Doujinshi-antologiat, uhka vai mahdollisuus

Edellisessä kirjoituksessaan Maija valotti hieman suhdettaan BL-antologioihin sekä erityisesti Pink Gold -sarjaan. Vaikka erilaisten originaaliantologioiden perässä ollaan viime aikoina juostu ahkerasti, on omaan kirjahyllyyni ilmestynyt mystisesti hieman toisenlaisia kokoelmia. Kuten Maija tekstissään jo vihjasi, tulen tässä kirjoituksessa puhumaan yleisesti fanisarjakuvakokoelmista eli doujinshi-antologioista, eli mitä tapahtuu kun siirrytään läpyskädoukkareista puhelinluetteloiden puolelle.

IMG_7494

sikin sokin kivasti yleisantologiaa, shippausantologiaa, pornoantologiaa, pienemmän profiilin antologiaa

Itselleni sana antologia on ollut tuttu nimenomaan genrekirjallisuudesta. Erilaiset harrastajaryhmät luottavat länsimaissakin nimittäin usein niiden voimaan: julkaistavaa materiaalia on helpompi kasata harvinaisemmastakin aiheesta, kun jokainen taiteilija tuo mukaan oman pienemmän panoksensa. Tästä huolimatta aloittaessani doukkaritaivalta en ymmärtänyt doujinshi-antologioista oikeastaan tuon taivaallista. Yksittäisten circlejen julkaisemat kokoelmat vanhoista dounjinsheistaan olivat toki tuttuja, mutta järkälemäiset doukkari-niteet herättivät pitkään epäluuloa. Mitä jos sisällä odottaisi vain sata sivua huonoa japaninkielistä fanficia? Jäätävää ikeajynkkyä? Jonkun diaesitys Bahaman matkalta?

Kyse on kuitenkin BL-antologioiden periaatteella toimivista julkaisuista, joissa yksien kansien väliin on kasattu enemmän tai vähemmän sillisalaattimaisesti usean eri circlen tarinoita. Siinä missä BL-antologian ostopäätökseen vaikuttaa usein eniten teema, on doukkarikokoelmia yhdistävä tekijä usein huomattavasti löyhempi: heittämällä iso osa taviskaupoissa (Animate yms.) myytävistä, sarjakohtaisista doukkariantologioista on ns. all purpose -kokoelmia, joiden keskiössä saattaa olla vaikkapa tietty ryhmä/joukkue/muumikä ja sen toilailut. Sisältö eri tarinoiden välillä voikin tällöin olla mitä tahansa parituksiin ja aiheisiin katsomatta, eikä seksuaalisesta materiaalista muisteta aina etukäteen mainita.

Mitä parituskohtaisemmaksi käydään, sitä tarkemmin sisältökin usein rajautuu. Nimekkäiden julkaisijoiden niteissä esimerkiksi kronologinen jaottelu (mm. ”lukioikä”, ”yliopisto”, ”ammattilaisura”) on etenkin urheilusarjojen kohdalla suosittua. Tämänkaltaisia, ei-niin-spesifejä teoksia löytyy yleensä isojen fandomien kohdalla vähän parista kuin parista, ja niiden piirtäjärostereissa pyörii usein ko. shipistä aktiivisesti doukkareita tehtailevia circlejä. Parhaimmillaan shippausantologiat toimivatkin pikaoppaana oman shipin fandomiin, kun eri circlet ominaistyyleineen käyvät tutuksi antologioiden sivuilla. Tämä helpottaa jatkossa omien suosikkien bongaamista myös yksittäisteoksina, jos pää edellä doujinshimereen sukeltaminen hirvittää.

Untitled-1

vasemmalla sanuki sobataro, oikealla randomhäröilyä Teiko-kokoelmasta

Laaja profiili onkin isojen julkaisijoiden ilo ja kiro: kokoelmien teemat saattavat ehkä olla tylsänpuoleisia, mutta mukaan on usein saatu houkuteltua edes yksi nimekkäämpi tekijä. Mm. Tanaca on varmasti hankkinut itselleen näkyvyyttä nimenomaan Aoki-kokoelmien kautta, ja olipa ensimmäiseen ostamaani Aoki-antologiaan eksynyt myös viimeinen luku sanuki sobataron The Time -doujinshia. Geneerisemmän teinihötön jälkeen sen vähäeleinen (mutta sitäkin armottomampi) tarina aikuisuudesta jätti minut nimittäin täysin sanattomaksi – jos tällaista kamaa voi doujinshi-antologioista shaiban ohella löytyä, niin johan se oli mun pyhä velvollisuus ostaa niistä kaikki! Pahimmassa (vai parhaimmassa?) tapauksessa kokoelma voikin olla ainut mahdollisuus omistaa suositun/harvinaisen doujinkan teoksia, jos niiden originaaleista saa pulittaa tähtitieteellisiä summia.

Isojen julkaisijoiden antologiat ovat kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Mitä lähemmäs ruohonjuuritasolle lähdetään, sitä spesifimmäksi kokoelmat muuttuvat: erilaisiin kinkeihin (alusvaatteet, shibari yms.) erikoistuneet antologiat ovat monesti juuri pienemmän, asialleen omistautuneen porukan käsialaa. Näiden painomäärät ovat tietysti huomattavasti rajallisempia, joten tapahtumien jälkeen teoksia saa usein metsästää käytettynä KGB:n ja kiinalaisen mafian kanssa. Jos fandomissa riittää aktiivisia tekijöitä, voi tuoreestakin sarjasta siis löytyä kokoelmia, mutta nämä ovat toisaalta sisällöltään vielä suurempaa arpapeliä. Kun valinnanvaraa ei ole paljoa, turhauttaa kaksin verroin löytää kansista fanficejä ja surkeita piirtäjiä. Suurin yksittäinen pettymykseni olikin taannoinen R18 Harurin-antologia, joka ei paria kivaa doujinkaa ja kauniita transitiokuvia lukuun ottamatta ollut oikeastaan mistään kotoisin.

Koska iso osa kaikkien kokoelmien tarinoista onkin aika tauhkaa, suhtaudun tätä nykyä doujinshi-antologioihin tietoisena rulettina, josta toivon nettoavani edes pienimmän mahdollisen voiton. Tällä tarkoitan vähintään paria tarinaa, joka erikseen ostettuna oikeuttaisivat kokoelmasta maksetun hinnan (yleensä noin 1200 jeniä). Originaali-BL:n kohdalla on helpompi luottaa tuntemattomampiin piirtäjiin jos julkaisun teema kolahtaa, mutta doukkareissa julkaisijan filtteri voi olla huomattavasti löyhempi.  Sarja ja hahmot määrittävät kyllä pintapuolisesti luvassa olevaa matskua, mutta muutamien sivujen mittaisissa lyhäreissä ei heistä välttämättä sanota mitään kovin kummoista. Antologioihin voikin helposti leipääntyä: jos olisin nähnyt kaikista näistä yksittäisdoukkareissa kaupassa edes kansitaiteen, en olisi ikinä päätynyt omistamaan puoliakaan tästä tuubasta. #kaikkionkuppaapaitsirutto

IMG_7500

kaksi vasemmanpuoleista ovat esimerkkejä pienemmän profiilin kokoelmista, kaksi oikeanpuoleista puolestaan yksittäisten circlejen kokoelmia. eron huomaa niin paperin laadusta kuin kokoelman takapuolelle painetusta taiteilijarosteristakin

Tästä huolimatta doujinshi-antologioista on sitä Jotain, mikä on tehnyt niistä yhtä itsestäänselvän osan ostoslistaani kuin BL-antologiat Maijalla. Ehkä se on bingolottoefekti: kun sisältöä ei voi arvata kannen perusteella, pelataan yhä korkeammilla panoksilla. Läpyskädoukkarien haaliminen ja levittely ympäri hostellin sänkyä on ehkä maailman hauskin asia, mutta antologioiden sivujen kääntelyssä on oma viehätyksensä. Josko se seuraava tarina olisi täysosuma? Kakskyt sivua jäljellä, tuliko hitti vai huti? Ei jeesuksen kevät, taasko tänne on tungettu joku käsittämätön Aomine-Kise-Akashi kolmiodraama?!

Kokemukseen vaikuttaa myös vahvasti faneilta faneille -efekti. Edes isompien julkaisijoiden teokset eivät tunnu pelkältä rahastukselta, kun yksityiskohdat kielivät rakkaudesta sarjaan ja hahmoihin. Erään kokoelman sisällysluetteloon oli lisätty hauskoja yksityiskohtia kuten “hahmojen” piirtämiä raapustuksia, mistä muistaa kokoelman takana olevan aina ryhmä asialleen omistautuneita ihmisiä – ja niin kauan kuin joku on aiheelleen intohimoinen, on tämän mahdollista saada aikaan myös jotain jakamisen arvoista. Niin kauan kuin puhelinluettelossa on sivuja jäljellä, voi kulman takana aina odottaa uusi Tanaca. Vain jeesus tietää!

Koska omien lemppareiden pariin jumiutuminen olisi tylsää, tarjoavat doujinshi-antologiat siis avainpaikan etenkin ison fandomin nykyhetkeen. Jos doujinshien plärääminen sokkona ei nappaa tai virhelaukauksien suhteen haluaa olla mahdollisimman kustannustehokas (huonoimmillaankin hinta-laatusuhde on kyllä kohdallaan), voi doujinshi-antologioita suositella varauksetta etenkin harrastusta aloittaville. Odotusten suhteen on toki syytä olla realistinen, mutta toisaalta sama pätee kaikkiin doukkareihin: skeidaa päätyy hyllyihin väistämättä, mutta puhelinluettelosta saa onneksi halutessaan vaikka kätevän ovistopperin.

Untitled-2

yksityiskohdat best

P.S. Havahduin vasta paljon myöhemmin tajuamaan, että olen vuosikausia omistanut doujinshi-antologioita: Del Reyn julkaisemat Phoenix Wright Ace Attorney Official Casebook -mangat kun toimivat täysin samalla periaatteella, vaikka tekijöiden tiedot on siivottu näkymättömiin. Raja ”virallisen” ja fanisarjakuvan välillä voi siis toisinaan olla hyvin, hyvin häilyvä…

Mainokset

Luolacast 01

Ensimmäisessä Luolacastissa maipon ja airinpie harjoittelevat suomenkielisen podcastauksen saloja puhumalla mm. Hideyoshicosta, X-BL:n tulevasta Tsundere uke -antologiasta sekä vähän JWorld Kitchenin ruoastakin. Vaikka lopussa tulee ankara kiire ehtiä bussiin, aina ehtii vielä vähän avautua tuliaiseksi saaduista Free!-doujinsheista. Mutta mitä tarkoittaa, jos doukkarin kannessa on paljon pinkkiä ja violettia?

Huom! Podcasteissa esitellyt aihepiirit voivat olla (ja usein ovat) sisällöltään K18.


Lataa mp3

Kuvamateriaalia em. doujinsheihin liittyen alla:

Lue loppuun

Ogeretsu Tanaka: Koripallodoukkareista uuden aallon eturintamaan

tanaka

Kuka: Ogeretsu Tanaka
Mikä: BL-mangaka, (ex) doujinka
Mitä: Mangaupdates-info

Kellekään, joka on jutellut kanssani BL:stä viime aikoina, ei pitäisi tulla yllätyksenä rakkaussuhteeni Ogeretsu Tanakaan. Viimeisen vuoden aikana yhdessä jos toisessa yhteydessä olen kuullut jonkin seuraavista lauseista: hei, kuka on tämä lupaavan näköinen piirtäjä? Etkö sä Airin joskus jostain Tanacasta puhunut, onks tää se sama? Tältä ilmesty just tällanen uus pokkari, kantsisko mun testaa?

Vastaukseksi saa usein jotain epämääräistä ulinaa, jossa yritän tiivistää pariin sanaan kuinka joo, Ogeretsu Tanaka on suhteellisen tuore mangaka, jonka lyhäreitä ja ei-niin-lyhäreitä on ilmestynyt lehdissä kuten Dear+, Be x Boy ja Canna. Tämän lisäksi hänen tarinansa valikoitui mukaan myös Libren Gesu BL -kokoelmaan sellaisten nevarien kuten Hideyoshicon, Jaryuu Dokuron ja Haradan kaveriksi, eli ei huonommin mangakalta, joka tuuletteli ensimmäistä Be x Boy -julkaisuaan twitterissä vielä noin puolisentoista vuotta sitten.

Syy sille, miksi tutut kyselevät Ogeretsu Tanakasta (tai Tanacasta, kuten yhä tottumuksesta kirjoitan) usein juuri minulta, johtuu kuitenkin tämän menneisyydestä doujinkana eli fanisarjakuvien piirtäjänä. Ei nimittäin ole mitenkään harvinaista, että ammattimangakat (mm. Yoshinaga Fumi, Kyuugou…) aloittavat doujinsheilla. Muutaman vuoden ennen mangadebyyttiään Tanaca sanoikin nimenä jotain lähinnä heille, jotka olivat lukeneet Kuroko no Basket -koripallosarjan (Aoki-)doukkareita – mutta voi pyhä pieni jeesus-Kuroko, millaisia doukkareita ne ovat!

Kelataanpa hieman takaisin: jossain vuoden 2013 syksyllä espanjalainen ystäväni Marta onnistui jallittamaan minut suhteellisen epätasapainoiseen Aoki-helvettiin, maratoonattuani koko Kurobas-mangan silloiset luvut Kaijo vs Touou -pelin jälkeen. Ei kulunut kauaakaan, kun Marta lausui Skypen välityksellä muutaman kohtalokkaan sanan: ootko muuten koskaan lukenut Tanacaa? Muutama napinklikkailu myöhemmin tietokoneen ruudulle lävähti samana vuonna ilmestynyt, lähes satasivuinen Kanashii Mamono -doujinshi. Realistisen idealistinen tarina Aominen ja Kisen aikuisiän parisuhdekriisistä herätti viimeisellä sivullaan kaksi ajatusta: nyt jos alan kirkua niin joku luulee että oon tullut hulluksi, sekä mun on pakko saada tältä tekijältä kaikki mitä se on ikinä tehnyt.

kanashii mamono

pahan alku ja juuri, rage-kise best

UFO

tän perässä sai juosta, bluescreenaava kise best

Vaikka sittemmin olen altistunut jos jonkinlaisille doujinsheille (myös ammattimaisten mangakoiden itse tehtailemille, kyllä on elämä reilassa kun Ono Natsume piirtää Narutoa), kuvaa edellä mainittu kokemus yhä suhdettani Tanacaan. Jo tuolla hetkellä tuntui täysin käsittämättömältä, kuinka jokin fanitaiteilija saattoi olla niin valmis – tyyli, ruutusommittelu, taustat ja ennen kaikkea tarinankerronnallinen kunnianhimo olivat Tanacalla niin omaa luokkaansa, että oli täysin käsittämätöntä ajatella tämän olevan ”vain” harrastelija. Toki hänen kehityksensä on nähtävissä jo Kanashii Mamonoon johtaneissa lyhyemmissä tarinoissa, mutta vaatii silti paljon työtä ja omistautumista hioutuakseen näin pitkälle ennen yhtäkään virallista debyyttiä.

Debyytin orastelu takavasemmalla ei toki tullut kellekään yllätyksenä. Comiketissa jouluna 2013 ei Tanacan suosio fanipiireissä olisi voinut selvemmäksi käydä: ojentaessani tälle fanikirjettä Martalta, huomasin Tanacan pöydän jo lainehtivan jos jonkinlaisista viesteistä. Itse tapahtumassa myyty U.F.O.-doujinshi puolestaan löytyi heti seuraavana päivänä viisinkertaisella hinnalla K-Booksin vitriinistä. Kun samalla reissulla poikkesimme Osakan Toranoanassa, oli kassan ylle ripustettu erikseen kyltti, jossa ko. doukkarin ilmoitettiin olevan loppuunmyyty. Tanacan doujinshien fyysinen omistaminen olikin pitkään aikamoista arpapeliä, vaikka Ogeretsu Recording #1 ja #2 -kokoelmien ilmestyttyä Mandarakeista on alkanut jälleen löytyä näiden yksittäisiä doujinsheja. Hintaa näillä silti piisaa – pakkomielteeni omistaa kaikki Tanacan Aoki-doukkarit fyysisinä kopioina johti mm. kolme sivua käsittävän bonus-sarjiksen ostamiseen 2500 jenillä. Jooh elikkäs

Tanaca itse piti vielä aktiivisen doujinshi-uransa aikana hintansa järkitasolla suosiostaan huolimatta: esim. 1000 jeniä sadasta sivusta U.F.O.:a, parisataa jeniä tämän R18-lisäristä. Nämä yhdistämällä toki saadaan aikaan ihan hullu kysynnän ja tarjonnan epäsuhta, mistä johtuen jälleenmyyjät iloitsevat ja internet laulaa. Tanaca itse inhoaa yli kaiken doujinshiensa jakamista netissä, joten kunnioituksesta häntä kohtaan omat kopioni pysyvät visusti hyllyssä. Fiilis on tietysti ristiriitainen, koska en olisi itsekään edes löytänyt Tanacaa ilman laitonta jakamista. Kirjoitan doujinshien jakamisesta ja skanlaatioista vielä laajemmin joku toinen kerta, mutta Tanacassa tämä ristiriita tiivistyy parhaiten: kuinka kirkua koko maailmalle miten ihmeellinen jokin asia on, jos sitä ei voi kuin harvoille ja valituille näyttää?

Tästä johtuen olinkin onnesta soikeana, kun Tanaca vihdoin ilmoitti alkavansa julkaista originaaleja teoksia. Toki on sääli, että tämä väistämättä tarkoittaa doujinshien kuihtumista; Tanaca on jo poistanut Pixivistä aiemmat preview-kuvansa, enkä suoraan sanottuna odota tämän enää piirtävän Aokia kuin ehkä läpällä ja kännissä. Koen tämän kuitenkin olevan pieni hinta siitä, että näin paljon ihailemani taiteilija on saanut mahdollisuuden toteuttaa unelmansa ja jakaa lahjakkuuttaan isommalle yleisölle, sillä nyt kuka tahansa voi ostaa hänen töitään kyttäämättä hiessä Mandaraken tarjontaa. Ja mikä parasta, ammattimaiseksi mangakaksi siirtyminen on mahdollistanut myös Tanacan kehityksen jatkumisen täysin uudella tavalla.

renai gesu

Renai Rubi no Tadashii Furikata | Sakasa Moji nara Suki da to Ieru GESU BL -antologiasta

koi to wa baka

Koi to wa Baka de Aru Koto da -lyhärikokoelmasta

Tanaca saattaa nimittäin olla täydellinen doujinka, mutta hän ei missään nimessä ole vielä täydellinen mangaka. Paneudun yksittäisten sarjojen yksityiskohtiin tarkemmin myöhemmin, mutta on kiehtovaa seurata vierestä, millaisia haasteita originaalisarjojen luominen jopa Tanacalle asettaa. Kun Renai Rubi no Tadashii Furikata alkoi ilmestyä Dear+:ssa, naureskelin ääneen miten Natsuo oli hahmodesigniltaan kuin ilmetty Aominen ja Kisen rakkauslapsi. Vaikka Tanaca on piirtänyt myös Midotakaa ja Himumuraa (ja jotain random Utapri-doukkareita idk), Aoki ja etenkin Kise oli aina tämän suurin intohimon kohde, joten samanaamasyndroomalta ei muiden hahmojen kohdalla aina täysin vältytty. Tässä Tanaca on kuitenkin originaaleissa petrannut jatkuvasti, ja jopa Tanaca-Kisen maneerien bongaaminen on ajan kanssa lieventynyt.

Tyylillisesti Tanaca onkin jo nyt kirkasta kärkikastia jopa vakiintuneempiin mangakoihin verrattuna. Tarinoiden rakentaminen ja jaksotus sen sijaan vaatii jatkuvaa keskittymistä, kun karakterisaatioita ei voikaan suoraan pohjata olemassa olevaan tarinaan. Henkilökohtaisesti pidän eniten Tanacan pidemmistä sarjoista, joissa tarinalla on aikaa hengittää ja kehittyä; näissä Tanaca on yhä parhaimmillaan, luoden hienovaraisesti samanlaisia nyansseja ihmissuhteisiin ja niiden ongelmiin kuin kunnianhimoisimmissa doujinsheissaan. Kanashii Mamono sekä U.F.O. kävisivätkin yhä heittämällä originaalista BL-mangasta, jos nyt unohtaa että hahmojen kasvukipujen takana on kaksi shounenmangasta revittyä apinaa.

Taidan tällä hetkellä omistaa jotakuinkin täydellisen kokoelman Tanacan Aoki-doujinsheja (15 kpl perusdoukkareita, 6 kpl extralyhäreitä, 2 kpl kokoelmia), joten hyvin suurella tödennäköisyydellä kirjoitan vielä tarkemmin em. doujinsheista. Ennen kaikkea haluan kuitenkin aina promota ihmisille Tanacan tämänhetkisiä töitä. Renai Rubi ja Sabita Yoru demo Koi wa Sasayaku ovat jo todistaneet Tanacan vain paranevan sarja sarjalta, joten olemme Maijan kanssa molemmat housut mutkalla Escape Journeyn julkaisusta. Olen toisinaan hyvinkin laiska seuraamaan yksittäisiä tekijöitä, mutta Tanaca on yksi niitä harvoja mangakoita joiden takia rahaa palaa ja EI HARMITA.

aoki collection

ei muuten edes se 35 000 jenin kuitti Mandarakesta