Uintiunelmia ja BL-vertaistukea Sydneyssä

aus1

Kuten rantakylä Iwamia käsitelleessä tekstistä kenties kävi ilmi, fiktiivisten tapahtumapaikkojen perässä juokseminen ei ole Japanissa mikään uusi juttu. Oli kyse sitten Tsuritamasta Enoshimassa, Yowamushi Pedalista Hakonella tai jopa Detective Conanin muotoisten hiekkaveistosten ihailusta Tottorissa, Japanissa osataan hyödyntää animeturismin taikaa. Kaikki animeturismi ei kuitenkaan kohdistu Japaniin, tai ole edes yhtä itsetarkoituksellista: tahattomaksi pyhiinvaelluskohteeksi Free!-sarjan faneille on muodostunut myös Australian Sydney, jonka maisemiin sarjan kakkoskauden jakso 12 sijoittuu. Mutta millainen ihminen lentää vielä ylimääräiset kymmenen tuntia toiselle pallonpuoliskolle tuijottelemaan teinijonneista kertovassa piirrossarjassa näkemäänsä Harbor bridgeä?

Miksi juuri Sydney?

Airin: Vaikka Free!:n kakkoskausi jätti paljon hampaankoloon käsikirjoituksen ja rytmityksensä osalta, valehtelisin jos sanoisin ettei kauden jakso 12 silti tuntunut kuin tuki- ja liikuntaelimeni ajaisivat kanjoniin Ace of Spadesin soidessa taustalla. Välimatkojen vuoksi en kuitenkaan vakavasti harkinnut Sydneyssä vierailua ennen kuin pitkäaikainen, hieman kaupungin ulkopuolella asuva ystäväni ehdotti kyläilyä Japanin reissun yhteydessä. Maijan sain houkuteltua mukaan Khurstenin BL-kytköksillä ja ruokaharrastuneisuudella. Koska lopullinen rettimme siis vei Iwamin ja Tokion kautta Sydneyyn, sai koko loma Maijan vitsistä liikanimen “Harurin Honeymoon” sarjassa Australiaan matkanneiden hahmojen mukaan.

Maija: Ei sitä ihan joka päivä tule pyydetyksi mukaan Australian-reissulle, ja kieltämättä ensireaktioni oli hieman epäuskoinen, etenkin kun matkaa suunnitellessa lomakassani oli edellisen Japanin-matkan jäljiltä vielä aika heikossa hapessa. Lopulta kuitenkin lämpenin ajatukselle, koska tämän parempaa “tekosyytä” maailman toiselle laidalle matkustamiseen tuskin tulisi ihan heti vastaan uudestaan. Lisäksi innostuin mahdollisuudesta päästä tapaamaan Khurstenia, joka BL:ää ja fujoshikulttuuria työkseen tutkivana ihmisenä oli varmasti paras mahdollinen matkaopas hieman Erilaiselle Elämyslomalle.

aus2

Central station, Hyde Parkin suihkulähde

aus3

Sprint platform matkalle Olympic Parkiin, Aquatic Centren uima-altaat

Animeturismifiilikset Sydneyssä?

Airin: Siinä missä Iwamista löytyy tapahtumapaikoille johtavia, yksityiskohtaisia karttoja, Sydneyssä turismikohteista täytyy ottaa etukäteen selvää. Moni näistä on onneksi universaaleja nähtävyyksiä (Bondi Beach, Hyde Park, Olympic Parkin Aquatic Centre, Harbour Bridge…), joten oikeille mestoille eksyy melkein vahingossa. Oman seurueemme semipaikallinen johdatti lisäksi kätevästi lautalta toiselle ja jopa jakson 12 endcardissa nähtyjen Harryn lihapiiraiden luokse, joten maisemista oli helppo keskittyä nauttimaan ilman sähläilyä.

Mitä tulee itse animeturismiin, jos Iwami herätti epämääräisiä rytmihäiriöitä yhdistäessään fiktion faktaan, viimeistään Australiaan suunnatessa oltiin toden teolla jännän äärellä. Samoilla hoodseilla taustatyötä tehnyt KyoAni ei nimittäin ole yksityiskohdissa pihistellyt, mistä johtuen Sydney osoittautui vähintään Iwamin kaltaiseksi rytmihäiriökeskukseksi, kun tuntematonta suurkaupunkia lähti tarkastelemaan lempihahmojensa jalanjäljissä. Oopperatalon ja Harbour bridgen näkymät ovat toki komeita, mutta juuri ne pienet yksityiskohdat vetivät eniten tilttiin: maahantuloviranomaisten leima omassa passissa, Central Stationin kello ja Olympic Parkin suihkulähteet tuntuivat varauksetta sydänalassa, puhumattakaan George Streetiltä löytyvän The Russell Hotelin lävähtämisestä ihka-aitona silmien eteen – mutta siitä kohta (huomattavasti) lisää.

Maija: Toisin kuin Eräät, en ollut etukäteen opiskellut uintisarjan Australia-jaksoa kovin tarkkaavaisesti. Pala kerrallaan hahmottuvat maisemat kuitenkin tekivät vaikutuksen, ja etenkin Bondi Beachin aallot ja Milsons pointilta ja The Rocksista avautuvat näkymät Sydneyn satamaan jäivät mieleen. Kun toisena reissupäivänä sitten katsoimme kyseistä animejaksoa yhdessä, oli hauska bongailla paikkoja joissa olimme jo käyneet. Vaikka suurin osa nähtävyyksistä on tosiaan mistä tahansa matkaoppaasta tuttuja, olisi erillisestä Free!-turismikartasta ollut hyötyä siinä vaiheessa kun juoksimme etsimässä auringonlaskun aikaan täydellistä näköalapaikkaa Sydney Harbor Bridgelle. Itse asiassa Japanissa tällainen epävirallinen opas onkin jo tehty, mutta sen ohjeet eivät ilmeisesti olleet kovin täsmällisiä, koska päädyimme metsästämään oikeaa lokaatiota toisenakin iltana lahden toiselta puolelta. Myös Russell Hotelin henkilökunta osasi kertoa mistä paikoista pääsee näkemään sarjasta tuttuja näkyjä, vaikka heillä ei varsinaista karttaa tarjolla ollutkaan. Hotellin vieraskirjan selailu toi myös mieleen Iwamin lukuisat vieraskirjat, kun normaalien hotellivieraiden merkintöjen seasta löytyi “For the team, for the future!” -kirjoituksia lähinnä japanilaisita vierailijoilta.

aus4

Bondi Beach, Harbor Bridge Oopperataloineen ja endcard ekalta kaudelta :D

aus5

No se hiton Russell Hotel, no se hiton huone 25

Matkan kohokohdat?

Airin: Tärkeintä Sydneyn matkassa oli tietysti ystäväni Khursten, joka majoitti meidät kotiinsa ja toimi epävirallisena matkaoppaana ja sijaisäitinäni koko reissun ajan. Lukemattomien BL-avautumisten lisäksi pääsimme nimittäin hipelöimään jos jonkinlaista väitöskirjan tutkimusmateriaalia (sekä mm. est emin itsensä signeeraamaa kopiota Ultrasista!), tutkimaan Comiketin historiaa ja opettelemaan gyozan tekoa. Khurstenia on myös kiittäminen reissun pahimmasta slaagista, kun ensin parisenkymmentä minuuttia Russell Hotelin ulkopuolella flippailtuani eksyimme hotellin respaan, ja Khursten pokkana tiedusteli löytyisikö Harukan ja Rinin jakamasta huoneesta 25 mahdollisesti tilaa. Jostain käsittämättömästä syystä huone osoittautui vapaaksi juuri lähtöämme edeltävänä iltana, ja loppu onkin noloa ulinaa kun tajusin viettäväni viimeisen Australian yöni juuri tuossa pahamaineisessa tuplasängyssä. Hei nyt hermanni mitä helvettiä täällä tapahtuu

Kuten Maijan kertomasta voi olettaa, itse henkilökunta suhtautuu hyväntahtoisesti Free!-sarjan faneihin, ja juttelimmekin tovin aiheesta nieltyäni itsekunnioitukseni viimeiset rippeet Khurstenin ja Maijan nauraessa taustalla. Kuulemma suomalaisia Free!-turisteja ei hotellissa ole aiemmin näkynyt, joten ilmeisesti vedin samalla pohjat kokonaiselta kansakunnalta eli olkaa hyvä vain. Myös reissun legendaarisin laini on peräisin respan miespuoliselta taholta, joka huoneen suosiosta puhuttaessa totesi “that Haru guy, he must be pretty good” – absurditasot siis luokkaa triljoona jo ennen kuin olin jalallani edes huoneeseen astunut. En edelleen osaa täysin sisäistää tätä puolivahingossa tapahtunutta loppuhuipennusta, mutta lienee sanomattakin selvää miten paljon henkilökohtaisemman tämä(kin) kokemus sarjasta itselleni teki. Ainoaksi miinukseksi laskisin spartalaisen aamiaistarjoilun sekä sen, ettei Maija antanut minun pölliä huoneesta pöytälamppua. (Minisaippuan vein silti.)

Vaikka Russell Hotel toki on yksittäisenä (ja pyytämättä ja yllätyksenä jne) kokemuksena Se juttu, lukeutui matkaan kuitenkin kaksi odotetumpaa kohokohtaa. Näistä toinen oli Bondi Beach, joka vielä Iwamin rantojenkin jälkeen sai aikaan spontaanin naurun ja paljain varpain rantahiekassa säntäilyn Australian kevättalvessa (ok aika vaikea puhua talvesta kun lämpötilat vetävät 18–27 C väliä). Heti rantavisiitin jälkeen luvassa oli se vähän jännittävämpi kohokohta, kun oikeaan pohkeeseeni hakattiin matkan teeman tiivistävä tatuointi. Monimerkityksellisyydestään huolimatta tämä ilmeisesti miellytti Harurin-jumalia sen verran paljon, että hyvä tuuri huoneen 25 suhteen kävi toteen.

Maija: Olisi varmaan pitänyt ottaa Airinin Tokiosta hommaama Makoto-halityyny mukaan kiertämään Sydneytä, jotta myös valaiden suojeluspyhimys olisi antanut meille siunauksensa. Etukäteen varaamamme valaanbongausveneajelu nimittäin peruuntui huonon sään takia, joten matkan parhaaksi anniksi muodostuivat hyvä ruoka ja hyvä seura. Pääsimme äänittämään yhteistyössä podcasteja, testaamaan Suomessa kehittämämme BL-tarinankerrontapelin ulottuvuuksia ja ylipäätään avautumaan BL:stä ja fandomista. Junamatkat Sydneyyn ja takaisin hurahtivat nopeasti kun Khursten keksi alkaa livekääntää ebookjapanista ostettuja japaninkielisiä mangoja. Pääsin tutustumaan lähemmin esimerkiksi Nantoka naruhibiin ja Haradan Hen-aihin. Suurta riemua tuottivat myös Japanista tuotujen doujinshien selailu yhdessä, kirkkaimpana tähtenä Free!:n Sousuken ja suuren kalmarin herkästä yöstä kertova Sou-chan ja na ika!. Nörtteilyn ulkopuolella Sydneyn satama ja lukuisat rannat (Bondi, North ja Manly) tekivät yhtä suuren, vaikkakin vähän erilaisen vaikutuksen kuin Iwamin maisemat. Ravintolatarjontansa puolesta Sydney osoittautui todellseksi hipstercentraliksi jota varmaan voisi suositella kaikkien tiedostavien ruokamatkailijoiden mekaksi, jos se ei olisi niin kaukana kaikesta. Terveisiä vaan Lord of the Friesin vegaanihodareilta ja Black Star Pastryn lähiruokakakuilta.

aus6

joskus käy näin, jakson 12 päätöskohtauksen maisemat (Khurstenin kuva!)

Eli miten meni noin niinku omasta mielestä?

Airin: Jo ensimmäisenä päivänä ennen Hyde Parkin suihkulähteitä bongasimme Anzac Memorialin luota taivaalle piirtyvän suihkukoneen vanan, joka kirjasi sellaisia viestejä kuin “Jesus = Hope”. Tulkitsin tämän universumin yritykseksi kertoa minun tarvitsevan kipeästi Jeesusta. Harmi, että yrityksen tasolle se jäikin, sillä koko reissu oli kyllä aivan käsittämätöntä vuoristorataa erilaisten tunnetilojen kyydissä. Russell Hoteliin kirjautumisen aamuna telkkarista pursusi vielä australialaisia hautajaisvakuutusmainoksia, eli aika napakka tilannehuumorin taju kohtalolla taitaa olla. Mitä tähän nyt voi edes sanoa? Olo on ehkä nöyrä kuin kymmenen teksushotin jälkeisenä aamuna, mutta mitään en kadu.

Maija: Minulla ei ollut kovin suuria ennakko-odotuksia Sydneyn suhteen, mutta nautin kyllä kyydistä. Maisemien ja uusien ystävien lisäksi viihdyttävintä seurata Airinin flippailua erilaisten Harurin-aiheisten nähtävyyksien edessä. Lienee pieni ihme, ettemme ole edelleenkin majoittuneena Russell Hotelin edustalla sijaitsevalle puistonpenkille, josta Airin uhkasi tehdä kotinsa kun ei toisaalta uskaltanut mennä hotelliin mutta ei tahtonut lähteä poiskaan. Vahingonilo ystävien henkisestä tuskasta on aina parasta, eikös vaan.

Mainokset

Iwami, tosielämän Iwatobi

Japaninmatkamme ensimmäinen etappi lähestulkoon suoraan Naritan asemalta oli siis Iwami, kaikkien uintihelvetistä kärsivien mekka eli Free!-sarjan Iwatobi-kylän “tosielämän vastine”. Koska Iwamista on kirjoitettu jo hyviä ja kattavia oppaita aiemminkin, keskitymme tässä kirjoituksessa lähinnä omiin fiilistelyihin sekä sellaisiin käytännön neuvoihin, joita emme muualta olleet etukäteen bonganneet. Jotta tunnelmat tulisivat mahdollisimman reaaliajassa, kirjoittelemme tätä Shibuyan Starbucksista, kun yöbussi oli ensin tuupannut meidät Shinagawan asemalle puoli seitsemältä aamulla. Livereportaasia parhaimmillaan!

unnamed (13)

MIKÄ?
Iwami, Tottorin prefektuurissa sijaitseva rantakylä, joka toimi inspiraationa Free!-sarjan Iwatobille.

MITEN?
Junalla (tai bussilla) – Osakasta ja Kiotosta pääsee suoraan esim. Super Hakuto Expressillä Tottoriin, josta vaihdetaan paikallisjunalla Iwamiin. Tokiosta tullessa täytyy siis vaihtaa ainakin yhdellä isolla asemalla, mutta mm. yöbussilla (9,5 h) pääsee suoraan myös Tottorin asemalle.

MITÄ MAKSAA?
Matkustustavasta riippuen yhteen suuntaan Tokiosta yöbussilla noin 10 000 jeniä, Shinkansen + Super Hakuto Express -kombolla noin 21 000 jeniä. Osakasta Super Hakuto Expressillä noin 7000 jeniä, eli suositeltavaa on tehdä reissu joko Osakasta tai Kiotosta käsin. Paikallisjuna Tottorista Iwamiin maksaa yhteen suuntaan 320 jeniä.

cross

Miksi juuri Iwami?

Airin: Koska juuri Iwami. Harvassa ovat ne, joille obsessioni uintijonneihin on jäänyt jotenkin epäselväksi – reissua Iwamiin olen hautonut päässäni jo iät ja ajat, mutta oikea ajankohta loksahti paikalleen vasta elokuun matkan yhteydessä. Vaikka loppukesän Japani on suhteellisen infernaalinen matkustelun kannalta, olen äärimmäisen tyytyväinen että uhmasimme aurinkoa ja hikinoroja, sillä sarjan kannalta juuri kesä on autenttisinta aikaa Free!:stä tuttujen maisemien tuijottelulle. Kahden vuoden uinti-infernon jälkeen toivoin reissun olevan jollain tavalla terapeuttinen nimenomaan oman fanituksen kannalta, ja tottakai kiinnosti myös mahdollisuus käydä Japanissa kunnolla landella (etenkin kun etukäteen meitä oli peloteltu sillä, että Iwamin lähin kaupunki Tottori on “Japanin perse”).

Maija: Tutustuin animeturismin riemuihin pari vuotta sitten vieraillessani Tsuritama-animen tapahtumapaikalla Enoshiman saarella. Upeat maisemat saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että nörttimatkailija voi päätyä hienoihin ja ainutlaatuisiin paikkoihin, joihin ei välttämättä muuten tulisi lähdettyä. Niinpä otin idean Iwamin-matkastakin vastaan avoimin mielin, vaikka en erityisen suuri Free!-fani olekaan.

station

Iwamin asema ulkoa ja sisältä, tuttua menoa

beach

Näkymiä Uradome beachilta

Ensivaikutelmat Iwamista?

Airin: Saavuimme perille Iwamiin joskus yhdeksän maissa illalla, joten lähes koko matkan ajan ulkona oli pilkkopimeää. Jo Iwamin juna-asemalla sydän hypähti kuitenkin hetkeksi kurkkuun, kun junasta astuessa näky oli hämmentävän tuttu. Asemalta löytyivätkin ensimmäiset Free!-julisteet kylmänviileästi seinään teipattuna… Keskelle ei-mitään pamahtaminen oli hyvin surrealistinen kokemus, etenkin kun kävelymatka guesthousellemme oli alkuvaiheessa hysteerisesti vilkkuvien tietyövalojen reunustama. Itse guesthouse sijaitsi aivan meren rannalla, joten tunnelmassa oli jotain hyvin taianomaista, vaikka itse maisemien katselu saikin odottaa seuraavaan aamuun.

Maija: Jos minulla oli jo etukäteen fiilis että Iwami on keskellä ei mitään, niin pimeässä tyhjän ja hiljaisen kylän läpi taivaltaminen ei ainakaan onnistunut kumoamaan tunnetta. Toisaalta, pikkukaupungin tunnelmaa tänne oltiin tultukin hakemaan, ja lähes sokkona discovalojen keskellä tarpominen jätti lähtemättömät muistot. Toisaalta ilman matkaseuralaisemme kannettavaa wifi-asemaa hauska seikkailu olisi voinut muuttua tuskien taipaleeksi, kun pelkän tulostetun kartan avulla pimeässä navigointi olisi voinut olla hieman haastavaa.

sights

Lookout point, Harun ja Makoton kotihoodsit

shrine

Arasuna jinja ja makoots

Free!-kiertokäynnin tunnelmat?

Airin: ADHSJSFDSHJADS ABSCASHDAGDH ASDHSEGHGDWADA ASDGAHSDAWETAWAGHDSFAGDFS

elikkäs juuh. Lähdimme siis heti aamiaisen jälkeen (makrilliaamiainen!!!) kohti aseman vieressä sijaitsevaa turisti-infoa, josta tarkoituksena oli vuokrata pyörät ja kruisailla opaskartan avulla ympäri tuttuja hoodseja. Jo matkalla leuka meinasi loksahtaa maisemien kauneudesta, kun päivänvalossa Iwamista näki vihdoin muutakin kuin juoma-automaatit pimeydessä. Paluumatkalla Twinkle-leipomon Makoto-julisteet vahvistivat edellisillan olettamusta: täällä ei jätetä mitään arvailun varaan, vaan uintijonneja syleillään antaumuksella. Sama linja jatkuikin koko päivän aina turistitoimiston krääsävuoresta nimikoituihin vuokrapyöriin (Haru-chan ikuisesti muistoissani, paras sähköpyörä ever) ja jopa Tajirin satamaan johtavan kadun varrelle teipattuihin julisteisiin. Beach Inn Takesousta löytyi toinen keräilykeidas, ja jätimmekin kornin suomalaisittain Muumi-tikkareita omiyageksi vähän joka toiselle nörttipaikan omistajalle.

Vaikka itsensä kuvauttaminen Iwatobi-chanin pään kanssa hauskaa onkin, suurimmat tutinat aiheutti tietenkin itse maisemakierros. Turisti-infosta saa siis selkeästi merkittyjä karttoja, joiden perusteella tärkeimmät tapahtumapaikat löytää. Iwami ja Iwatobi eivät toki ole 1:1 toistensa kaltaiset, mutta osa maisemista on niin käsittämättömän identtisiä alkuperäiseen että vähemmästäkin ottaa sydämestä; omia suosikkejani olivat Harun ja Makoton kotihoodsit sekä etenkin näköalapaikka, josta avautuu koko satama. Viileä tuulenvire ja silminkantamattomiin aukeava meri saivat hämmentymään miten kukaan ikinä, koskaan, mitenkään haluaisi asua missään muualla kuin tässä käsittämättömän kauniissa pikkukylässä, jonka jokainen kadunkulma ja rannanpätkä huokuu rauhaa.

Jonain päivänä ehkä kykenen pukemaan kaikki ajatukseni Iwamista järkevään muotoon, mutta toistaiseksi tunteeni vetävät ensimmäisen lauseen kaltaista vuoristorataa. Jollain kummallisella tavalla kokemus teki suhteestani sarjaan nimittäin entistäkin henkilökohtaisemman, kun fiktio yhdistyi palaseen tosielämää. Palasimme kylään vielä toistamiseen saatettuamme kanadalaisen kaverini Tottoriin, ja sateisena versionakin kylä oli niin käsittämättömän täydellinen että itkuksihan lopullinen lähtö melkein pisti (ja tosimiehethän ei siis itke ikinä). Olo olikin Tokiossa istuessa oudon tyhjä, eli jotain peruuttamatonta tunnen jättäneeni rannikolle kuin vahingossa. Pelonsekaisella jännityksellä odotankin, millaista tuhoa Sydney saa parin viikon päästä aikaan…

Maija: Oli hauska huomata, miten Iwamissa ollaan täysillä tartuttu animen tuomiin turistimahdollisuuksiin. Erilaisia faneille tarkoitettuja vieraskirjoja löysimme ainakin juna-aseman kioskilta, turisti-infosta sekä Beach Inn Takesou -hotellin aulasta. Free!-kierrokseen saa siis yllättävän paljon aikaa kulumaan jos tekee kaiken pitkän kaavan kautta ja paneutuu jättämään viestejä toisille faneille ympäri kaupunkia. Pelkästään maisemien ihailuun saa myös käytettyä aikaa ihan mukavasti, oli kyseessä sitten tosifani tai luonnon kauneutta arvostava turisti. Iwamin turisti-info on myös nähtävyys itsessään, ja sieltä löytyvät paikallisten askartelemat lukuisat Iwatobi-chanin inkarnaatiot eri kokoisina, alkaen huovutetusta kynäkoristeesta ja loppuen kaksimetriseen linnunpelätinmäiseen ilmestykseen olivat todella liikuttavia. Todellinen Elämys olivat myös Twinkle-leipomosta erikoistilauksella saatavat Iwatobi-pullat, etenkin kun leipomon henkilökunta oli niin ystävällistä.

krääsä

Fanikrääsää ja muuta krääsää turisti-infossa ja Beach Inn Takesoussa

extra

Maailman diabetekseimmat leivät + Tottorin hiekkadyynit (ks. Splash Free)

Muut kohokohdat?

Airin: Meressä uinti!! Arktisen Suomen kesän jälkeen järvivettäkin lämpimämpi merivesi oli kyllä niin jeesus pelasta -hetki, eikä vedestä olisi millään raaskinut nousta. Iwatobikkuripan -leipien mättäminen kesäyössä rannalla ilotulitteiden ampumisen jälkeen. Cosplayaajien bongaaminen – sekä ne kaksi tyttöä, jotka pyöräilivät nauraen yhdessä kohti satamaa ja Harun “taloa” vyötäisillään Iwatobin ja Samezukan pusakat. Herkäksi veti.

Maija: Kauniit rantamaisemat ja lämpimässä, puhtaassa meressä uiminen A+, menisin rantalomalle. Sähköpyörä oli tuskaisessa helteessä paras mahdollinen kulkuväline, eivätkä harharetketkään harmittaneet kun edes ylämäissä ei tarvinnut hikoilla. Fanikartta vei meidät suorastaan ennennäkemättömien näkyjen äärelle. Uradome-rannan vierestä löytyvä pyhäkkö ja sen läheltä avautuvat maisemat olivat oikeastaan jo yksinään koko matkan arvoisia. Ja perinteinen japanilainen kesäpuuha, ilotulitteet pimeällä rannalla, oli myös hauskaa, vaikka samalle rannalle eksyneillä lapsiperheillä olikin mukanaan paremmat ja näyttävämmät tulitteet.

harus

Kiva pahviständi ja kivempi iwatobichan-pää, muumi siellä kivasti (ei yhtään korni ja stereotyyppinen)

juna

juna juna juna, tuota tietä Rei sit juoksee Iwamiin Ooiwan asemalta ykköskaudella

Mitä neuvoja antaisit Iwamiin matkustavalle?

Airin: Ota mukaan kannettava wifi-asema ja edes välttävä kielitaito, koska landella ollaan landella. Yöbussi voi olla halpa, mutta niissä ei välttämättä ole vessaa. Ei kannata polttaa itseään ilotulitteisiin. Jos haluat lisäksi päästä kokemaan Splash Free! -infernoa parhaimmillaan, kannattaa suunnata Tottorin hiekkadyyneille, jossa voi mm. ratsastaa kamelilla (!). Muuten se Tottori on oikeasti aika perse, 1/5 silavaa en suosittele

Maija: Muista tilata Iwatobi-pullat leipomosta yhtä päivää etukäteen. Ja bussia kannattaa Iwamissa käyttää helteellä, jos pyöräily ei onnistu. Kannattaa lisäksi katsoa juna-aikataulut hyperdia.comista tai asemalta kunnolla etukäteen, koska niitä kulkee Iwamiin ja sieltä pois kerran tunnissa tai harvemmin.

Edellä mainittujen oppaiden avulla pääsee jo pitkälle matkan suunnittelussa, mutta tarvittaessa lisätietoja ja/tai yksityiskohtia voi tietenkin kysellä tämän postauksen kommenteissa jos jokin seikka jäi erityisesti askarruttamaan!

Luolacast 03

Luolacastin kolmannessa osassa on matkakuumetta ilmassa! Animeturismin potentiaalinen nolous mietityttää, ja kesän Comiketiin valmistaudutaan muutenkin kuin nöyryydellä ja munakassalla. Toteamme myös, että Ruotsissa kaikki ei olekaan paremmin (ainakaan Närconissa) ja saamme huumorimangasta yllättävän diippejä tuntemuksia. Entä milloin mangakan on sallittua kierrättää omia ideoitaan?

Huom! Podcasteissa esitellyt aihepiirit voivat olla (ja usein ovat) sisällöltään K18.

Lataa mp3

Doujinshi-antologiat, uhka vai mahdollisuus

Edellisessä kirjoituksessaan Maija valotti hieman suhdettaan BL-antologioihin sekä erityisesti Pink Gold -sarjaan. Vaikka erilaisten originaaliantologioiden perässä ollaan viime aikoina juostu ahkerasti, on omaan kirjahyllyyni ilmestynyt mystisesti hieman toisenlaisia kokoelmia. Kuten Maija tekstissään jo vihjasi, tulen tässä kirjoituksessa puhumaan yleisesti fanisarjakuvakokoelmista eli doujinshi-antologioista, eli mitä tapahtuu kun siirrytään läpyskädoukkareista puhelinluetteloiden puolelle.

IMG_7494

sikin sokin kivasti yleisantologiaa, shippausantologiaa, pornoantologiaa, pienemmän profiilin antologiaa

Itselleni sana antologia on ollut tuttu nimenomaan genrekirjallisuudesta. Erilaiset harrastajaryhmät luottavat länsimaissakin nimittäin usein niiden voimaan: julkaistavaa materiaalia on helpompi kasata harvinaisemmastakin aiheesta, kun jokainen taiteilija tuo mukaan oman pienemmän panoksensa. Tästä huolimatta aloittaessani doukkaritaivalta en ymmärtänyt doujinshi-antologioista oikeastaan tuon taivaallista. Yksittäisten circlejen julkaisemat kokoelmat vanhoista dounjinsheistaan olivat toki tuttuja, mutta järkälemäiset doukkari-niteet herättivät pitkään epäluuloa. Mitä jos sisällä odottaisi vain sata sivua huonoa japaninkielistä fanficia? Jäätävää ikeajynkkyä? Jonkun diaesitys Bahaman matkalta?

Kyse on kuitenkin BL-antologioiden periaatteella toimivista julkaisuista, joissa yksien kansien väliin on kasattu enemmän tai vähemmän sillisalaattimaisesti usean eri circlen tarinoita. Siinä missä BL-antologian ostopäätökseen vaikuttaa usein eniten teema, on doukkarikokoelmia yhdistävä tekijä usein huomattavasti löyhempi: heittämällä iso osa taviskaupoissa (Animate yms.) myytävistä, sarjakohtaisista doukkariantologioista on ns. all purpose -kokoelmia, joiden keskiössä saattaa olla vaikkapa tietty ryhmä/joukkue/muumikä ja sen toilailut. Sisältö eri tarinoiden välillä voikin tällöin olla mitä tahansa parituksiin ja aiheisiin katsomatta, eikä seksuaalisesta materiaalista muisteta aina etukäteen mainita.

Mitä parituskohtaisemmaksi käydään, sitä tarkemmin sisältökin usein rajautuu. Nimekkäiden julkaisijoiden niteissä esimerkiksi kronologinen jaottelu (mm. ”lukioikä”, ”yliopisto”, ”ammattilaisura”) on etenkin urheilusarjojen kohdalla suosittua. Tämänkaltaisia, ei-niin-spesifejä teoksia löytyy yleensä isojen fandomien kohdalla vähän parista kuin parista, ja niiden piirtäjärostereissa pyörii usein ko. shipistä aktiivisesti doukkareita tehtailevia circlejä. Parhaimmillaan shippausantologiat toimivatkin pikaoppaana oman shipin fandomiin, kun eri circlet ominaistyyleineen käyvät tutuksi antologioiden sivuilla. Tämä helpottaa jatkossa omien suosikkien bongaamista myös yksittäisteoksina, jos pää edellä doujinshimereen sukeltaminen hirvittää.

Untitled-1

vasemmalla sanuki sobataro, oikealla randomhäröilyä Teiko-kokoelmasta

Laaja profiili onkin isojen julkaisijoiden ilo ja kiro: kokoelmien teemat saattavat ehkä olla tylsänpuoleisia, mutta mukaan on usein saatu houkuteltua edes yksi nimekkäämpi tekijä. Mm. Tanaca on varmasti hankkinut itselleen näkyvyyttä nimenomaan Aoki-kokoelmien kautta, ja olipa ensimmäiseen ostamaani Aoki-antologiaan eksynyt myös viimeinen luku sanuki sobataron The Time -doujinshia. Geneerisemmän teinihötön jälkeen sen vähäeleinen (mutta sitäkin armottomampi) tarina aikuisuudesta jätti minut nimittäin täysin sanattomaksi – jos tällaista kamaa voi doujinshi-antologioista shaiban ohella löytyä, niin johan se oli mun pyhä velvollisuus ostaa niistä kaikki! Pahimmassa (vai parhaimmassa?) tapauksessa kokoelma voikin olla ainut mahdollisuus omistaa suositun/harvinaisen doujinkan teoksia, jos niiden originaaleista saa pulittaa tähtitieteellisiä summia.

Isojen julkaisijoiden antologiat ovat kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Mitä lähemmäs ruohonjuuritasolle lähdetään, sitä spesifimmäksi kokoelmat muuttuvat: erilaisiin kinkeihin (alusvaatteet, shibari yms.) erikoistuneet antologiat ovat monesti juuri pienemmän, asialleen omistautuneen porukan käsialaa. Näiden painomäärät ovat tietysti huomattavasti rajallisempia, joten tapahtumien jälkeen teoksia saa usein metsästää käytettynä KGB:n ja kiinalaisen mafian kanssa. Jos fandomissa riittää aktiivisia tekijöitä, voi tuoreestakin sarjasta siis löytyä kokoelmia, mutta nämä ovat toisaalta sisällöltään vielä suurempaa arpapeliä. Kun valinnanvaraa ei ole paljoa, turhauttaa kaksin verroin löytää kansista fanficejä ja surkeita piirtäjiä. Suurin yksittäinen pettymykseni olikin taannoinen R18 Harurin-antologia, joka ei paria kivaa doujinkaa ja kauniita transitiokuvia lukuun ottamatta ollut oikeastaan mistään kotoisin.

Koska iso osa kaikkien kokoelmien tarinoista onkin aika tauhkaa, suhtaudun tätä nykyä doujinshi-antologioihin tietoisena rulettina, josta toivon nettoavani edes pienimmän mahdollisen voiton. Tällä tarkoitan vähintään paria tarinaa, joka erikseen ostettuna oikeuttaisivat kokoelmasta maksetun hinnan (yleensä noin 1200 jeniä). Originaali-BL:n kohdalla on helpompi luottaa tuntemattomampiin piirtäjiin jos julkaisun teema kolahtaa, mutta doukkareissa julkaisijan filtteri voi olla huomattavasti löyhempi.  Sarja ja hahmot määrittävät kyllä pintapuolisesti luvassa olevaa matskua, mutta muutamien sivujen mittaisissa lyhäreissä ei heistä välttämättä sanota mitään kovin kummoista. Antologioihin voikin helposti leipääntyä: jos olisin nähnyt kaikista näistä yksittäisdoukkareissa kaupassa edes kansitaiteen, en olisi ikinä päätynyt omistamaan puoliakaan tästä tuubasta. #kaikkionkuppaapaitsirutto

IMG_7500

kaksi vasemmanpuoleista ovat esimerkkejä pienemmän profiilin kokoelmista, kaksi oikeanpuoleista puolestaan yksittäisten circlejen kokoelmia. eron huomaa niin paperin laadusta kuin kokoelman takapuolelle painetusta taiteilijarosteristakin

Tästä huolimatta doujinshi-antologioista on sitä Jotain, mikä on tehnyt niistä yhtä itsestäänselvän osan ostoslistaani kuin BL-antologiat Maijalla. Ehkä se on bingolottoefekti: kun sisältöä ei voi arvata kannen perusteella, pelataan yhä korkeammilla panoksilla. Läpyskädoukkarien haaliminen ja levittely ympäri hostellin sänkyä on ehkä maailman hauskin asia, mutta antologioiden sivujen kääntelyssä on oma viehätyksensä. Josko se seuraava tarina olisi täysosuma? Kakskyt sivua jäljellä, tuliko hitti vai huti? Ei jeesuksen kevät, taasko tänne on tungettu joku käsittämätön Aomine-Kise-Akashi kolmiodraama?!

Kokemukseen vaikuttaa myös vahvasti faneilta faneille -efekti. Edes isompien julkaisijoiden teokset eivät tunnu pelkältä rahastukselta, kun yksityiskohdat kielivät rakkaudesta sarjaan ja hahmoihin. Erään kokoelman sisällysluetteloon oli lisätty hauskoja yksityiskohtia kuten “hahmojen” piirtämiä raapustuksia, mistä muistaa kokoelman takana olevan aina ryhmä asialleen omistautuneita ihmisiä – ja niin kauan kuin joku on aiheelleen intohimoinen, on tämän mahdollista saada aikaan myös jotain jakamisen arvoista. Niin kauan kuin puhelinluettelossa on sivuja jäljellä, voi kulman takana aina odottaa uusi Tanaca. Vain jeesus tietää!

Koska omien lemppareiden pariin jumiutuminen olisi tylsää, tarjoavat doujinshi-antologiat siis avainpaikan etenkin ison fandomin nykyhetkeen. Jos doujinshien plärääminen sokkona ei nappaa tai virhelaukauksien suhteen haluaa olla mahdollisimman kustannustehokas (huonoimmillaankin hinta-laatusuhde on kyllä kohdallaan), voi doujinshi-antologioita suositella varauksetta etenkin harrastusta aloittaville. Odotusten suhteen on toki syytä olla realistinen, mutta toisaalta sama pätee kaikkiin doukkareihin: skeidaa päätyy hyllyihin väistämättä, mutta puhelinluettelosta saa onneksi halutessaan vaikka kätevän ovistopperin.

Untitled-2

yksityiskohdat best

P.S. Havahduin vasta paljon myöhemmin tajuamaan, että olen vuosikausia omistanut doujinshi-antologioita: Del Reyn julkaisemat Phoenix Wright Ace Attorney Official Casebook -mangat kun toimivat täysin samalla periaatteella, vaikka tekijöiden tiedot on siivottu näkymättömiin. Raja ”virallisen” ja fanisarjakuvan välillä voi siis toisinaan olla hyvin, hyvin häilyvä…

Luolacast 02

Luolacastin toisessa osassa käydään läpi Animeconin tunnelmia paikan päällä, mainostetaan Traconissa pidettäviä ohjelmia, arvioidaan Yoneda Koun uutta sarjaa ja avaudutaan Haradasta. Vaikka teemaruoilta ei tässäkään jaksossa säästytä, keskustelu liikkuu pitkälti synkissä ja vinksahtaneissa sarjoissa. Milloin manga on hyvällä tavalla häiriintynyttä, ja milloin pelkkää pahan mielen BL:ää?

Huom! Podcasteissa esitellyt aihepiirit voivat olla (ja usein ovat) sisällöltään K18. Etenkin Harada-osiossa puiduissa sarjoissa käsitellään mm. hyväksikäyttöä, joten kaikkein herkimpien kannattaa kuunnella varauksella.


Lataa mp3

Loppuun vielä se Haradan kuuluisa juliste:

Lue loppuun

Animecon 2015: Kotiseutumatkailua ja Samezukaa

Viime päivien hieman tahaton postaustauko johtuu mistäs muusta kuin tämän kirjoituksen aiheesta, eli Animecon 2015:sta. Vaikka viimeistelemättömiä kirjoituksia on ehtinyt kerääntyä odottelemaan jo muutama, hoidetaan alta ensin se ajankohtaisin kun tuntemukset ovat vielä tuoreessa muistissa. Kuten ensimmäisessä podcastissa totesimme (uusi on luvassa tällä viikolla, jahka editointisofta ottaa toimiakseen, toim. huom.), vei tänä viikonloppuna matka kohti Savon sydäntä ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Syynä oli suostumukseni ohjelmanpitäjäksi, kun halusin haastaa itseäni tekemään vaihteeksi hieman toisenlaista ohjelmaa. Maija puolestaan suostui seuraksi osittain empiirisen tutkimuksen nimissä (onko meno muuttunut sitten viime Animeconin?), osittain lahjonnalla (hotelliaamiainen best), joten perjantaina odotti yhteensä seitsemän tunnin onnibusseilu kohti Kuopiota.

Aiheekseni olin siis tapahtuman peli- ja urheiluteeman mukaisesti valinnut urheiluanimen kuvankielen ja kohdeyleisöt etenkin viime vuosien suosituimpien sarjojen kontekstissa, käyttäen kiinto- ja vertailupisteenä Free!:tä. Osansa aiheesta sai myös fujoshibaittauksen rooli (länsimaisten) ihmisten asenteissa eri sarjoja kohtaan, mikä oikeastaan vaatisi aivan oman luentonsa – jo tällaisenaan taustamateriaalin pyörittely järjelliseen muotoon vei leijonanosan kuluneesta kahdesta viikosta, etenkin kun johtopäätelmiä sai säännöllisin väliajoin faktatsekkauttaa aiheesta oikeaa tutkimusta tehneellä taholla (suosittelen!). Jossain vaiheessa asiasta voisi bloginkin puolella kirjoitella.

Koska stressitasot olivat kuitenkin vahvasti pinnassa erilaisten universumin kierrepallojen ansiosta, luotto itse ohjelmanpitoon ei alle kuuden tunnin yöunilla ollut mitenkään yltiöoptimistinen. Tapahtumapaikalle rantauduimme noin kahdeksitoista lauantaina, vain todetaksemme Musiikkikeskuksen olevan edelleen jokseenkin tukala paikka järjestää tämän kokoluokan tapahtumaa. Teoriassa puitteet ovat hyvät, käytännössä trooppinen ilma ja ihmismassat toimivat lähinnä beginner-tason maistiaisena kesän Comiketille. Ennen omaa ohjelmaani käväisimmekin vain tuhlaamassa rahaa taidekujalla, josta löysin riemukseni Ookami- ja Ghibli-aiheisia mukinalusia. Fanitaiteen soveltaminen käyttöesineissä on ehkä parasta ikinä, eli tällaista lisää! Toinen riemunaihe oli Psyduckin bongaaminen retropokemonsetistä, mitä hehkuttaessani myyjä totesi muistavansa minun valitelleen aiemmissa tapahtumissa tämän puuttumista. Triljoona ebayn A++ would buy again -pistettä tästä!

Cosplaymeitsie ja conilootti

päivän asu: smzk pride, päivän loot: retropokemans ja coastereita (ja pari kirjanmerkkiä orz)

Yhden maissa tulikin aika käydä rauhoittelemaan sydämentykytyksiä Selokenilla tsekkaamalla diaesitys kuntoon ennen luentoa. Kesän Desucon jätti poikkeuksellisesti lievät paranoidipapukaijatraumat tekniikan feilauksesta, mutta hermoilu oli onneksi turhaa: oikea liitinpiuha löytyi, slaidit menivät automaattisesti oikeaan näkymään ja äänentoisto toimi odotetusti myös esityksen aikana. Tähän väliin voisinkin antaa erityiskiitosta tapahtumasta nimenomaan ohjelmanpitäjän näkökulmasta, sillä niin ohjelmavastaava kuin kaikki tapahtumassa kohtaamani työvoima hoitivat roolinsa hienosti. Itse asiassa en keksi tämän suhteen juuri muuta nillitettävää kuin työvoimaruokailun tiukka aikaikkuna (eli 12-15, josta klo 13-14:30 välisenä aikana pidin itse ohjelmaa), mutta koska olin liikenteessä normokävijän kanssa, ei ruoakaedun käyttämättä jättäminen ollut mikään henkilökohtainen tragedia.

Pitämästäni luennosta jäi siis toimivan tekniikan ja yleisen rentouden ansiosta hyvä yleisfiilis. Omilta källeiltä ei toki vältytty tälläkään kertaa ja muutama huolimaton kärjistys / faktuaalinen aivopieru mahtui yhä mukaan, mutta sain myös paljon ideoita kuinka parantaa ohjelmaa uusintakierrokselle. Tarkoituksena ei nimittäin ole pitää Traconissa 1:1 identtistä luentoa, vaan lisäillä ja parannella aihetta uuden datan valossa. Harva tieto onkaan koskaan täysin “valmista”, joten toivottavasti materiaali tarkentuu jatkossa entisestään. Kaikesta huolimatta yleisöllä tuntui olevan hauskaa, ja reaktioista päätellen luento upposi myös nuorempiin kuulijoihin. Tästä olen erityisen iloinen, sillä lähinnä Frostissa viime aikoina puhuneena en ole aina täysin varma, millaiset aiheet koetaan “tylsinä” tai jotenkin kuivan akateemisina. Kiitos siis todella paljon kaikille, jotka tulivat kommentoimaan esityksen jälkeen (etenkin se supersöpö mini-Rin sunnuntaina, joka uskaltauduit juttelemaan vielä ollessamme siviileissä)! Tämänkaltainen suora palaute on aina motivointitasoltaan korvaamatonta.

Luentoni päätyttyä pakenimme luovalle burgeripiknikille, jonka jälkeen luvassa oli valitettavasti viikonlopun ainoaksi ohjelmaksi jäänyt, tietoisen raflaavasti nimetty Homosaatio on jo täällä. Vaikka luento checkboxasi oikeastaan kaikki ohjelmanpitämisen “mokat” ja pysyi vain vaivoin edes ohjelmakuvauksensa raameissa, en usko tämän juuri kuulijoita haitanneen. 45-minuuttinen luento gachimuchin täyteisistä MAD-videoista viihdytti ja nauratti juuri rentoudellaan, ja sopi loistavasti päivän viimeiseksi perseilynäytökseksi ilman turhaa teeskentelyä. Tämänkaltaiset ohjelmat voivat helposti lipsua myös myötähäpeän ja yliyrittämisen puolelle, mutta Homosaation kohdalla zalakken ja sota-esan asenne kantoi aina lopun paidattomaan pystypainiin asti. Tai sit mä oon vaan puolueellinen koska sain ilmasta piparia, yleisön lahjominen on uusi fujoshibait jne.

Piknik ja Niconico

turkulaistumisen tietää hesburgersaatiosta, väsymystilan mittaa videomateriaali

Muskelimiehistä olikin hyvä siirtyä takaisin hotellille, jossa nauhoitimme jakson podcastia ennen iltabileisiin valumista. Puikkarilla järjestetyt K18-bileet taisivat olla Frostbiten jälkeen toiset (?) animuiltabileemme, mutta luvassa oli jälleen syvä huokaus. Ymmärrän EDM:n käytön suosion, mutten itse juuri jaksa kuunnella (saati tanssia) esimerkiksi hardcorea tuntikaupalla. Koska Animeconin sivuilla ei ollut esiintyjäkuvausten yhteydessä kellonaikoja, pamahdimme itse paikalle ilmeisesti tällaiseen katveeseen, jossa pari tuntia jäätäviä tilausjonoja ja huutamalla käytyjä keskusteluja tekivät tehtävänsä. Tanssilattialla näytti kyllä olevan hikinen tunnelma, mutta vetäydyimme itse Homosaatio-luennon inspiroimana katselemaan mieluummin loppuyöksi NicoNicosta psykedeelisiä Free!-videoita. バーカバーカ、バーカバーカ!

Vaikka ilta ei tällä kertaa venähtänytkään kovin pitkäksi, oli aamulla olo silti sunnuntaille tyypillisen ryytynyt. Myöhäisen aamiaisen ja yleisen lagituksen ansiosta selvisimme Musiikkikeskukselle vasta hieman ennen kello kahtatoista, minkä ansiosta missasin mm. viikonlopun toisen Free!-aiheisen luennon. Maijan bussin suunnatessa takaisin Helsinkiin jo klo 14 emme myöskään päässeet katsomaan Kurobas-aiheista luentoa, joten lyhyt sunnuntaivisiitti käsitti oikeastaan vain sosialisointia tuttujen kanssa sekä Baymax-yhteiskuvan, koska Baymax. Toisaalta Suomen kesä tarjosi sunnuntain puolella parastaan arktisen viiman muodossa, joten ennenaikainen lähtö ei jäänyt harmittamaan.

Kun suurin osa tarjonnasta jäi täten siirtymisten tai ruokailun jalkoihin, jäi tapahtuman sisällöstä aika ylimalkainen kuva. Jo kuuden maissa päättyvä luento-ohjelma sai kartan tuntumaan jotenkin tyhjältä, vaikka määrällisesti ohjelmaa pyörikin kerrallaan useammassa salissa. Tapahtumapaikan rajoitteille ei toki voi kuin parhaansa, mutta järjestely osoitti myös miksi olen kokenut Sibeliustalon niin miellyttäväksi: pitkälle iltaan jatkuvasta ohjelmasta löytyy yleensä vähintään yksi “hei, nyt ois aikaa tsekata joku noista” -ohjelma, eikä kaksi aktiivista luentosalia hajauta yleisöä (lue: aiheuta päällekkäisyyksiä) yhtä paljon kuin kolme. Jo mainittu Homosaatio-luento osoittautui lopulta ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi niin ajoituksen kuin ohjelmakuvauksensa puolesta, vaikka tietoista conihengausta ei ollut tarkoitus lähteä larppaamaan.

Meitsie teitsie jne

kamarimusiikkisalin lava best, mee ny v**tuun siitä kuvaamasta ku oon spuge

Aikamatkailu Animeconiin olikin tavallaan onnistunut empiirinen kokeilu ohjelmanpitäjän näkökulmasta, mutta normikävijänä olisi ollut kova kynnys lähteä Turusta asti Kuopioon tukkimaan Musiikkikeskuksen käytäviä. Tilan sokkeloisuuden vuoksi yleistunnelma oli jo Nekoconin aikaan omaan makuuni jotenkin rauhaton, eikä näin isolla ihmismassalla auta bingolotota Suomen kesän kanssa. Lauantaille siunaantui tällä kertaa säätiedotuksista huolimatta pääasiassa aurinkoista, mutta muutoin sisätiloissa hengaaminen on käytännössä mahdotonta. Taidekuja oli kokonsa puolesta hyvä, ilmastoinniltaan taas karsea. Greenroomia puolestaan en normo-Maijan ja tungoksen takia edes yrittänyt etsiä, vaikka Desuconissa tila on aina yksi suosikkiasioitani koko tapahtumassa.

Desucon-vertauksilta on toisaalta vaikea välttyä, sillä Frostbite oli pitkään ainoa kosketukseni animetapahtumien nykytilaan. Animeconiin suuntasinkin aika neutraaleilla odotuksilla, mutta toteutuivatko ne? Kyllä ja ei. Henkilökohtaisesti minulla oli todella hauskaa: omasta ohjelmasta jäi ihan ok olo, ihmiset olivat ystävällisiä ja tarttuipa mukaan uusia tuttavuuksiakin. Vaikka conia edeltävät päivät olivat yhtä Via Dolorosaa, ei viikonloppuna enää tarvinnut väistellä kierrepalloja tai itkeä verta oman peilikuvan edessä. Kävijän näkökulmasta en sen sijaan saavuttanut mitään eeppistä conifiilistä saati kokenut olevani keskeisintä kohdeyleisöä, joten tapahtuman kokonaisarvosanaksi jää “ihan jees”. Toisaalta sama fiilis kummitteli myös kesän Desuconissa, joten viimeistään Traconissa selvinnee, palveleeko Frostbite yksinkertaisesti omia tarpeitani parhaiten.

Kaikesta huolimatta olen erittäin tyytyväinen päätökseeni lähteä Animeconiin. Viikonloppu oli hyvä irtiotto arjesta, eikä iltabileitä lukuun ottamatta hampaankoloon jäänyt mitään erityistä. Iso kiitos tästä kuuluu järjestäjille, joiden ansioista saatoin keskittyä oman ohjelmani tekoon ilman sählinkejä tai stressiä. Jopa Maijan kotiin unohtama (….) ranneke saatiin korvattua, enkä yleisesti hengaukseltani bongannut järjestelyistä mitään kriittisiä mokia. Kun Musiikkikeskuksen remppa ensi vuonna ajaa Animeconin poikkeuksellisesti Jyväskylään, ei ole lainkaan mahdotonta että pitäisin tapahtumassa uudelleen ohjelmaa – mutta mahdotonta ei ole myöskään Putinin kaapistatulo, joten täysin en asian suhteen lähtisi hengitystäni pidättelemään.

Luolacast 01

Ensimmäisessä Luolacastissa maipon ja airinpie harjoittelevat suomenkielisen podcastauksen saloja puhumalla mm. Hideyoshicosta, X-BL:n tulevasta Tsundere uke -antologiasta sekä vähän JWorld Kitchenin ruoastakin. Vaikka lopussa tulee ankara kiire ehtiä bussiin, aina ehtii vielä vähän avautua tuliaiseksi saaduista Free!-doujinsheista. Mutta mitä tarkoittaa, jos doukkarin kannessa on paljon pinkkiä ja violettia?

Huom! Podcasteissa esitellyt aihepiirit voivat olla (ja usein ovat) sisällöltään K18.


Lataa mp3

Kuvamateriaalia em. doujinsheihin liittyen alla:

Lue loppuun