Uintiunelmia ja BL-vertaistukea Sydneyssä

aus1

Kuten rantakylä Iwamia käsitelleessä tekstistä kenties kävi ilmi, fiktiivisten tapahtumapaikkojen perässä juokseminen ei ole Japanissa mikään uusi juttu. Oli kyse sitten Tsuritamasta Enoshimassa, Yowamushi Pedalista Hakonella tai jopa Detective Conanin muotoisten hiekkaveistosten ihailusta Tottorissa, Japanissa osataan hyödyntää animeturismin taikaa. Kaikki animeturismi ei kuitenkaan kohdistu Japaniin, tai ole edes yhtä itsetarkoituksellista: tahattomaksi pyhiinvaelluskohteeksi Free!-sarjan faneille on muodostunut myös Australian Sydney, jonka maisemiin sarjan kakkoskauden jakso 12 sijoittuu. Mutta millainen ihminen lentää vielä ylimääräiset kymmenen tuntia toiselle pallonpuoliskolle tuijottelemaan teinijonneista kertovassa piirrossarjassa näkemäänsä Harbor bridgeä?

Miksi juuri Sydney?

Airin: Vaikka Free!:n kakkoskausi jätti paljon hampaankoloon käsikirjoituksen ja rytmityksensä osalta, valehtelisin jos sanoisin ettei kauden jakso 12 silti tuntunut kuin tuki- ja liikuntaelimeni ajaisivat kanjoniin Ace of Spadesin soidessa taustalla. Välimatkojen vuoksi en kuitenkaan vakavasti harkinnut Sydneyssä vierailua ennen kuin pitkäaikainen, hieman kaupungin ulkopuolella asuva ystäväni ehdotti kyläilyä Japanin reissun yhteydessä. Maijan sain houkuteltua mukaan Khurstenin BL-kytköksillä ja ruokaharrastuneisuudella. Koska lopullinen rettimme siis vei Iwamin ja Tokion kautta Sydneyyn, sai koko loma Maijan vitsistä liikanimen “Harurin Honeymoon” sarjassa Australiaan matkanneiden hahmojen mukaan.

Maija: Ei sitä ihan joka päivä tule pyydetyksi mukaan Australian-reissulle, ja kieltämättä ensireaktioni oli hieman epäuskoinen, etenkin kun matkaa suunnitellessa lomakassani oli edellisen Japanin-matkan jäljiltä vielä aika heikossa hapessa. Lopulta kuitenkin lämpenin ajatukselle, koska tämän parempaa “tekosyytä” maailman toiselle laidalle matkustamiseen tuskin tulisi ihan heti vastaan uudestaan. Lisäksi innostuin mahdollisuudesta päästä tapaamaan Khurstenia, joka BL:ää ja fujoshikulttuuria työkseen tutkivana ihmisenä oli varmasti paras mahdollinen matkaopas hieman Erilaiselle Elämyslomalle.

aus2

Central station, Hyde Parkin suihkulähde

aus3

Sprint platform matkalle Olympic Parkiin, Aquatic Centren uima-altaat

Animeturismifiilikset Sydneyssä?

Airin: Siinä missä Iwamista löytyy tapahtumapaikoille johtavia, yksityiskohtaisia karttoja, Sydneyssä turismikohteista täytyy ottaa etukäteen selvää. Moni näistä on onneksi universaaleja nähtävyyksiä (Bondi Beach, Hyde Park, Olympic Parkin Aquatic Centre, Harbour Bridge…), joten oikeille mestoille eksyy melkein vahingossa. Oman seurueemme semipaikallinen johdatti lisäksi kätevästi lautalta toiselle ja jopa jakson 12 endcardissa nähtyjen Harryn lihapiiraiden luokse, joten maisemista oli helppo keskittyä nauttimaan ilman sähläilyä.

Mitä tulee itse animeturismiin, jos Iwami herätti epämääräisiä rytmihäiriöitä yhdistäessään fiktion faktaan, viimeistään Australiaan suunnatessa oltiin toden teolla jännän äärellä. Samoilla hoodseilla taustatyötä tehnyt KyoAni ei nimittäin ole yksityiskohdissa pihistellyt, mistä johtuen Sydney osoittautui vähintään Iwamin kaltaiseksi rytmihäiriökeskukseksi, kun tuntematonta suurkaupunkia lähti tarkastelemaan lempihahmojensa jalanjäljissä. Oopperatalon ja Harbour bridgen näkymät ovat toki komeita, mutta juuri ne pienet yksityiskohdat vetivät eniten tilttiin: maahantuloviranomaisten leima omassa passissa, Central Stationin kello ja Olympic Parkin suihkulähteet tuntuivat varauksetta sydänalassa, puhumattakaan George Streetiltä löytyvän The Russell Hotelin lävähtämisestä ihka-aitona silmien eteen – mutta siitä kohta (huomattavasti) lisää.

Maija: Toisin kuin Eräät, en ollut etukäteen opiskellut uintisarjan Australia-jaksoa kovin tarkkaavaisesti. Pala kerrallaan hahmottuvat maisemat kuitenkin tekivät vaikutuksen, ja etenkin Bondi Beachin aallot ja Milsons pointilta ja The Rocksista avautuvat näkymät Sydneyn satamaan jäivät mieleen. Kun toisena reissupäivänä sitten katsoimme kyseistä animejaksoa yhdessä, oli hauska bongailla paikkoja joissa olimme jo käyneet. Vaikka suurin osa nähtävyyksistä on tosiaan mistä tahansa matkaoppaasta tuttuja, olisi erillisestä Free!-turismikartasta ollut hyötyä siinä vaiheessa kun juoksimme etsimässä auringonlaskun aikaan täydellistä näköalapaikkaa Sydney Harbor Bridgelle. Itse asiassa Japanissa tällainen epävirallinen opas onkin jo tehty, mutta sen ohjeet eivät ilmeisesti olleet kovin täsmällisiä, koska päädyimme metsästämään oikeaa lokaatiota toisenakin iltana lahden toiselta puolelta. Myös Russell Hotelin henkilökunta osasi kertoa mistä paikoista pääsee näkemään sarjasta tuttuja näkyjä, vaikka heillä ei varsinaista karttaa tarjolla ollutkaan. Hotellin vieraskirjan selailu toi myös mieleen Iwamin lukuisat vieraskirjat, kun normaalien hotellivieraiden merkintöjen seasta löytyi “For the team, for the future!” -kirjoituksia lähinnä japanilaisita vierailijoilta.

aus4

Bondi Beach, Harbor Bridge Oopperataloineen ja endcard ekalta kaudelta :D

aus5

No se hiton Russell Hotel, no se hiton huone 25

Matkan kohokohdat?

Airin: Tärkeintä Sydneyn matkassa oli tietysti ystäväni Khursten, joka majoitti meidät kotiinsa ja toimi epävirallisena matkaoppaana ja sijaisäitinäni koko reissun ajan. Lukemattomien BL-avautumisten lisäksi pääsimme nimittäin hipelöimään jos jonkinlaista väitöskirjan tutkimusmateriaalia (sekä mm. est emin itsensä signeeraamaa kopiota Ultrasista!), tutkimaan Comiketin historiaa ja opettelemaan gyozan tekoa. Khurstenia on myös kiittäminen reissun pahimmasta slaagista, kun ensin parisenkymmentä minuuttia Russell Hotelin ulkopuolella flippailtuani eksyimme hotellin respaan, ja Khursten pokkana tiedusteli löytyisikö Harukan ja Rinin jakamasta huoneesta 25 mahdollisesti tilaa. Jostain käsittämättömästä syystä huone osoittautui vapaaksi juuri lähtöämme edeltävänä iltana, ja loppu onkin noloa ulinaa kun tajusin viettäväni viimeisen Australian yöni juuri tuossa pahamaineisessa tuplasängyssä. Hei nyt hermanni mitä helvettiä täällä tapahtuu

Kuten Maijan kertomasta voi olettaa, itse henkilökunta suhtautuu hyväntahtoisesti Free!-sarjan faneihin, ja juttelimmekin tovin aiheesta nieltyäni itsekunnioitukseni viimeiset rippeet Khurstenin ja Maijan nauraessa taustalla. Kuulemma suomalaisia Free!-turisteja ei hotellissa ole aiemmin näkynyt, joten ilmeisesti vedin samalla pohjat kokonaiselta kansakunnalta eli olkaa hyvä vain. Myös reissun legendaarisin laini on peräisin respan miespuoliselta taholta, joka huoneen suosiosta puhuttaessa totesi “that Haru guy, he must be pretty good” – absurditasot siis luokkaa triljoona jo ennen kuin olin jalallani edes huoneeseen astunut. En edelleen osaa täysin sisäistää tätä puolivahingossa tapahtunutta loppuhuipennusta, mutta lienee sanomattakin selvää miten paljon henkilökohtaisemman tämä(kin) kokemus sarjasta itselleni teki. Ainoaksi miinukseksi laskisin spartalaisen aamiaistarjoilun sekä sen, ettei Maija antanut minun pölliä huoneesta pöytälamppua. (Minisaippuan vein silti.)

Vaikka Russell Hotel toki on yksittäisenä (ja pyytämättä ja yllätyksenä jne) kokemuksena Se juttu, lukeutui matkaan kuitenkin kaksi odotetumpaa kohokohtaa. Näistä toinen oli Bondi Beach, joka vielä Iwamin rantojenkin jälkeen sai aikaan spontaanin naurun ja paljain varpain rantahiekassa säntäilyn Australian kevättalvessa (ok aika vaikea puhua talvesta kun lämpötilat vetävät 18–27 C väliä). Heti rantavisiitin jälkeen luvassa oli se vähän jännittävämpi kohokohta, kun oikeaan pohkeeseeni hakattiin matkan teeman tiivistävä tatuointi. Monimerkityksellisyydestään huolimatta tämä ilmeisesti miellytti Harurin-jumalia sen verran paljon, että hyvä tuuri huoneen 25 suhteen kävi toteen.

Maija: Olisi varmaan pitänyt ottaa Airinin Tokiosta hommaama Makoto-halityyny mukaan kiertämään Sydneytä, jotta myös valaiden suojeluspyhimys olisi antanut meille siunauksensa. Etukäteen varaamamme valaanbongausveneajelu nimittäin peruuntui huonon sään takia, joten matkan parhaaksi anniksi muodostuivat hyvä ruoka ja hyvä seura. Pääsimme äänittämään yhteistyössä podcasteja, testaamaan Suomessa kehittämämme BL-tarinankerrontapelin ulottuvuuksia ja ylipäätään avautumaan BL:stä ja fandomista. Junamatkat Sydneyyn ja takaisin hurahtivat nopeasti kun Khursten keksi alkaa livekääntää ebookjapanista ostettuja japaninkielisiä mangoja. Pääsin tutustumaan lähemmin esimerkiksi Nantoka naruhibiin ja Haradan Hen-aihin. Suurta riemua tuottivat myös Japanista tuotujen doujinshien selailu yhdessä, kirkkaimpana tähtenä Free!:n Sousuken ja suuren kalmarin herkästä yöstä kertova Sou-chan ja na ika!. Nörtteilyn ulkopuolella Sydneyn satama ja lukuisat rannat (Bondi, North ja Manly) tekivät yhtä suuren, vaikkakin vähän erilaisen vaikutuksen kuin Iwamin maisemat. Ravintolatarjontansa puolesta Sydney osoittautui todellseksi hipstercentraliksi jota varmaan voisi suositella kaikkien tiedostavien ruokamatkailijoiden mekaksi, jos se ei olisi niin kaukana kaikesta. Terveisiä vaan Lord of the Friesin vegaanihodareilta ja Black Star Pastryn lähiruokakakuilta.

aus6

joskus käy näin, jakson 12 päätöskohtauksen maisemat (Khurstenin kuva!)

Eli miten meni noin niinku omasta mielestä?

Airin: Jo ensimmäisenä päivänä ennen Hyde Parkin suihkulähteitä bongasimme Anzac Memorialin luota taivaalle piirtyvän suihkukoneen vanan, joka kirjasi sellaisia viestejä kuin “Jesus = Hope”. Tulkitsin tämän universumin yritykseksi kertoa minun tarvitsevan kipeästi Jeesusta. Harmi, että yrityksen tasolle se jäikin, sillä koko reissu oli kyllä aivan käsittämätöntä vuoristorataa erilaisten tunnetilojen kyydissä. Russell Hoteliin kirjautumisen aamuna telkkarista pursusi vielä australialaisia hautajaisvakuutusmainoksia, eli aika napakka tilannehuumorin taju kohtalolla taitaa olla. Mitä tähän nyt voi edes sanoa? Olo on ehkä nöyrä kuin kymmenen teksushotin jälkeisenä aamuna, mutta mitään en kadu.

Maija: Minulla ei ollut kovin suuria ennakko-odotuksia Sydneyn suhteen, mutta nautin kyllä kyydistä. Maisemien ja uusien ystävien lisäksi viihdyttävintä seurata Airinin flippailua erilaisten Harurin-aiheisten nähtävyyksien edessä. Lienee pieni ihme, ettemme ole edelleenkin majoittuneena Russell Hotelin edustalla sijaitsevalle puistonpenkille, josta Airin uhkasi tehdä kotinsa kun ei toisaalta uskaltanut mennä hotelliin mutta ei tahtonut lähteä poiskaan. Vahingonilo ystävien henkisestä tuskasta on aina parasta, eikös vaan.

Mainokset

Luolacast 03

Luolacastin kolmannessa osassa on matkakuumetta ilmassa! Animeturismin potentiaalinen nolous mietityttää, ja kesän Comiketiin valmistaudutaan muutenkin kuin nöyryydellä ja munakassalla. Toteamme myös, että Ruotsissa kaikki ei olekaan paremmin (ainakaan Närconissa) ja saamme huumorimangasta yllättävän diippejä tuntemuksia. Entä milloin mangakan on sallittua kierrättää omia ideoitaan?

Huom! Podcasteissa esitellyt aihepiirit voivat olla (ja usein ovat) sisällöltään K18.

Lataa mp3

Doujinshi-antologiat, uhka vai mahdollisuus

Edellisessä kirjoituksessaan Maija valotti hieman suhdettaan BL-antologioihin sekä erityisesti Pink Gold -sarjaan. Vaikka erilaisten originaaliantologioiden perässä ollaan viime aikoina juostu ahkerasti, on omaan kirjahyllyyni ilmestynyt mystisesti hieman toisenlaisia kokoelmia. Kuten Maija tekstissään jo vihjasi, tulen tässä kirjoituksessa puhumaan yleisesti fanisarjakuvakokoelmista eli doujinshi-antologioista, eli mitä tapahtuu kun siirrytään läpyskädoukkareista puhelinluetteloiden puolelle.

IMG_7494

sikin sokin kivasti yleisantologiaa, shippausantologiaa, pornoantologiaa, pienemmän profiilin antologiaa

Itselleni sana antologia on ollut tuttu nimenomaan genrekirjallisuudesta. Erilaiset harrastajaryhmät luottavat länsimaissakin nimittäin usein niiden voimaan: julkaistavaa materiaalia on helpompi kasata harvinaisemmastakin aiheesta, kun jokainen taiteilija tuo mukaan oman pienemmän panoksensa. Tästä huolimatta aloittaessani doukkaritaivalta en ymmärtänyt doujinshi-antologioista oikeastaan tuon taivaallista. Yksittäisten circlejen julkaisemat kokoelmat vanhoista dounjinsheistaan olivat toki tuttuja, mutta järkälemäiset doukkari-niteet herättivät pitkään epäluuloa. Mitä jos sisällä odottaisi vain sata sivua huonoa japaninkielistä fanficia? Jäätävää ikeajynkkyä? Jonkun diaesitys Bahaman matkalta?

Kyse on kuitenkin BL-antologioiden periaatteella toimivista julkaisuista, joissa yksien kansien väliin on kasattu enemmän tai vähemmän sillisalaattimaisesti usean eri circlen tarinoita. Siinä missä BL-antologian ostopäätökseen vaikuttaa usein eniten teema, on doukkarikokoelmia yhdistävä tekijä usein huomattavasti löyhempi: heittämällä iso osa taviskaupoissa (Animate yms.) myytävistä, sarjakohtaisista doukkariantologioista on ns. all purpose -kokoelmia, joiden keskiössä saattaa olla vaikkapa tietty ryhmä/joukkue/muumikä ja sen toilailut. Sisältö eri tarinoiden välillä voikin tällöin olla mitä tahansa parituksiin ja aiheisiin katsomatta, eikä seksuaalisesta materiaalista muisteta aina etukäteen mainita.

Mitä parituskohtaisemmaksi käydään, sitä tarkemmin sisältökin usein rajautuu. Nimekkäiden julkaisijoiden niteissä esimerkiksi kronologinen jaottelu (mm. ”lukioikä”, ”yliopisto”, ”ammattilaisura”) on etenkin urheilusarjojen kohdalla suosittua. Tämänkaltaisia, ei-niin-spesifejä teoksia löytyy yleensä isojen fandomien kohdalla vähän parista kuin parista, ja niiden piirtäjärostereissa pyörii usein ko. shipistä aktiivisesti doukkareita tehtailevia circlejä. Parhaimmillaan shippausantologiat toimivatkin pikaoppaana oman shipin fandomiin, kun eri circlet ominaistyyleineen käyvät tutuksi antologioiden sivuilla. Tämä helpottaa jatkossa omien suosikkien bongaamista myös yksittäisteoksina, jos pää edellä doujinshimereen sukeltaminen hirvittää.

Untitled-1

vasemmalla sanuki sobataro, oikealla randomhäröilyä Teiko-kokoelmasta

Laaja profiili onkin isojen julkaisijoiden ilo ja kiro: kokoelmien teemat saattavat ehkä olla tylsänpuoleisia, mutta mukaan on usein saatu houkuteltua edes yksi nimekkäämpi tekijä. Mm. Tanaca on varmasti hankkinut itselleen näkyvyyttä nimenomaan Aoki-kokoelmien kautta, ja olipa ensimmäiseen ostamaani Aoki-antologiaan eksynyt myös viimeinen luku sanuki sobataron The Time -doujinshia. Geneerisemmän teinihötön jälkeen sen vähäeleinen (mutta sitäkin armottomampi) tarina aikuisuudesta jätti minut nimittäin täysin sanattomaksi – jos tällaista kamaa voi doujinshi-antologioista shaiban ohella löytyä, niin johan se oli mun pyhä velvollisuus ostaa niistä kaikki! Pahimmassa (vai parhaimmassa?) tapauksessa kokoelma voikin olla ainut mahdollisuus omistaa suositun/harvinaisen doujinkan teoksia, jos niiden originaaleista saa pulittaa tähtitieteellisiä summia.

Isojen julkaisijoiden antologiat ovat kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Mitä lähemmäs ruohonjuuritasolle lähdetään, sitä spesifimmäksi kokoelmat muuttuvat: erilaisiin kinkeihin (alusvaatteet, shibari yms.) erikoistuneet antologiat ovat monesti juuri pienemmän, asialleen omistautuneen porukan käsialaa. Näiden painomäärät ovat tietysti huomattavasti rajallisempia, joten tapahtumien jälkeen teoksia saa usein metsästää käytettynä KGB:n ja kiinalaisen mafian kanssa. Jos fandomissa riittää aktiivisia tekijöitä, voi tuoreestakin sarjasta siis löytyä kokoelmia, mutta nämä ovat toisaalta sisällöltään vielä suurempaa arpapeliä. Kun valinnanvaraa ei ole paljoa, turhauttaa kaksin verroin löytää kansista fanficejä ja surkeita piirtäjiä. Suurin yksittäinen pettymykseni olikin taannoinen R18 Harurin-antologia, joka ei paria kivaa doujinkaa ja kauniita transitiokuvia lukuun ottamatta ollut oikeastaan mistään kotoisin.

Koska iso osa kaikkien kokoelmien tarinoista onkin aika tauhkaa, suhtaudun tätä nykyä doujinshi-antologioihin tietoisena rulettina, josta toivon nettoavani edes pienimmän mahdollisen voiton. Tällä tarkoitan vähintään paria tarinaa, joka erikseen ostettuna oikeuttaisivat kokoelmasta maksetun hinnan (yleensä noin 1200 jeniä). Originaali-BL:n kohdalla on helpompi luottaa tuntemattomampiin piirtäjiin jos julkaisun teema kolahtaa, mutta doukkareissa julkaisijan filtteri voi olla huomattavasti löyhempi.  Sarja ja hahmot määrittävät kyllä pintapuolisesti luvassa olevaa matskua, mutta muutamien sivujen mittaisissa lyhäreissä ei heistä välttämättä sanota mitään kovin kummoista. Antologioihin voikin helposti leipääntyä: jos olisin nähnyt kaikista näistä yksittäisdoukkareissa kaupassa edes kansitaiteen, en olisi ikinä päätynyt omistamaan puoliakaan tästä tuubasta. #kaikkionkuppaapaitsirutto

IMG_7500

kaksi vasemmanpuoleista ovat esimerkkejä pienemmän profiilin kokoelmista, kaksi oikeanpuoleista puolestaan yksittäisten circlejen kokoelmia. eron huomaa niin paperin laadusta kuin kokoelman takapuolelle painetusta taiteilijarosteristakin

Tästä huolimatta doujinshi-antologioista on sitä Jotain, mikä on tehnyt niistä yhtä itsestäänselvän osan ostoslistaani kuin BL-antologiat Maijalla. Ehkä se on bingolottoefekti: kun sisältöä ei voi arvata kannen perusteella, pelataan yhä korkeammilla panoksilla. Läpyskädoukkarien haaliminen ja levittely ympäri hostellin sänkyä on ehkä maailman hauskin asia, mutta antologioiden sivujen kääntelyssä on oma viehätyksensä. Josko se seuraava tarina olisi täysosuma? Kakskyt sivua jäljellä, tuliko hitti vai huti? Ei jeesuksen kevät, taasko tänne on tungettu joku käsittämätön Aomine-Kise-Akashi kolmiodraama?!

Kokemukseen vaikuttaa myös vahvasti faneilta faneille -efekti. Edes isompien julkaisijoiden teokset eivät tunnu pelkältä rahastukselta, kun yksityiskohdat kielivät rakkaudesta sarjaan ja hahmoihin. Erään kokoelman sisällysluetteloon oli lisätty hauskoja yksityiskohtia kuten “hahmojen” piirtämiä raapustuksia, mistä muistaa kokoelman takana olevan aina ryhmä asialleen omistautuneita ihmisiä – ja niin kauan kuin joku on aiheelleen intohimoinen, on tämän mahdollista saada aikaan myös jotain jakamisen arvoista. Niin kauan kuin puhelinluettelossa on sivuja jäljellä, voi kulman takana aina odottaa uusi Tanaca. Vain jeesus tietää!

Koska omien lemppareiden pariin jumiutuminen olisi tylsää, tarjoavat doujinshi-antologiat siis avainpaikan etenkin ison fandomin nykyhetkeen. Jos doujinshien plärääminen sokkona ei nappaa tai virhelaukauksien suhteen haluaa olla mahdollisimman kustannustehokas (huonoimmillaankin hinta-laatusuhde on kyllä kohdallaan), voi doujinshi-antologioita suositella varauksetta etenkin harrastusta aloittaville. Odotusten suhteen on toki syytä olla realistinen, mutta toisaalta sama pätee kaikkiin doukkareihin: skeidaa päätyy hyllyihin väistämättä, mutta puhelinluettelosta saa onneksi halutessaan vaikka kätevän ovistopperin.

Untitled-2

yksityiskohdat best

P.S. Havahduin vasta paljon myöhemmin tajuamaan, että olen vuosikausia omistanut doujinshi-antologioita: Del Reyn julkaisemat Phoenix Wright Ace Attorney Official Casebook -mangat kun toimivat täysin samalla periaatteella, vaikka tekijöiden tiedot on siivottu näkymättömiin. Raja ”virallisen” ja fanisarjakuvan välillä voi siis toisinaan olla hyvin, hyvin häilyvä…

Luolacast 01

Ensimmäisessä Luolacastissa maipon ja airinpie harjoittelevat suomenkielisen podcastauksen saloja puhumalla mm. Hideyoshicosta, X-BL:n tulevasta Tsundere uke -antologiasta sekä vähän JWorld Kitchenin ruoastakin. Vaikka lopussa tulee ankara kiire ehtiä bussiin, aina ehtii vielä vähän avautua tuliaiseksi saaduista Free!-doujinsheista. Mutta mitä tarkoittaa, jos doukkarin kannessa on paljon pinkkiä ja violettia?

Huom! Podcasteissa esitellyt aihepiirit voivat olla (ja usein ovat) sisällöltään K18.


Lataa mp3

Kuvamateriaalia em. doujinsheihin liittyen alla:

Lue loppuun