luottaa tuntemattomampiin piirtäjiin jos julkaisun teema kolahtaa, mutta doukkareissa julkaisijan filtteri voi olla huomattavasti löyhempi.  Sarja ja hahmot määrittävät kyllä pintapuolisesti luvassa olevaa matskua, mutta muutamien sivujen mittaisissa lyhäreissä ei heistä välttämättä sanota mitään kovin kummoista. Antologioihin voikin helposti leipääntyä: jos olisin nähnyt kaikista näistä yksittäisdoukkareissa kaupassa edes kansitaiteen, en olisi ikinä päätynyt omistamaan puoliakaan tästä tuubasta. #kaikkionkuppaapaitsirutto

IMG_7500

kaksi vasemmanpuoleista ovat esimerkkejä pienemmän profiilin kokoelmista, kaksi oikeanpuoleista puolestaan yksittäisten circlejen kokoelmia. eron huomaa niin paperin laadusta kuin kokoelman takapuolelle painetusta taiteilijarosteristakin

Tästä huolimatta doujinshi-antologioista on sitä Jotain, mikä on tehnyt niistä yhtä itsestäänselvän osan ostoslistaani kuin BL-antologiat Maijalla. Ehkä se on bingolottoefekti: kun sisältöä ei voi arvata kannen perusteella, pelataan yhä korkeammilla panoksilla. Läpyskädoukkarien haaliminen ja levittely ympäri hostellin sänkyä on ehkä maailman hauskin asia, mutta antologioiden sivujen kääntelyssä on oma viehätyksensä. Josko se seuraava tarina olisi täysosuma? Kakskyt sivua jäljellä, tuliko hitti vai huti? Ei jeesuksen kevät, taasko tänne on tungettu joku käsittämätön Aomine-Kise-Akashi kolmiodraama?!

Kokemukseen vaikuttaa myös vahvasti faneilta faneille -efekti. Edes isompien julkaisijoiden teokset eivät tunnu pelkältä rahastukselta, kun yksityiskohdat kielivät rakkaudesta sarjaan ja hahmoihin. Erään kokoelman sisällysluetteloon oli lisätty hauskoja yksityiskohtia kuten “hahmojen” piirtämiä raapustuksia, mistä muistaa kokoelman takana olevan aina ryhmä asialleen omistautuneita ihmisiä – ja niin kauan kuin joku on aiheelleen intohimoinen, on tämän mahdollista saada aikaan myös jotain jakamisen arvoista. Niin kauan kuin puhelinluettelossa on sivuja jäljellä, voi kulman takana aina odottaa uusi Tanaca. Vain jeesus tietää!

Koska omien lemppareiden pariin jumiutuminen olisi tylsää, tarjoavat doujinshi-antologiat siis avainpaikan etenkin ison fandomin nykyhetkeen. Jos doujinshien plärääminen sokkona ei nappaa tai virhelaukauksien suhteen haluaa olla mahdollisimman kustannustehokas (huonoimmillaankin hinta-laatusuhde on kyllä kohdallaan), voi doujinshi-antologioita suositella varauksetta etenkin harrastusta aloittaville. Odotusten suhteen on toki syytä olla realistinen, mutta toisaalta sama pätee kaikkiin doukkareihin: skeidaa päätyy hyllyihin väistämättä, mutta puhelinluettelosta saa onneksi halutessaan vaikka kätevän ovistopperin.

Untitled-2

yksityiskohdat best

P.S. Havahduin vasta paljon myöhemmin tajuamaan, että olen vuosikausia omistanut doujinshi-antologioita: Del Reyn julkaisemat Phoenix Wright Ace Attorney Official Casebook -mangat kun toimivat täysin samalla periaatteella, vaikka tekijöiden tiedot on siivottu näkymättömiin. Raja ”virallisen” ja fanisarjakuvan välillä voi siis toisinaan olla hyvin, hyvin häilyvä…

Mainokset

Pinkin kull*n arvoitus

Sain menneellä viikolla BL-tuliaisia Japanista ja Kiinasta, kun vaihdossa ollut ystäväni palasi vihdoin Suomeen. Tuliaispaketin odotetuin osanen oli ehdottomasti Pink Gold -pornoantologian viides osa, jonka lukemista olen odottanut joulukuusta saakka. Aiemmin en ollut kovin tietoinen tai kiinnostunut manga-antologioiden olemassaolosta muuten kuin kuriositeettina, mutta jotenkin parin viimeisen vuoden aikana olen puolivahingossa päätynyt keräämään Pink Gold -julkaisusarjan lähes kaikki osat, ja tutustumaan siinä sivussa vähän muihinkin vastaaviin julkaisuihin. Tässä kirjoituksessa yritän valottaa, miksi antologiat ovat kivoja ja miksi juuri Pink Gold kiinnostaa.

Pink Goldin kannet 1-5

Kaikki kerätään kaikki kerätään! Nyt puuttuu enää kuudes osa

Yksinkertaisimmillaan antologia on julkaisu, joka kokoaa yhteen monen eri tekijän töitä. Periaatteessa myös jatkuvajuonisia tarinoita julkaisevat mangalehdet ovat antologioita, ja jotkut niistä itseään sellaiseksi kutsuvatkin (esim. Opera ja Citron). Rajallisen kokemukseni vuoksi en oikeastaan osaa sanoa, onko tällaisessa tilanteessa mangalehden ja -antologian välillä jotain muutakin eroa kuin paperin laatu ja semantiikka, joten fiksummat saavat kertoa oman näkemyksensä aiheesta.

Tässä kirjoituksessa puhun kuitenkin lähinnä itsenäisiä lyhyttarinoita julkaisevista antologioista (japaniksi オール読み切りアンソロジー, ”all one-shot anthology”). Tällaiset julkaisut eivät välttämättä ilmesty säännöllisesti tai edes osana mitään sarjaa, ja usein niissä on jokin teema johon liittyen tarinat on piirretty. Sarjakuvien lisäksi mukana saattaa olla myös yksittäisiä kuvituksia tai lyhyitä sarjakuvaesseitä aiheesta.

Yleensä antologioiden pointtina on joku tarkkaan määritelty teema. Hyvä esimerkki tästä on Dame BL, joka oli ensimmäinen omakohtainen kosketukseni antologioihin. Kirja kokosi yhteen mangakoiden twitterissä ideoimia BL-tarinoita, joiden he arvelivat syystä tai toisesta olevan liian outoja julkaistavaksi normaaleissa BL-lehdissä. Antologioita on tehty hyvinkin spesifeistä aiheista jokaiseen makuun: stalkkeripojat, seksiasennot, mekkoihin pukeutuvat pojat, bukkake, turrit… Joskus teema voi kuitenkin olla varsin löyhä, ja esimerkiksi Pink Goldissa se tuntuu lähinnä olevan R18. Sitä julkaiseekin Libre-kustantamon aikuisviihteeseen keskittynyt alahaara X-BL.

Kuvat kansista

Erotoro hatsukoi (teemana ensirakkaus), Gesu BL (teemana ”lowlife”) sekä Dame BL

Baby Comics Extra -kansia

Baby Comics Extra on tunnettu vähän kyseenalaisista aiheistaan, tässä Itai ero ja Yankee uke. Älkää tuomitko mun makua!

Aiheen lisäksi ostopäätökseen vaikuttaa itselläni myös lista mukana olevista taiteilijoista. Mitä useampi hyväksi havaittu mangaka on mukana, sitä helpompi julkaisusta on innostua. Hyvä esimerkki tästä on viimesyksyinen Gesu BL -antologia, jossa olivat mukana mm. Hideyoshico, Jaryuu Dokuro, Ogeretsu Tanaka ja Ichikawa Kei, ja jota metsästin kirjakaupoista ympäri Tokiota ennen kuin luovutin ja tilasin sen Amazonista. Tietyn kustantajan tai sarjan antologioissa seikkailevat usein samat nimet kerrasta toiseen, joten lempimangakaansa seuraamalla voi löytää myös uuden lempiantologiansa. Itse en ainakaan olisi yhtä uskollinen Pink Goldille, jos sen vakituiseen taiteilijarosteriin ei kuuluisi Nakamura Asumiko.

Myös kansikuvataiteilijat pysyvät usein samana tietyn julkaisusarjan sisällä. Erotoron tähtenä on Aniya Yuiji, ja Kyuugou taiteilee kansia mm. Baby Comics Extraan. Pink Goldilla ei ole yhtä tiettyä kansikuvakasvoa mutta ei se sellaista tarvitsekaan, koska kierrättää kansissa Be x Boy Gold -lehden suurimpia nimiä: Ayane Yamano, Nakamura Asumiko, Nekota Yonezou, Ike Reibun jne. Antologian tavaramerkiksi on myös muodostunut kikkailu kansimateriaaleilla, mikä tekee jokaisesta kirjasta hienon keräilyesineen (sikäli kun pornokirjoja nyt sellaisina voi pitää). Alunperin juuri Nakamura Asumikon piirtämä, kurkistusrei’illä varustettu kansi innosti minut tutustumaan Pink Goldiin, vaikka en tiennyt julkaisusta muuta kuin nimen ja kansikuvan.

Pink Gold 2 ja 3:n kannet
Ovelia nää sensuurit

Kansilla tuntuu muutenkin olevan iso merkitys antologioiden markkinoinnissa. Ei ole mitenkään epätavallista, että tunnettu mangaka piirtää pelkästään kansikuvan tai kuvituksia, ja itse tarinat ovat vähän tuntemattomampien taiteilijoiden käsialaa. Vaikka tämä tekee antologioiden ostamisesta aina hieman hakuammuntaa, se ei ole yksistään huono asia. Laaja tekijäkaarti yleensä auttaa uusien, mielenkiintoisten mangakojen löytämisessä, mikä onkin mielestäni yksi antologioiden hauskimmista puolista. Uusiin tekijöihin voi tietysti tutustua ostamalla minkä tahansa BL-lehden, ja niitäkin minulla on kertynyt hyllyyn muutamia jonkun tietyn sarjan tai mangakan takia. Lehdissä ilmestyvät tarinat ovat kuitenkin yleensä jatkuvajuonisia, eikä irrallisten mangalukujen lukeminen keskeltä tarinaa ole välttämättä kovin mielekästä. Samalla toki voi tutustua uusiin, potentiaalisesti mielenkiintoisiin sarjoihin, mutta itsenäisten lyhyiden tarinoiden lukeminen on tietyssä mielessä palkitsevampaa.

Antologioissakin voi kyllä olla mukana jatkuvajuonisia sarjoja, esimerkiksi Seran hulvaton viidakkoseikkailu Razoku no hanayome (”nudistiheimon morsian”) on ollut Pink Goldin vakiokamaa ensimmäisestä osasta asti. Antologiassa on nähty myös ekstralukuja tunnetuista Libren sarjoista kuten Ayano Yamanen Finder tai Ike Reibunin Bi no kyoujin. Nakamura Asumikon antologiaan piirtämät tarinat puolestaan liittyvät löyhästi toisiinsa koulupoikateemansa kautta, ja niistä on syksyllä ilmestymässä kokoelmateos Ano hi, seifuku de.

Nakamura Asumiko: Tenkousei ja Hadaka no boku
Nakamuran tarinoita Pink Gold nelosesta ja kolmosesta: Tenkousei ja Hadaka no boku

Pink Gold on lähellä sydäntäni myös henkilökohtaisempien syiden takia. Jokaisen osan olen hankkinut tai saanut jollain muistettavalla tavalla, mikä tietysti lisää tunnearvoa. Rajoitettu painosmäärä takaa sen että kirjat myydään aina loppuun, ja mikään ei kutkuta keräilyhimoa yhtä paljon kuin tietyn tavaran metsästäminen oudoista paikoista. Lisäksi Pink Gold on ollut esimerkillisen hienoa opiskelumateriaalia japania harjoittelevalle. Seksipainotteisissa tarinoissa ei yleensä ole kovin mutkikasta sanailua, ja BL-tarinoille olennaista sanastoa oppii melkein itsestään. Ja vaikka juonen hienovaraiset pointit jäisivät tajuamatta, tarinan lukemisesta saa kuitenkin aina ”palkinnon” kun päästään niihin H-kohtauksiin. Pisteenä i:n päälle Pink Goldissa on vielä furiganat mukana helpottamassa lukemista.

Varsinaisen mangasisältönsä puolesta en kuitenkaan pidä Pink Goldia mitenkään ylivertaisena antologiana. Vaikka seksikohtausten määrä ilahduttaakin, osa tarinoista on omasta näkökulmastani joko liian koomisia tai häiritseviä (mutta niinhän se aina menee), ja yleensä pornoilussa onnistuvat Asia Watanabe ja Minami Haruka ovat tuottaneet Pink Goldin sivuilla lähinnä pettymyksiä. Uusiakaan mangakoita ei rehellisyyden nimissä ole Pink Goldin sivuilta tullut bongattua kuin kourallinen: Harada ja Yoshi tulevat päällimmäisinä mieleen. Paljon paremmin sekä erotiikan että uusiin lahjakkuuksiin tutustuttamisen saralla onkin viime aikoina onnistunut niin ikään X-BL:n julkaisema Erotoro, jonka ver.SS ja Hatsukoi -osat löytyvät minulta hyllystä. En kuitenkaan ehkä koskaan olisi tutustunut niihin lähemmin, jos Pink Gold ei olisi alunperin innostanut minua antologioiden pariin.

PS jos mielit tutustua antologioihin tarkemmin, Dame BL ja Syrup! [Bitter] -kokoelmat on poikkeuksellisesti fanikäännetty englanniksi kokonaisuudessaan. Yleensä antologioista päätyy nettiin vain osa tarinoista, monesti ilman mainintaa niiden alkuperästä.

PPS jos olet enemmän kiinnostunut doujinshiantologioista, niistäkin on tulossa blogiin kirjoitusta lähiaikoina, kun Airin saa sellaisen valmiiksi.